Jumalan liikemies Max Ekholm – Kuusi vuosikymmentä – kuusi Hengen jättiläistä 3/6 a

MAX EKHOLM otti minut vastaan toimistossaan Mikonkadulla, Rautatientorin kulmassa, viistosti Ateneumin taidemuseota vastapäätä. Hienossa kulttuuriympäristössä, siis.

Olin valmistautunut elämäni ensimmäisen henkilöhaastattelun tekemiseen pitkissä rukoussessioissa ja uskovien veljieni kätten päällepanojen alla.

Olin lainannut Kallion kirjastosta kaiken kirjallisen aineiston, joista saattoi opiskella haastattelujen tekemisen taktiikkaa ja tekniikkaa.

Serkkuni perheestä olin saanut lainaksi lähes kaksikymmentä kiloa painavan jättisuuren magnetofonin ja kolme kelanauhaa. Voisin siis taltioida jopa kolme tuntia haastattelua.

Olin aikonut ajaa raitiovaunussa Kalliosta keskustaan, mutta raskas nauhuri pisti esteen. Miten liikkua? Ketään autoilevaa henkilöä ei löytynyt avukseni. Jouduin ottamaan vuokra-auton – ja kukkaroni huusi kovasti moista tuhlausta vastaan. Olin saanut työtehtävän, ja kirjaimellisesti hinnalla millä tahansa minun oli toteutettava lausuttu käsky.

Max Ekholm tunnettiin elinvuosinansa suomenruotsalaisen kristillisen sivistyneistön ryhdikkäänä ykkösedustajana. Hän oli suuresti kysytty puhujankorokkeille ja kirkkojen saarnatuoleihin. Monet olisivat halunneet julkaista Max Ekholmin haastatteluja; harvat saivat mahdollisuuden. Ensio Lehtosta ei Max Ekholm saattanut vastustaa, vaan myöntyi suomaan minulle haastattelutunnin.

Sitä olin nyt aloittamassa.

Olin toimitusjohtajan kaikkein pyhimmässä tilassa, avarassa työhuoneessa, jossa kunniapaikalla oli avoin suurikokoinen ruotsinkielinen perheraamattu. Raamatun yläpuolella oli taiteellinen käsityötaulu, jossa ristikuvion yhteyteen oli sommiteltu työhuoneen omistajan nimi ja päivämäärä, joka haastattelun yhteydessä selvisi Max Ekholmin uskon ratkaisun päiväksi.

Miksi Ensio Lehtonen loppusyksystä 1960 halusi minun tekevän ensimmäisen lehtihaastatteluni juuri Max Ekholmin kanssa?

TOISEKSI viimeisellä Israelin pyhiinvaellusmatkallamme Ensio Lehtonen omasta aloitteestaan palasi ajassa kymmenen vuotta taaksepäin alkaen puhua Max Ekholmin haastatteluun liittyneistä vaietuista syistä ja seuraamuksista.

Ensio Lehtonen mainitsi asian, josta kyllä olimme useita kertoja keskustelleet – tai paremminkin: Lehtonen puhui ja kertoi, ja minä kuuntelin, joskus avaten suuni yhteen tai kahteen kysymykseen.

Kysymyksessä oli Lehtoselle muodostunut käsitys työvisiostani ja siihen liittyvä kutsumuskuuliaisuus.

Lapsuuteni köyhät vuodet ja niihin liittyvät koetukset olivat muovanneet kristillisyyden käsitystäni suorastaan luostaritasoisen elämänkatsomuksen muotoon. Olin ollut vastaanottavainen – ainakin debattihaluinen – tuon ajan vasemmistokristillisyyden ilmaisuille. Minun oli vaikea kuvitella palavahenkistä kristittyä – esimerkiksi Max Ekholmia – nimikkeen ”kristitty liikemies” kantajana. Eikö Jeesuksen seuraajan tulekin luopua kapitaalista ja etsiä tiensä Kristuksen köyhien matkamiesten joukkoon? Apostoleilla ei ollut kukkaroita eikä kultaa ja hopeaa. – Tällaisia ajatuksia olin innostuksissani jakanut Ensio Lehtosen suuntaan. Ja johtajani ja hengellinen isäni oli viisaasti kuunnellut ja päättänyt odottaa johdatusta, joka avaisi välillemme keskustelun, jossa Pyhän Hengen valaisevan työn kohteena joutuisin laajentamaan kuvaani raamatullisesta kristitystä ja kristillisyydestä, eritoten suhteessa mammonaan.

Israelissa minulle siis paljastui Ensio Lehtosen ”pyhä juoni ja taivaallinen johdatus”, jonka kohteena elämänkatsomukseni ja paljon muutakin joutui huhmariin, jossa sielulliset kuvitelmat ja väärät hurskaudet menivät pahasti hajalle, ja minulle annettiin tilalle ajan ja ikuisuuden sementoiva kutsumusperustus – johon kuuluisi kasvava raamatullinen käsitys mammonasta.

TÄMÄ merkitsi lähtölaukausta tutkimaan Raamatun rahaoppia.

Löysin hämmästyttävän maailman.

