2017-11-04 https://www.patmos.fi/filebank/blog/authors/fb-share_2_7148-BLOGI_LEO_02.jpg Edellisessä blogissani [3] kuljimme Jean Calvinin elämän vaiheissa päiviin ja hetkiin, jolloin Jumalan pelastus Jeesuksessa Kristuksessa Martin Lutherin evankelisen sanomankin muodossa saavutti Calvinin. Lutherin tekstit ihmisen sidotusta ratkaisuvallasta valaisevat Calvinin ahdistuksen pimeyttä ja... https://www.patmos.fi/blogit/kirjoitukset/1070/ajatuksia_geneven_uskonpuhdistajasta_2_2 Patmos article
Leo Meller
4.11.2017
Leo Meller

Leo Meller Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010). (Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin Patmos-blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä ne välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.)

Ajatuksia Geneven uskonpuhdistajasta 2/2

 

Edellisessä blogissani kuljimme Jean Calvinin elämän vaiheissa päiviin ja hetkiin, jolloin Jumalan pelastus Jeesuksessa Kristuksessa Martin Lutherin evankelisen sanomankin muodossa saavutti Calvinin.  Lutherin tekstit ihmisen sidotusta ratkaisuvallasta valaisevat Calvinin ahdistuksen pimeyttä ja auttavat turvautumaan suureen suvereeniin Jumalaan.  Tässä kaksiosaisen kirjoitussarjan jälkimmäisessä osassa asetumme Calvinin vierelle Pariisissa todistamaan Jumalan ennättävän armon tekoja valitussa miehessä, josta Jumalalla on jo valmiit käyttösuunnitelmat evankeliumin totuuden palvelijana.

TUTKIESSAMME CALVININ  Pariisin-kokemusta emme saa aliarvioida sitä tosiasiaa, että hän seurasi paikan päällä monien luterilaisten uskovien raakaa marttyyrikuolemaa, jota todistamaan Notre Damen kirkonkellot kutsuivat kaikkia kansalaisia. Tämä kauhea spektaakkeli, jossa  puolustuskyvyttömiä kristittyjä poltettiin elävältä Place de Grèvella, ei voinut olla jättämättä jälkiään herkkään ja vaikutuksille alttiiseen nuoreen Calviniin. Polttorovion ääreen kokoontuneiden pappien, kansalaisten ja sotilaiden keskellä seisoessaan hän tarkkaili sitä rauhaa ja rohkeutta, jota nämä marttyyrit osoittivat kuoleman edessä – rauhaa ja rohkeutta, joka häneltä itseltään puuttui.

Jossain vaiheessa vuotta 1528 Calvin luopui noviisin asemastaan ja alkoi opiskella lakia. Sitä, miksi hän näin teki, ei voida täysin yhdistää hänen isänsä hänelle asettamiin päämääriin. Luultavasti tuo ”ankara tunnollisuus”, joka luonnehti koko hänen elämäänsä, teki hänelle mahdottomaksi jatkaa kohti Rooman kirkon pappeutta, samalla kun hän oli alkanut nousta ”paavinuskon pimeydestä” ja saanut ”esimakua oikeasta opista” (P. Henry, Life and Times of John Calvin, 1849). Olipa syy sitten mikä tahansa, siirtyminen Orléansiin ja sen kuuluisaan yliopistoon siviilioikeutta opiskelemaan oli valtava askel - eritoten myös hänen hengellisellä matkallaan.

Juuri Orléansissa oppineesta württembergiläisestä Melchior Wolmarista tuli toinen inhimillinen vaikuttaja Calvinin kääntymyksessä.

Wolmar ”opetti näennäisesti Homeroksen, Demostheneksen tai Sofokleen kreikkaa” yliopistossa, ”mutta vähemmän julkisesti ja vähäisin peittely-yrityksin erään toisen, paljon mahtavamman ja paljon tärkeämmän kirjan kreikkaa. Hän oli oppinut tuntemaan tämän kirjan Saksassa ja nähnyt sen Lutherin käsissä muuttavan koko maan kasvot. Tuosta kirjasta, hän sanoi, löytyisi vastaus kaikkiin ongelmiin, lääke kaikkiin väärinkäytöksiin ja lepo kaikille raskautetuille sieluille” (F. Bungener, Calvin, 1865). Tämä kirja oli  Erasmuksen kreikankielinen Uusi testamentti.

