2017-04-29 https://www.patmos.fi/filebank/blog/authors/fb-share_1_7180-PASI_BLOGI_FINAL.jpg Rautaesirippu murtui 1989 ja Neuvostoliitto hajosi seuraavina vuosina. Moni ei enää muista tai edes tiedä millaista oli elää kristittynä NL:n uskontovastaisen hallinnon valvoessa ja vainotessa. Kristityt maksoivat uskostaan hintaa. Jumalaa kokoonnuttin palvelemaan salaa, milloin koteihin milloin... https://www.patmos.fi/blogit/kirjoitukset/994/kristuksen_rakkaus_vaati_meita Patmos article
Pasi Turunen
29.4.2017
Pasi Turunen

Pasi Turunen (TM) on toimittaja, raamatunopettaja ja Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtaja.

Kristuksen rakkaus vaati meitä

Rautaesirippu murtui 1989 ja Neuvostoliitto hajosi seuraavina vuosina. Moni ei enää muista tai edes tiedä millaista oli elää kristittynä NL:n uskontovastaisen hallinnon valvoessa ja vainotessa. Kristityt maksoivat uskostaan hintaa. Jumalaa kokoonnuttin palvelemaan salaa, milloin koteihin milloin metsiin. Ainaisena pelkona jäädä kiinni ja kadota vankileirien saaristoon "uudelleen koulutettavaksi”.

Samoin monet suomalaiset tekivät tärkeää ja samalla vaarallista työtä, joka uhmasi "punaisen pedon" valvontakoneistoa, vieden Suomesta salaa Raamattuja, hengellistä kirjallisuutta, painokoneiden osia ja muuta apua NL:n vainotulle maanalaiselle seurakunnalle. Takaisin tuotiin tietoa NL:n ihmisoikeusrikkomuksista ja kristittyjen vainoista.

Mutta uharukset ja rukoukset siellä ja täällä kantoivat hedelmää. Kuten Rauli Lehtonen kirjoittaa pysähdyttävästi:

"Suurimmat hengelliset voitot on lähes aina valmisteltu koettelemusten, kärsimysten ja vaikeuksien kautta. Vankiloihin ja vankileireille uskonsa tähden joutuneet evankelistat, saarnaajat ja lähetystyöntekijät rukoilivat Neuvostoliiton uskonnollisen uudistumisen puolesta, ja he kertoivat rohkeasti uskostaan Jeesukseen niin sopivalla kuin sopimattomallakin hetkellä. Viheriöiviin metsiin ja järvien rannoille valmistetuissa maanalaisten seurakuntien temppeleissä ja salaisissa tupakokouksissa rukoiltiin vuosikymmeniä Neuvostoliiton herätyksen puolesta – ja niin ovet avautuivat suurille areenoille, kulttuuritaloihin ja stadioneille, joissa tuhannet ja taas tuhannet saivat kokea elämässään vallankumouksellisia muutoksia.” (Rauli Lehtonen, VIIMEINEN KAMASSI ja muita idän uskonsankareita, Avainmedia 2011)

Kun julkaisin Facebook -seinälläni edellä kirjoittamani kappaleet alkoi FB ystävien kesken sydäntälämmittävän nostalginen muisteloiden sarja.

Ohessa muutamia poimintoja FB ystävien kommenteista: 



”Tulin uskoon heinäkuun alussa -87 ja syksyllä olin jo mukana kuljettamassa Raamattuja Neuvostoliittoon,” eräs kirjoitti.

”Meillä oli kotona raamattuvarasto, josta laitettiin kirjoja esim auton vararenkaan sisälle, kun olin lapsi. Silloin Marttyyrien ääni -lehti tuli suljetussa kirjekuoressa nimellä stefanus-viesti,” muisteli toinen.

Kolmas henkilö muisteli: ”Olisi todella paljon kerrottavaa. Täälläkin kaverina on monia, jotka ovat olleet ’salakuljetushommissa’. 1982 sain armon kohdata Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ja Neuvostoliitto oli silloin sydämmelläni sanan nälkä oli valtavaa. Se oli minulle opettavaista aikaa. Vaaroja oli paljon,mutta kaikki meni hyvin. Kiitos Herralle.”