Aloin puhua ja kirjoittaa löydöistäni.

Kohdalleni tulivat vuodet, jolloin sain kymmeniä ja kymmeniä kutsuja opettamaan, puhumaan ja vetoamaan raamatullisen talousopin sisällöstä mitä erilaisimpiin yhteyksiin. Parin vuoden ajan olin säännöllisesti vieraana Kauppakorkeakoulun kristillisen piirin erilaisissa kohtaamisissa. Pidin kutsuttuna seurakunnissa ja yhteisöissä ns. uhripuheita, ja tulokset olivat – näin minulle kerrottiin – poikkeuksellisen suuret.

Olin tehnyt Jumalan kanssa ”sopimuksen”: milloin tahansa ja missä tahansa saisin opettaa aiheena raha ja Raamattu tai kerätä varoja Hänen työhönsä oman työpiirini ulkopuolella, en koskaan, milloinkaan, pyytäisi enkä suostuisi ottamaan vastaan mitään palkkiota esiintymisistä tai kirjoituksistani. Niin kävi, että muutamia vuosia tällä polulla kuljettuani sain tukea eräitten nimekkäittenkin saarnaajien ja pappien työtä valmistamalla heille dispositioita raamatullisen talousopin alueilta.

Jos leipätyöni ulkopuolella olevalle järjestölle, seurakunnalle tai vastaavalle keräsin varoja tai jollakin tavalla sain edesauttaa taloudellisen tuloksen kehittämisessä, en koskaan ottanut vastaan mitään rahallista palkkiota työstäni. Sopimukseni Herran kanssa on pitänyt tähän hetkeen saakka – ja pitää elämäni loppuun.

Aloitin Kuvan ja Sanan ja siitä syntyneitten toimintojen vastuullisena johtajana 1971. Suostuessani silloisen hallituksen pyyntöön astua Ensio Lehtosen työn jatkajaksi, asetin vain yhden ehdon suostumukselleni.

Työ tapahtuisi aina ja kokonaan täysin velkaantumatta. 

Olisimme uskon lähetys, joka Lehtosen esikuvan mukaan merkitsisi sitä, että sitoutuessamme Raamatun talouslakiin elämme ja käytämme ensimmäisenä vuosineljänneksenä eli kolmen kuukauden jakson aikana olemassa olevaa pääomaa, keräämme seuraavan vuosineljänneksen budjetoituja tarpeita, ja samalla myös asetamme jo eräänlaista perusrahaa kolmannen vuosineljänneksen tarpeisiin. Olisimme meille uskottujen varojen hengellisesti ja ajallisesti järkevä käyttäjä, mutta emme keräisi varoja keräämisen ja esimerkiksi korkotulojen vuoksi.

Silloinen hallitus suostui tähän Lehtosen luomaan uskon budjetti malliin, ja tämän mukaan elimme ja työskentelimme. Aikanansa palaan tähän aiheeseen useammassa blogissa.   

KOLMATTAKYMMENTÄ vuotta on kulunut aikaa siitä, kun olin pyydetty Helsingin Siionseurakuntaan puhumaan seurakunnan erään lähetysprojektin puolesta ja kantamaan samalla uhrin mainittuun tarkoitukseen. Tilaisuutta oli ennakoitu ja mainostettu, ja kirkkosali oli käytännössä aivan täysi.

Koin voitelun.

Suuressa vapaudessa johdin läsnä olevaa seurakuntaa uhrihetkeen. Uhrille oli uskon varassa asetettu saavutettavaksi määrätty rahasumma. Tilaisuus päättyi, vanhimmisto jäi laskemaan uhrilippaitten sisältöä, minä valmistuin poistumaan kirkkosalista.

Käteeni pistettiin seurakunnan erään johtohenkilön toimesta kirjekuori. Kuoren päälle oli kirjoitettu: Avataan Leo Mellerin toimesta Siionin ulkopuolella. Käsitin kuoren antajan peitetyistä mutta tajuttavista sanoista, että kuoressa oli jokin palkkio vierailustani. Palautin kuoren heti antajan käteen ja toivotin Jumalan siunausta. Koskaan, milloinkaan en ottaisi puhetilaisuuksistani mitään palkkioita. Seurasin hengellisen isäni ja johtajani esimerkkiä. Ensio Lehtonen tunnettiin siitä, että hän oli taloudellinen antaja, joka kaihtoi kaikin tavoin käsitettä ”palkkapaimen”.

Kolme vuorokautta myöhemmin – sunnuntain jälkeisenä keskiviikkona – toimistooni tuotiin kirjekuori Siionista. Kuoressa oli kirje, jossa todettiin, että – Jumalalle kiitos! – tarvittava taloudellinen panostus ajankohtaiseen ulkolähetysprojektiin saatiin pitämäni kokouksen ja uhripuheen seurauksena kokoon täysimääräisenä – kun uhriin lisättiin minulle tarkoitettu palkkio, jonka olin kuorta avaamatta palauttanut.

Parissa seuraavassakin tilaisuudessa oli koettu epätavallista uhrimieltä kokousyleisön keskuudessa.