Wolmarin kreikan kielen opetus herätti epäilyksiä hänen luterilaiseen ”harhaoppiin” liittyvien yhteyksiensä vuoksi.

”Me olemme nyt löytämässä uuden kielen”, eräs tietämätön aikalainen kirjoitti. ”Meidän tulee välttää sitä hinnalla millä hyvänsä, sillä tämä kieli synnyttää harhaoppeja. Varokaa aivan erityisesti kreikankielistä Uutta testamenttia; se on kirja, joka on täynnä okaita ja piikkejä” (Charles Cuissard, L’Ètude du grec à Orléans, 1883). Merkityksellisesti ”Wolmar oli Orléansissa jo siirtynyt mestarinsa Jacques Lefèvren reformismista sisälle reformaatioon” (T.H.L. Parker, Calvin, 1975).

Tämän taitavan kielitieteilijän kodista tuli kaupungin yksityisten luterilaisten opintojen keskus. Wolmarin opetuslasten joukkoon kuuluivat Theodore Beza, François Daniel ja Nicolas Duchemin, joista kaikista tuli Calvinin elinikäisiä ystäviä. Juuri tälle piirille tämä uusi lakiopiskelija esiteltiin, ja nimenomaan heidän kokoontumisensa aikana Wolmar pani merkille Calvinin ilmiömäiset älylliset kyvyt ja hänen mahdollisuutensa Jumalan julkisena palvelijana. ”Eräänä päivänä kävelyllä Wolmar, pohtiessaan Calvinin kanssa tämän tulevan uran suuntaa, neuvoi häntä antautumaan teologialle, tieteiden kuningattarelle, ja jättämään Justinianuksen säännöskokoelman Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tähden” (Florimond de Raemond: Histoire de la naissance, progrès et décadence de l’hérésie de ce siècle, 1623). Tässä siis oli toinen Calvinin hengelliseen elämään vaikuttanut henkilö.

Jos Calvinin ensimmäinen kohtaaminen jumalallisen totuuden kanssa sai aikaan hänen kuvaamansa sekasortoisen mullistuksen, niin tämä toinen episodi todisti, ettei häntä kyetty voittamaan läpikotaisin reformaatiolle ilman täydellistä intellektuaalista uudelleensäätöä. Tämän polttavan - ja hänen koko elämäänsä luonnehtivan -  aina vain totuuteen tähtäävän janon kannustamana hän nyt etsi tapaa, jolla voisi korvata entisen paavilaisuutensa täydellisellä raamatullisen opin järjestelmällä. Tähän pyrkiessään hän tutki Kirjoituksia, penkoi ”isiä”, sovelsi lain ja filosofian tuntemustaan tärkeisiin ongelmiin, selvitti reformaatiokiistaan liittyviä keskeisiä kohtia ja tavoitteli uuden reformoidun kirkon näkyään.

Uppoutuminen Kirjoituksiin, erityisesti neljään evankeliumiin ja Paavalin kirjeisiin, sai Calvinin vakuuttuneeksi siitä, että pelastus saavutettiin ainoastaan Jumalan ilmaisen ja suvereenin armon kautta ja että se välitettiin yksin uskosta Jeesukseen Kristukseen. Hänen kirkkoisiin kohdistuva tutkimuksensa sai hänet vakuuttuneeksi siitä, että he seisoivat pikemminkin uudistuksen kuin luopiokirkon rinnalla. Hänen tekemänsä tilannekatsaus oman aikansa paavilaisuudesta sai hänet vakuuttumaan, että kompromissin tekeminen oli mahdotonta. Calvin ei kuitenkaan suostunut paavilaisuuden kumoamiseen ennen kuin hänestä tuntui, että hänellä oli hallussaan sen kumoamiseen tarvittava täydellinen oppijärjestelmä (F. Bungener, Calvin, 1865). 

