Klassisen kristillinen käsitys antikristuksesta

Siitä, mitä Peter Thiel antikristuksesta ajattelee, teemme Leena Metsämäen kanssa selkoa sunnuntaina 2.11.2025 klo 18 Radio Patmoksen taajuuksilla lähetettävässä Ajankohtafoorumi–sarjan jaksossa ”Peter Thiel ja antikristus”.

Tässä artikkelissa, joka täydentää Ajankohtafoorumi-jaksossa esiin tuomaamme, tuon puolestani esiin sen, miten historiallinen kristinusko on valtavirtaisimmin mieltänyt antikristuksen. Antikristuksen sijoittumisen eskatologisten tapahtumien kokonaiskuvaan selostan myös Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan -teokseni sivuilla 334–342, alaluvussa 6.2. ”Kristuksen toinen tulemus”.

Tässä kirjoituksessa esitän, lähtien liikkeelle Raamatun tekstien historiallisesta asiayhteydestä, sen kristillisen perusnäkemyksen antikristuksesta, mikä edustaa valtavirtaisen augustinolaista ymmärrystä, Ilmestyskirjan luvun 20 mukaan jäsennettynä. Tässä esittämäni käsitys antikristuksesta on ollut valtavirtaisen kristillisen teologian näkemys kirkkoisä Augustinuksen linjauksista keskiajalle Tuomas Akvinolaisen näkemyksiin ja näistä aina tähän päivään saakka.

Niidenkin kirkkoisien, jotka elivät ennen Augustinusta ja joiden käsitys esimerkiksi tuhatvuotisesta valtakunnasta poikkesi Augustinuksen käsityksestä, ymmärrys antikristuksesta oli pitkälti samanlainen kuin tässä esitetty. Näillä perusteilla tässä tekstissä esitettyä näkemystä antikristuksesta voidaan pitää klassisena ja historiallisena kristillisenä näkemyksenä. Näkemys edustaa perinteistä ja yleiskristillistä tulkintaa.

Tähän näkemykseen voi tutustua esimerkiksi R. Gerald Culletonin vuonna 1951 ilmestyneen ja TAN Books -kustantamon vuonna 2009 julkaiseman kansantajuisen The Reign of Antichrist -kirjan avulla kuten myös Vincent Micelin vuonna 2021 Sophia Institute Pressin julkaiseman The Antichrist: The Final Campaign Against the Savior -teoksen avulla. Näissä teoksissa käydään läpi kaikki keskeiset antikristukseen liittyvät raamatuntekstit ja se, miten kirkkoisät idässä ja lännessä sekä keskiajan teologit nämä tekstit ymmärsivät. Tämän ymmärryksen mukainen klassinen käsitys antikristuksesta on seuraavanlainen.

Ilmestyskirjan luvun 20 alkujakeissa viitataan Jeesuksen Kristuksen ensimmäiseen tulemukseen ja ”viimeisten päivien” alkuun. Näissä jakeissa kuvataan lohikäärmeen eli perkeleen, saatanan eli paholaisen sitominen. Sitomisen suoritti Herra Jeesus Kristus ensimmäisen tulemuksensa yhteydessä. Jeesus voitti saatanan ja hänen joukkonsa Golgatan ristillä. Jeesus murskasi kuolemanvallat lopullisesti ylösnousemuksessa, sekä taivaaseen astumisessaan kuninkaalliselle valtaistuimelleen.

Jeesuksen ensimmäisestä tulemuksesta alkoivat ”viimeiset päivät”, kuten Heprealaiskirjeen luvun 1 jakeet 1–2 ilmoittavat. Saatana puolestaan pyrki tuhoamaan Herran Jeesuksen jo ennen ristiä ja luuli viimeistään ristiinnaulitsemisen myötä onnistuneensa. Kristus nousi kuitenkin ylös kuolleista, jolloin saatana kohdisti petovoimansa helluntaina muodostunutta Uuden liiton seurakuntaa vastaan. Rooman keisari Nero, joka aloitti ensimmäisen laajamittaisen kristittyjen vainon keisarinna Poppaea Sabinan innoittamana, oli ensimmäinen antikristushahmo, peto.