TAIVAASEEN saakka olen kiitollinen siitä, että hengellinen isäni ja johtajani oli avoin taivaalliselle johdatukselle ja antoi minulle elämäni ensimmäisen komennuksen tekemään Kipinä-haastattelua kohteena liikemies Max Ekholm.

Välillemme kehittyi ystävyys.

Kohtasimme ajoittain, milloin yksityisissä ja milloin suuremmissa kokoustilanteissa.

Omaan hengelliseen kehitykseeni liittyi usean vuoden kestävä hengellinen kotiutuminen kansanlähetystä lähellä olevan ruotsinkielisen Inremissionin ns. lauantaikohtaamisten piiriin. Max Ekholm oli usein mukana niissä ja myös puhui julkisissa tilaisuuksissa.

Max Ekholm tapasi pitää myös tilaisuuksien uhrivetoomukset. Puheisiin sisältyi hämmästyttäviä kuvauksia tilanteista ja tapahtumista, joissa Jumala suoritti suuriakin taloudellisia ihmeitä. Ja useasti ihmeissä oli eräänlaisena moottorina Ekholmin bisnesyritykset, joitten tuotosta taivaan valtakunta sai suuria prosentteja.

MAX EKHOLMIN vaikutus elämääni oli kokonaisvaltaisella taloudellisella kokemusalueella merkittävä. Lienen Maxilta kuullut ensimmäisen kerran syvällisimmin siitä, mitä merkitsee olla talousliitossa Jumalan kanssa – johon liittoon pääsee aluksi sitoutumalla kymmenysten maksajaksi.

Palaan vielä alussa mainitsemaani, siihen, että Ensio Lehtonen koki johdatuksena määräävänsä minut tekemään elämäni ensimmäistä henkilöhaastattelua Kipinään kohteen ollessa toimitusjohtaja Max Ekholm.

Haastattelutekstini julkaistiin Kipinän vuoden 1961 ensimmäisessä eli tammikuun lehdessä. Haastattelun pituus oli kaikkiaan lehden aukeaman mittainen.

Seuraavassa Max Ekholmin kerrontaa.

OLEN kasvanut teollisuusperheen lapsena.

Isäni työskenteli teollisuusjohtajana suuressa A. Ahlströmin yhtiössä ollen Walter Ahlströmin lähimpänä miehenä. Myöhemmässä vaiheessa isäni oli Liittopankin pääjohtajana.

Huolimatta siitä, että isälläni oli erittäin jyrkät ja ankarat ja korkeat moraaliset periaatteet, elin silti lapsuuteni vailla kaikkea raamatullishengellistä ravintoa. Muistan, että iltarukouksen luimme aina, mutta sekin oli vain järjestelmällisesti toistuva tapa.

Perheessämme oli kuitenkin uskova naishenkilö lastenhoitajattarena. Todellinen rukoussielu, joka tunsi syvää hätää meistä lapsista. Hän jaksoi rukoilla Jumalan pelastavaa ihmettä elämäämme, vaikkakin sen toteutuminen näytti ulkonaisesti olevan mahdotonta. Kirkossakäyntini supistuivat vanhimman veljeni konfirmaatioon ja omaan rippikouluaikaani, jolla ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta sisäiseen elämääni. Ja niin vuodet kuluivat.

Pohdiskelin lakkaamatta elämän keskeisintä tarkoitusta.

Mielestäni kirkolla ei ollut tarjottavana elämälleni mitään todellista pohjaa. Tulin kosketuksiin vapaamuurareitten kanssa, ja heidän esittämänsä tie saavutti kiinnostukseni. Oltuani jonkun aikaa vapaamuurariliikkeessä hengellinen etsintäni kuitenkin alkoi ja kasvoi kasvamistaan ja vihdoin räjäytti sisimpäni.

Aloin käydä kotini lähettyvillä sijaitsevassa Ruotsin valtion kirkon alaisuuteen kuuluvassa Olaus Petrin seurakunnassa heidän kauniissa Töölön maisemakirkossaan.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana kävin säännöllisesti yhtenä arki-iltana vapaamuurarien kokouksissa – ja sunnuntaina Olaus Petrissä.

Liikemieselämäni jatkui entiseen tapaansa. Luulin kirkossakäyntien olevan kaikki, mitä Korkein haluaa, ja mitä sisimpäni tarvitsee Jumalasta – käsi sydämellä tunnustan, että enpä uskonut olevan olemassakaan mitään absoluuttista hengellistä korkeinta ja suurinta totuutta. Ajauduin vaikeaan kriisitilanteeseen, Max Ekholm tilittää ja tunnustaa.

Seuraavassa blogissani tarjoan sinulle, lukijani, jälkimmäisen osan muistelmiani Jumalan toimitusjohtajasta Max Ekholmista. Saat tietää, millä tavalla ”taivaallinen sähköisku” löi Max Ekholmiin, ja miten elävä Herra Jeesus Kristus kohtasi liikemiehen tämän kulkiessa yksin Mechelininkadulla Helsingissä. Pääset jakamaan merkittävän vision kristikunnasta. Kiitos, kun jaksat olla kiinnostunut blogeistani.