Jo yksin tämä tosiasia riittää selittämään sen pitkän hiljaisuuden, jota kesti vuodesta 1529 siihen saakka, kunnes ensimmäinen painos hänen teoksestaan Instituutio (Kristinuskon opetus) ilmestyi (1536), ja jossa hän teki yhteenvedon äskettäin löytämästään reformoidusta uskosta. Calvin viittaa itse siihen, kuinka hän vietti nämä vuodet muistellessaan, että siitä lähtien, kun ”hän alkoi rakastaa ja kunnioittaa Jumalaa omana Isänään’, hänen sisällään ”syttyi halu lisätä tietämystään Jumalan tuntemisesta ja rakkaudesta’ (T.H.L. Parker, Calvin, 1975).

Vaikka Calvin jatkoi edelleen lakiopintojaan, hän samalla ”ahkeroi pyhän kirjallisuuden tutkimisessa” ja ”edistyi siinä määrin, että tuossa kaupungissa (Orléans) kaikki, jotka edes jossain määrin halusivat tutustua puhtaampaan uskontoon, ottivat häneen yhteyttä tietoa saadakseen ja hämmästelivät suuresti hänen oppineisuuttaan ja intoaan”. Calvin itse kirjoittaa vaatimattomasti, että vain vuosi hänen kääntymyksensä jälkeen ”kaikki ne, jotka kaipasivat puhtaampaa oppia, tulivat luokseni oppiakseen, siitä huolimatta, että olin edelleenkin noviisi ja vasta-alkaja” (Beza, Life of Calvin, Banner of Truth, 1982).

Jossain vaiheessa vuotta 1529 Calvinin hengellisessä kehityksessä alkoi uusi vaihe. Hän muutti muutamien lakia lukevien ystäviensä kanssa Bourgesiin, missä kuuluisalle italialaiselle juristille Alciatille oli jokin aika sitten myönnetty lakitieteen oppituoli. Hän viipyi kaupungissa puolisentoista vuotta jatkaen kreikan kielen opintojaan. Mutta selvästikin ”laki ja kreikan kieli eivät vieneet Bourgesissa kaikkea hänen aikaansa” (T.H.L. Parker, Calvin, 1975). Hän piti retoriikan luentoja paikallisessa augustinolaisluostarissa, jonka priorina toimi tuleva reformaattori Marlorat. Mutta mikä tärkeintä, hän alkoi saarnata.

TÄMÄ TOSIASIA on todella merkityksellinen. Huolimatta luonnollisesta arkuudestaan ja halustaan löytää yksinäinen paikka, jonne vetäytyä tutkimustensa pariin, se sama käsi, joka oli vetänyt hänet ulos paavinuskon ojasta, ”johdatti häntä ja kieputti häntä ympäriinsä” suomatta hänelle lepoa ennen kuin ”oli tuonut hänet valoon ja toiminnan piiriin” (F. Bungener, Calvin, 1865).

Parker perustelee Calvinin saarnaamisen tämän vasta löytämällä evankelikaalisella innolla. ”Epäilemättä”, hän huomioi, ”hän olisi voinut saarnata, vaikka olisikin jatkanut roomalaiskatolisena tai … humanistina”, mutta jos ”yksi evankelikaalisen kristityn tunnusmerkeistä on tarve todistaa omasta uskostaan, johdattaa toisia samanlaisen Vapahtajaa koskevan tiedon piiriin … niin on täysin johdonmukaista, että me kuulemme hänen saarnanneen Bourgesissa ollessaan” (T.H.L. Parker, Calvin, 1975).

Emme kuitenkaan voi kuvitella Calvinin noin vain  saarnanneen ilman Jumalan antamaa kutsumusta. Jo alusta alkaen hän oli sävyisä,  ei mikään kiihkoilija. Eivät edes hänen palava kaipuunsa Jumalan kirkkauden puoleen ja intonsa muiden pelastamiseen olisi koskaan saaneet häntä ryntäämään sinne, minne häntä ei ollut lähetetty. Ainoa johdonmukainen selitys on, että apostoli Paavalin lailla myös Calvin erotettiin jumalallisesti palvelutyötä varten lähes välittömästi sen jälkeen, kun hän koki pelastuksen ja sai opetusta Kristuksen sisäisessä tuntemisessa.