Joku kirjoitti: ”’KGB’ kuuntelulaitteet oli hotelleissa. Että ei sitä voinut puhua kaikkea...Ja nytkin taitaa olla samaan menossa tämä touhu!!!”

Eräs antoi matkavinkin: ”Kun käytte Tallinnassa, käykää ihmeessä Viru-hotellin siinä kerroksessa, jota ”ei ollut”. Se on nyt museona ja esittelevät kaikkia kuunteluvärkkejä, joita oli käytössä siihen aikaan, kun Raamattuja piti viedä edellä kerrotuilla menetelmillä. Siellä on oppaana 80-luvun kerrosvahti, joka kertoo avoimesti kaikista niistä ansoista, joita mm. Rauli matkoillaan opasti porukat välttämään.”

Suomessakin rukoiltiin salaa: ”Nuo ajat ovat hyvässä muistissa. Valitettavasti Suomessakin piti rukoilla "maan alla" koska virallisesti meillä oli "hyvä ystävä" naapurissa!”


”Kristuksen rakkaus vaatii meitä….!!”, totesi eräs.

”Rautaesiripun takana eläneille ihmisilla se oli todella ankeaa, muistan tavanneeni ihmisiä, jotka puhuivat suomea, mutta eivät uskaltaneet, koska siitä sai rangaistuksen, muistan pitkät jonot kauppojen edustalla, kaupat joissa, ei ollut paljon mitään myytävää ja niin edelleen", muisteli yksi.

Melkoinen ajankuva välähti eteeni Facebook seinälle ja sai sydämen sulamaan. Ajattelin monia itätyön "veteraaneja", jotka panivat itsensä likoon noihin aikoihin. Heistä ei usein kuule. Ehkä siksi, että ajat ovat muuttuneet ja niillä, jotka eivät ole noita aikoja eläneet, voisi olla vaikeaa uskoa, jos niistä heille kerrottaisiin.Toisaalta monet "maan hiljaiset" eivät halua huomiota osakseen. Mutta mielestäni noista ajoista on toisinaan hyvä puhua, jotta tärkeä vaihe suomalaisen kristillisyyden historiaa ei unohtuisi ja niiden muisto himmentyisi, jotka maksoivat hintaa kristillisyydestä. Heidän esimerkkinsä voi rohkaista meitä elämään uskoamme todeksi silloin, kun sellainen ei ole maailman, eikä kaikkien kristittyjenkään silmissä suosittua.

Itse tulin uskoon vuoden 1981 lopulla, enkä kenties tuolloin nuoresta iästäni johtuen ennättänyt käydä Neuvostoliitossa  kuin pari kertaa myöhemmin 80-luvulla ystävien kanssa seurakuntavierailulla. Olin toki kuullut Raamattujen viennistä ja tunsin itsekin seurakunnassamme henkilöitä, jotka kertoivat niistä matkoista. Raamattukätköistä puhuttiin hiljaisella äänellä.

Muistan, kuinka rajalla neuvostoviranomaiset ottivat minut ensikertalaisena yksin sivuhuoneeseen ja esittivät paljon kysymyksiä:  Keitä olimme, minne olimme menossa ja miksi, ketä tapaamaan. Annoin jotain ympäripyöreitä vastauksia. Tenttasivat jopa taskustani löytyneestä metrolipusta ja siinä esiintyvistä numeroista minuuttitolkulla. ”Mikä tämä on?” ”Metrolippu”, minä vastasin. ”Mikä tämä on?” ”Se on kellonaika,” sanoin. ”Mikä tämä on?” ”Joku sarjanumero,” vastasin. ”Mikä tämä on?” ”Lipun hinta.” Ja niin käytiin lippu lävitse yksityisohtaisesti. Sydän tykytti ja oli ihan rikollinen olo, mutta lopulta päästiin rajalta läpi. Raamattuja meillä ei ollut, mutta muistaakseni yksi Juhla Mokka kahvipaketti ”salakuljetettiin” lahjaksi.

