Joitakin päiviä sitten ilmestyi vihdoinkin lyhentämättömänä yksiosaisena suomenkielisenä kokonaisuutena 1900-luvun kirjallisuuden ehdottomiin klassikkoihin lukeutuva Alexandr Solzenitsynin Gulag. Vankileirien saaristo. Teoksen – vuonna 1970 Nobelin palkinnon saaneen – hiljattainen kustantaminen on ilman muuta kulttuuriteko maassamme. Kirjailija Sofi Oksanen ja hänen Silberfeldt-kustantamonsa ovat tehneet erittäin tarpeellisen ja hyvän työn Solzenitsynin klassikon nyt yksiosaisena julkaistessaan.

Siteeraan teoksen takakantta:

”Pakkotyöleirit olivat neuvostotodellisuuden musta aukko. Niistä ei puhuttu, virallisesti niitä ei ollut olemassa. Niihin lähetettiin miljoonia ihmisiä. Jotkut palasivat, monet eivät. Eloonjääneisiin kuului Alexandr Solzenitsyn, joka oli kärsinyt kahdeksan vuoden tuomion eri leireissä ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Hän halusi puhua.”

”Gulag – Vankileirien saaristo perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin ja yli kahdensadan muun ihmisen kertomuksiin. Teos piirtää lavean ja järkyttävän kuvan leirien ja vankikuljetusten oloista, nälkään ja työhön näännyttämisestä, mielivallasta ja eloonjäämisen keinoista.”

Takakannen otsikko sanoo kaiken oleellisen: ”Älä koskaan unohda!”

Suomettuneessa Kekkosen Suomessa 1970-luvulla Solzenitsynin teosta kuului karttaa, halveksia ja pitää asiattoman neuvostovastaisena, jopa vainoharhaisena. Teos saattoikin ilmestyä tuolloin suomeksi vain siten, että ensimmäinen nide ilmestyi Ruotsissa 1974 ja jälkimmäiset kaksi pienkustantamo Kustannuspisteen rohkeasti julkaisemina 1976 ja 1978.

Mutta järkyttävintä tässä oli ja on se, että Solzenitsynin kuvaus neuvostojärjestelmästä, kommunismista ja näiden tuottamista miljoonista kuolonuhreista oli kuitenkin todenperäinen. Tämän on sittemmin vastaansanomattomasti vahvistanut Kommunismin musta kirja, massiivinen akateeminen ranskalaistutkijoiden teos, joka arvioi kommunistien ”vapauden, veljeyden ja tasa-arvon” alttareilla ympäri maailman murhattujen uhrien lukumääräksi maltillisesti 100 miljoonaa vuodesta 1918 1990-luvun alkuun. Lähes kaksinkertaisiakin arvioita on esitetty, mutta ainakin 100 miljoonaa uhria voidaan varmuudella dokumentoida.

Tämä kaikki tehtiin Marxin ja Leninin luokkavihasta kummunneiden teorioiden velvoittamana, teollis-teknisen tuhokoneiston avulla ja ”hyvänä ja kauniina” päämääränään yhdenvertaisen tasa-arvoisen utopiayhteiskunnan rakentaminen. Tämä ”hyvä” päämäärä oikeutti kokonaisten ihmisryhmien kuten 1930-luvulla miljoonien ukrainalaisten kulakkien massatuhoamisen muutamassa kuukaudessa.

Solovetskin saaristo, Kolyma ja Magadan – näillä nimillä on helvetillinen kaiku. Ja näistä Auschwitzin tuhokoneiston toimeenpanijatkin ottivat 1942–1944 demonista mallia. Mutta nämä Neuvostoliiton vankileirien saariston tuholeirit jatkoivat toimintaansa vielä kauan senkin jälkeen, kun Auschwitzin tuhotulet jo olivat sammuneet.

Monet Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän leirit olivat käytännössä myös tuhoamis- ja kuolemanleirejä. Näistä teki silloin ja tekee edelleen valaisevaa selkoa Kuvan ja Sanan vuonna 1981 julkaisema Avraham Shifrinin Vankileirien maa, jossa on tarkkaan leiri leiriltä dokumentoitu Neuvostoliiton vankilat, keskitys- ja työleirit, kuolemanleirit ja vankimielisairaalat.

1970–1980-lukujen Suomessa Kuva ja Sana lukeutui niihin harvoihin toimijoihin maassamme, jotka uskalsivat jo silloin sanoa asiat niin kuin ne ovat ja pystyivät vieläpä dokumentoimaan sanomansa todenperäiseksi. Mutta virallinen Suomi kielsi tosiasiat ja vaikeni niistäkin, joita ei pystynyt kieltämään.

Lainaan vielä Solzenitsynin teoksen takakansitekstiä: ”Sofi Oksanen haluaa toimittaa teoksen uudelleen suomalaisten lukijoiden ulottuville, koska sen sisältö on edelleen ajankohtainen. Pakkotyöleirit muistetaan Stalinin ajan ilmiönä, mutta Stalin ei niitä keksinyt eivätkä ne kadonneet hänen kuollessaan.”

Teokseen kirjoittamansa esipuheen Oksanen päättää näin: ”Minulle Gulag edustaa myös sanan voimaa. Sitä että ihmisyyden vastaiset teot eivät moraalisesti tuomittavina tekoina vanhene. Sitä että tuhoamalla kokonaisia kansoja ei sitenkään pysty täysin tuhoamaan kansan muistia, siitä jää aina jälkiä. Ja ennen kaikkea Gulag on tärkeä, koska se on myös osa suomalaista lähihistoriaa. Viime aikojen historian tuntemista suurista tuhoamiskoneistoista Gulag on se johon suomalaiset ovat joutuneet aivan omakohtaisesti tutustumaan. Se oli osa eilistämme ja vain pitämällä huolta sananvapaudestamme ja tutkimalla eilistämme pidämme huolta sitä, ettei se ole osa huomistamme.”