Siksi Calvin astui tälle uudelle alueelle pikemminkin pakon kuin henkilökohtaisen valinnan kautta. Alkuun hän saarnasi augustinolaisten ”ikivanhan kirkon kivestä rakennetussa saarnastuolissa”, sitten Asnières-lès-Bourgesin lähellä sijaitsevissa kylissä, ”missä hänen sanansa kylvivät siemeniä”.  Hän saarnasi myös Linièresissä ”joen lähellä sijaitsevassa ladossa” (Louis Raynal, Histoire du Berry, 1844).

Vuonna 1531 tapahtunut isän kuolema antoi Calvinille mahdollisuuden omistautua kokonaan palvelutyölle. Se vapautti hänet pojan velvollisuudesta isäänsä kohtaan, joka toivoi hänestä lakimiestä, ja antoi hänelle vapauden lähteä seuraamaan sitä tietä, jolle hänen Taivaallinen Isänsä oli hänet asettanut.

CALVININ VUOTTA myöhemmin julkaistu Senecan De Clementia -teoksen selityksensä on askarruttanut monia Calvinin tutkijoita. Heidän kirjoituksensa ovat täynnä puhetta hänen ”pitkään kestävästä humanismistaan”. Jotkut ovat sitä mieltä, että  arka nuori käännynnäinen oli nyt alkanut horjua niiden valtavien vaarojen edessä, jotka uhkasivat Kristuksen palvelijaa Frans I:n Ranskassa. Eräs toinen selitys on todennäköisempi. Aivan samoin kuin Seneca anoi armoa vainotuille vähemmistöille Rooman tyrannilta Nerolta, samalla tavalla Calvin anoi Frans I:ltä armoa vainotuille hugenottialamaisille. Koska Frans edelleen määräsi uskovia poltettaviksi ja samaan aikaan toivotti tervetulleeksi uutta klassikoista kertovaa kirjallisuutta, saattoi tämän vanhan klassikon julkaiseminen Calvinin omilla suostuttelevilla kommenteilla varustettuna hillitä tätä tyrannia ja tehdä hänet suvaitsevammaksi. 

Calvinin muistiinpanot johdattavat meidät lopulta takaisin Pariisiin, sinne mistä kaikki alkoi.

Vuoteen 1533 mennessä Calvin oli antanut oman osuutensa vainotun, valtaistuimen ja polttorovion varjossa elävän, kirkon puolesta. Hän alkoi pitää tulevan marttyyrin Étienne de la Forgen kotona yksityisiä jumalanpalveluksia, joihin tuli kuulijoita yhteiskunnan kaikista luokista.

”Todisteena siitä, että Calvinin kääntymys … oli vilpitön ja perusluonteinen tapahtuma, olivat hänen mielentilansa ja se, että hän saarnasi evankeliumia Ranskassa tällaisena vaaran aikana. Siitä todistavat myös hänen tekonsa, joissa ilmeni itsensä Jeesuksen kaltaista voittamatonta taipumattomuutta ja syvää totuudesta vakuuttuneisuutta” (P. Henry, Life and Times of John Calvin, 1849).

Teot, joihin Henry viittaa, ovat Calvinin väsymätön toiminta ja uurastus evankeliumin ja uudistuksen puolesta niin pääkaupungissa kuin sen ympäristössäkin. Eräs vihollinen antaa tästä todistuksen: ”Olemme nähneet, kuinka vankilamme ovat ahmineet sisäänsä näitä onnettomia harhaan joutuneita ihmisparkoja ja kuinka hän on lakkaamatta kehottanut ja lohduttanut heitä tai vahvistanut heitä kirjeillä.” Yksikään vanginvartija ei estänyt ainuttakaan halukasta viestintuojaa vaarantamasta henkeään heidän välittäessään vainotuille näitä kirjeitä. Totuus levisi hänen ponnistelujensa kautta niin nopeasti, että tämä sama vihollinen valitti, että ”osa meidän Ranskastamme” on voitettu reformaatiolle, samalla kun Calvin lähetti lisää saarnaajia levittämään evankeliumia kaikkialle, ”kaikkiin loukkoihin ja sokkeloihin… jopa itse Pariisiin, missä tulia sytytettiin heidän tuhoamisekseen”.  On merkityksellistä, että Calvinin sanotaan päättäneen kaikki Étienne de la Forgen kotona saarnaamansa puheet tällä mieleenpainuvalla vakuutuksella: ”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room. 8:31). Sen lisäksi, että ”Hengen voima oli saanut nopean ja lopullisen voiton Calvinin sydämestä” (P. Henry, Life and Times of John Calvin, 1849), se alkoi sortaa maahan niitä linnoituksia, joita oli pystytetty Jumalaa vastaan kautta koko maan.