Myöhemmin viedessämme Glasnostin aikana 90-luvulla Raamattuja avoimesti Petroskoihin, paikallinen pastori näytti minulle seurakunnan aikanaan salaa käyttöönsä ”kopioiman” uuden testamentin, joka heillä oli muistona sulkeutuneisuuden ajoista. Se oli käytännössä käsin valokuvattu niin, että jokainen lehti oli valokuva alkuperäisestä käsin kopioidusta uuden testamentin lehdestä. Sivut oli paksulla langalla sidottu kiinni toisiinsa. Melkoinen ”valokuva-albumi”. 

Raamattujen ja hengellisen kirjallisuuden vieminen ei 70- ja 80-luvulla ollut riskitöntä toimintaa sen enempää neuvostoliittolaisille uskoville kuin suomalaisille kuriireillekaan. Siksi toiminta oli, kuten noista vaiheista kertovan Pentti Heinilän kirjan otsikko sanoo "Erittäin salainen". Niin kontaktit kuin suomalaiset saattoivat paljastuessaan joutua vaikeuksiin neuvostoviranomaisten kanssa.

Rauli Lehtonen kertoo alussa mainitsemassani kirjassaan, kuinka KGB:n siviilipoliisit eräällä matkalla seurasivat heitä ja kävivät hänen ystävänsä Lassen kimppuun keskellä kirkasta päivää Kiovassa (Ukraina kuului silloin Neuvostoliittoon). Lehtonen kirjoittaa: 



”Kun saavuimme Krestsatikille, seurasin ympärilläni olevia ihmisiä ja heidän katseitaan. Kadulla näkyi vain Ladoja, Volgia ja muutama matalaoktaanisella bensalla käyvä kuorma-auto. Lähtiessämme rappusia pitkin alaspäin kadun toiselle puolelle menevään alikäytävään, kiinnitin yhtäkkiä huomion tuttuun oranssinväriseen takkiin ja pitkänhuiskeaan mieheen. Olimme siis taas olleet koko päivän seuralaistemme kanssa liikkeellä. Johtajan uhkaavan katseen nähtyäni käännyimme ja rupesimme nousemaan takaisin portaikkoa pitkin pääkadulla. Samassa hetkessä kaksi siviilipukuista miestä hyppää Lassen kimppuun ja rupeaa hakkaamaan häntä nyrkeillä joka puolelle: selkään, kylkiin ja vatsaan. Kun ystäväni rupeaa huutamaan kivusta, ympärillämme olevat ihmiset kiirehtivät apuun ja yrittävät estää, ettei häntä lyötäisiin aivan tajuttomaksi. Siviili poliisien huomattua ihmisten juoksevan eripuolilta avuksemme oranssin värisessä takissa olevan johtajaa pakeni kiireen vilkkaan rappuset ylös ja punaisten valojen edessä odottavaan autoon. 2. taas katosivat metroasemalle kiirehtivien ihmisten joukkoon kirosanojen ja uhkauksien soidessan pitkään korvissamme … Kaksi viikkoa kotiintulon jälkeen muutamat mahdollisista kontakteistamme kutsuttiin KGB:n kuulusteluihin, jossa heille näytettiin valokuvia meistä ja esitettiin kysymyksiä taustoistamme ja tehtävistämme. Vasta kolme kuukautta myöhemmin minulle selvisi, että joku yhteyshenkilöistämme oli ilmeisesti vuotanut varomattomuudessaan tietoa työni yksityiskohdista, ja se olikin ilmeisesti ollut varsinainen syy tarkalle vartioinnille Kiovan-matkamme yhteydessä.”

Lehtonen kertoo toisesta matkasta, jossa heidän paikalliset kristityt kontaktinsa joutuivat KGB:n kynsiin:



"KGB valokuvasi kontaktimme rautatieaseman laiturilla, ja myöhemmin heidät kutsuttiin turvallisuuspoliisin kuulusteluihin yhteyksistään ulkomaalaisiin. Kahden vuoden päästä Maaris Ludviks pidätettiin ja hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan. Pääsyynä tähän oli hänen evankelioimisintonsa sekä hänen aktiivinen toimintansa seurakunnan nuorisotyöntekijänä, vaikka hänet virallisesti tuomittiinkin ihan muista syistä. Se oli näihin aikoihin yleinen käytäntö Neuvostoliitossa."

Siinä missä kiinnijäämisen riski seuraamuksineen oli todellinen sekä suomalaisille että ennen kaikkea neuvostoliiton maanalaisien seurakuntien uskoville, paikallisten kristittyjen sydämellinen vastaanotto oli ikimuistettava kokemus. Lainaan jälleen katkelman Rauli Lehtosen puhuttelevasta kirjasta:

"Vapaasta Pohjolasta tullut pieni joukko – siinä se seisoi täysin yllättyneenä. Ystävät halailivat, suutelivat poskelle ja suulle ja taas uusia halauksia – rakkauden ja huomionosoituksille ei tahtonut tulla loppua. Jotkut meistä jopa punastuivat. Mitä ihmeellistä me oikeastaan olimme tehneet? Miksi he tällä tavalla ottivat meidät vastaan? Harvat meistä olivat kokeneet vastaavanlaista milloinkaan aikaisemmin. Kun palailen tutkiskelemaan silloisia olosuhteita Neuvostoliitossa, ymmärrän nyt paremmin heidän reaktionsa. Monet heistä olivat eläneet eristettyinä muusta maailmasta. He eivät olleet koskaan saaneet kirjeitä ulkomailta, vielä vähemmän he saattoivat tehdä ulkomaanmatkoja muiden uskonsisarten tai -veljien luokse. Vain harvat olivat aikaisemmin tavanneet kristittyjä Pohjolasta. Neuvostoviranomaiset olivat propagandassaan vihjailleet, että kristityt olivat ulkomailla sukupuuttoon kuoleva piskuinen lauma. Latvian kristityt olivat heidän viestinnässään vain mitätön jäännös tai pieni vähemmistö, joka pian kuolisi pois. Tätä tilannetta oli helppo ymmärtää, kun ajatteli miten kommunistisen puolueen entinen pääsihteeri Nikita Hrustsov oli 15 vuotta aikaisemmin luvannut haastatella Neuvostoliiton viimeistä kristittyä kansalaista maan televisiossa vuonna 1980. Siitä piti tulla päätepiste hänen intensiiviselle uskonnon vastaiselle propagandakampanjalleen, joka aloitettiin 1950 luvun loppupuolella.”

Hrustsov on kuollut, Neuvostoliitto ja rautaesirippu hajonnut. Seurakunta säilyi vainojen alta Kristusta palvellen ja kasvaa Venäjällä ja IVY maissa yhä.

Venäjän uudet uskontolait palauttavat herkästi vanhat ajat mieleen. Nähtäväksi jää mitä on tulossa.

Yksi asia on varmaa: Jumala ei unohda niitä suomalaisia, jotka aikanaan laittoivat itsensä likoon, jotta Kristuksen vainotut ja kärsivät veljet ja sisaret Neuvostoliitossa saisivat käsiinsä Elämän Leipää, Jumalan sanaa. Kristuksen rakkaus vaati heitä.

 

Kommentoi "Kristuksen rakkaus vaati meitä"

Antamaasi sähköpostiosoitetta ei julkaista sivustolla.

Anna osoite täydellisessä muodossa (esim. http://www.oma-osoite.com)

 

Haluan saada tiedon uusista kommenteista antamaani sähköpostiosoitteeseen.