VÄRIKÄS KERTOMUS Calvinin kääntymyksestä ja sen ensihedelmistä saavuttaa huipennuksensa hänen julkisessa, mutta verhotussa uskontunnustuksessaan, jonka hän antoi erittäin vaarallisissa olosuhteissa vuonna 1533.

Vallitsevan tavan mukaan vastikään virkaan asetetun  Sorbonnen rehtorin ja Calvinin ystävän Nicolas Copin oli määrä pitää juhlapuhe marraskuun ensimmäisenä päivänä järjestettävässä pyhäinpäivän tilaisuudessa. Cop oli omaksunut armoon liittyviä oppeja ja hyväksynyt Calvinin tarjouksen kirjoittaa puhe hänen puolestaan. Calvin ”laati… puheen, joka poikkesi mitä suurimmassa määrin totutusta”, Beza kertoo. ”Todella erilaisen”, Bungener lisää, ”sillä siinä käsiteltiin tekojen ansioita erittäin kovakouraisesti ja saarnattiin selkeästi uskon kautta vanhurskauttamista” (F. Bungener, Calvin, 1865). Puhe oli todellinen reformoidun opin manifesti. Sen lopussa esitetty viittaus evankeliumiin ainoana ”kristillisen filosofian” mittapuuna nosti sekä Calvinin että Copin esiin vannoutuneina pimeän medievalismin vihollisina ja merkitsi käännekohtaa Calvinin Kristuksen julkiselle tunnustamiselle. Tästä eteenpäin hän oli terävin nuoli Kaikkivaltiaan nuolikotelossa, mitä reformaatiota koskevaan kiistaan tuli.  

”Näin yksi maailman suurimmista taisteluista” eli taistelu Calvinin sielusta ”oli käyty loppuun” (J. A. Wylie, History of Protestantism, 1899).

Calvinin kääntymyksen tarkalla ajankohdalla ei ole merkitystä.

Sillä, olivatko Robert Olivétan ja Melchior Wolmar pääasiallisia inhimillisiä välikappaleita Calvinin kääntymyksessä, ei myöskään ole merkitystä. 

Calvin ei juurikaan arvostanut pelkkiä inhimillisiä työvälineitä. Hänen kohtaamisensa Jumalan pyhän majesteetillisuuden kanssa oli siinä määrin kaikkinielevää, ettei hänellä ollut aikaa kiinnittää huomiota omiin hengellisiin kätilöihinsä. Hänen kääntymyksensä hedelmät jatkavat kuitenkin olemassaoloaan vielä tänäkin päivänä.             

 

Kommentoi "Ajatuksia Geneven uskonpuhdistajasta 2/2"

Antamaasi sähköpostiosoitetta ei julkaista sivustolla.

Anna osoite täydellisessä muodossa (esim. http://www.oma-osoite.com)

 

Haluan saada tiedon uusista kommenteista antamaani sähköpostiosoitteeseen.

__    __    _____     _____    __   __    _____   
\ \\ / //  |  ___||  / ____||  \ \\/ //  / ____|| 
 \ \/ //   | ||__   / //---`'   \ ` //  / //---`' 
  \  //    | ||__   \ \\___      | ||   \ \\___   
   \//     |_____||  \_____||    |_||    \_____|| 
    `      `-----`    `----`     `-`'     `----`  
                                                  
 
 

2 kommenttia "Ajatuksia Geneven uskonpuhdistajasta 2/2"

Erkki Hänninen 15.11.2017 20.43

Kiitos Leo Meller näistä mielenkiintoisista Calvin-kirjoituksista! Siunattua syksyä!

Petri 15.11.2017 20.43

Kalvinismi opettaa monista asioista eri tavalla kuin Raamattu: http://www.kotipetripaavola.com/kalvinismi.html