 _    _     ______   _    _      ___    __    __  
| \  / ||  /_   _// | |  | ||   / _ \\  \ \\ / // 
|  \/  ||   -| ||-  | |/\| ||  / //\ \\  \ \/ //  
| .  . ||   _| ||_  |  /\  || |  ___  ||  \  //   
|_|\/|_||  /_____// |_// \_|| |_||  |_||   \//    
`-`  `-`   `-----`  `-`   `-` `-`   `-`     `     
                                                  
 
 

3 kommenttia "Kristuksen rakkaus vaati meitä"

Ile 30.4.2017 10.11

Kyse oli muusta kuin kristittyjen vainoista.

Venäjällä oli vallankumoukseen saakka Tsaarin ortodoksinen kirkko.
Pappisseminaaria käynyt Stalin puhdisti kirkon Tsaarin väestä rankalla kädellä ja oli kuolleessaankin vielä kristitty ja ortodoksisen kirkon suojelija.

Raamattujen salakuljetuksen estämisessä oli kyse siitä, kun Venäjän ortodoksit ei halunneet sinne Luterilaisten Raamattuja.

Rauno Mäkinen 30.4.2017 17.53

Muistan lapsuudestani v:n 1960 paikkeilla, kun äitini kertoi sanoneensa isälleni, että pitäisiköhän heidänkin mennä äänestämään sitä vastaan, ettei Suomeen tulisi samanlaiset olot uskoville kuin Neuvostoliitossa on. Kuten tiedetään, silloin uskovien piirissä yleensä suhtauduttiin kielteisesti äänestämiseen valtiollisissa vaaleissa. Jäi myös mieleen äidin omakohtainen silloinen toivomus, että jos ko. vainot tulevat myös Suomeen, hänet surmattaisiin mieluummin nopeasti kidutuksen sijaan. Olisi kai silloinkin ollut "töitä" lastensuojeluviranomaisilla kun lapset joutuivat kuulemaan em. oloista NL:ssa
Kuten Pasi Turusenkin blogissa kerrotaan, Suomen uskovien keskuuteen tuli tietoja NL:n uskovien vainoista tavalla ja toisella. Valtamedia niitä tuskin silloinkaan kertoi, kuten ei nytkään juuri kerro eri kohteissa tapahtuvista kristittyjen eri asteisista vainoista. Niistä alettiin kristittyjen piirissä myös julkaista kirjoja, joissa kerrottiin vainottujen kohtaloista ja vainoamismenetelmistä. Mielestäni niistä saatua tietoa voi soveltaa myös tämän päivän kristittyjen vainoihin, esiintyypä niitä sitten missä päin- tai minkä "ismin" tai järjestelmän toimesta tahansa.

Helena J. 1.5.2017 19.38

Kommenttini ei varsinaisesti liity blogin otsikkoon, mutta kuitenkin sivuaa sitä hiukan. V.1957 julkaistussa kirjassa "Berijan tarhat" Unto Parvilahti kirjoittaa tällaisesta tapahtumasta:" Stalinin terrori oli ollut jo hyvän aikaa Neuvostoliiton väestölle jokapäiväistä todellisuutta. Kansalaisia "hävisi" noin vain, kirkkoja hävitettiin ja niistä tuli tanssipaikkoja, elokuvateattereita, kulttuurikeskuksia ja upseerien klubeja. Papit eliminoitiin. Erään kaupungin kirkkoa oltiin juuri hävittämässä, kun valtava risti tuli torneineen kattomuodostelmasta alas pudoten rakennuksen tuhoajien päälle. - Tämä lyhyt katkelma (vapaasti mukaeltuna) oli ei-kristityn kirjoittajan kertomana valtavan puhutteleva. Jos mahdollista, hanki tuo kirja, lue, ihmettele, vaikutu. Se kärsimys, mitä venäläiset ihmiset - uskovat ja uskomattomat - ovat joutuneet kokemaan ja kestämään, vetää sanattomaksi. Kirjan luettuasi ymmärryksesi Suomen vapauden ja itsenäisyyden merkityksestä lisääntyy ja vahvistuu. " Et enää istu siellä, missä pilkkaajat istuvat!"