Kristillinen perinne on aina pitänyt Neroa antikristuksen arkkityyppinä. Sekä apostoli Paavali että apostoli Johannes viittaavat Neroon Toisessa tessalonikalaiskirjeessä ja Ilmestyskirjassa. Jeesuksen profeetalliset lausumat Matteuksen evankeliumin lukujen 24–25 niin kutsutussa Öljymäen profeetallisessa puheessa viittaavat sekä Jeesuksen tuomion tulemukseen luopunutta Jerusalemia vastaan vuonna 70 jKr. että eskatologiseen, ajallisen historian lopulla tapahtuvaan Jeesuksen historialliseen ja ruumiilliseen toiseen tulemukseen. Vastaavalla tavalla viittaavat Toisen tessalonikalaiskirjeen luku 2, Ilmestyskirjan luvut 11, 13 ja 17 sekä aikalaishistorialliseen esitäyttymykseen keisari Neron kristittyjä vainonneessa antikristushahmossa että eskatologiseen täyttymykseen lopullisessa antikristuksessa.

Tämä lopullinen antikristus on, Uuden liiton aikakauden ja maailmanhistorian lopulla, nouseva viimeiseen saatanalliseen yritykseen Kristuksen ja Hänen seurakuntansa tuhoamiseksi. Toisessa tessalonikalaiskirjeessä mainitaan ”laittomuuden salaisuuden” kehkeytyminen, ”laittomuuden ihmisen” esiinnousu ja ”istuminen Jumalan temppeliin”. Näillä lausumilla Paavali ennusti profeetallisen esitäyttymyksellisesti keisari Neron nousun, jumalalliseksi julistautumisen, kristittyjen vainoajan koittamisen ja Jerusalemin temppelin haltuunoton Rooman legioonien valloituksen välityksellä. Nero-antikristus ja varsinkin muut hänen jälkeensä tulevat olivat iskevä kristittyihin sen jälkeen, kun ”pidättävä tekijä” tuli ”poistetuksi tieltä”.

Kristittyjä suojannut ”pidättävä tekijä” tarkoitti tässä esitäyttymyksessä sitä uskonnollista erityisasemaa, jollaisesta juutalaiset Rooman valtakunnassa nauttivat ja jonka piiriin kristitytkin ensin luettiin. Nero aloitti 3,5 vuotta kestäneet kristittyjen vainot vuonna 64 ja juutalaissota alkoi vuonna 66. Vuoteen 70 mennessä juutalaisten erityisasema oli juutalaissodan myötä poistunut ja kristinusko miellettiin omaksi erilliseksi uskonnokseen. 90-luvulta aina 300-luvun alkuun kristityt joutuivat useita kertoja Rooman pakanallisten keisareiden – antikristusten ja petojen – vainojen kohteiksi.

Toisen tessalonikalaiskirjeen luvulla 2 on aikalaishistorialliset lähtökohtansa ja esitäyttymyksensä. Mutta luvun profeetallinen ajallinen kaari ulottuu myös lopullisiin eskatologisiin täyttymyksiin asti. Luvun jakeen 8 mukaan ”laittomuuden ihmisen” on lopullisesti surmaava ja tuhoava Herra Jeesus toisessa tulemuksessaan, historian lopulla. Luvun lopullinen eskatologinen täyttymys toteutuu ajallisen historian lopun antikristuksessa, joka on oleva niin kutsutun laittomuuden salaisuuden kehkeytymisen huipentuma. Tämä antikristus tulee uutena Nerona, jumalalliseksi aikoinaan julistautuneen Neron hengessä.

Antikristus tekee Jerusalemin uudelleen rakennetusta temppelistä uskonnollispoliittisen keskuksensa sen jälkeen, kun ulkonaisessa maailmanlaajassa kristikunnassa on tapahtunut vakava luopumus. Kuten Neron aloittama ja hänen tuhoutumiseensa päättynyt ensimmäinen kristittyjen vaino vuosina 64–68 kesti noin 3,5 vuotta, on eskatologisenkin antikristuksen vallassaoloaika kristittyjen vainoineen kestävä 3,5 vuotta.

Myös edellä mainittujen Ilmestyskirjan lukujen välitön aikalaisesitäyttymys tapahtui vuosina 66–70 jKr. huipentuneen juutalaissodan, Jerusalemin ja sen temppelin tuhon sekä keisari Neron aloittaman kristittyjen vainon aikana. Näidenkin lukujen lopullinen eskatologinen täyttymys toteutuu ajallisen historian lopulla Neron hengessä esiin astuvassa antikristuksessa. Ilmestyskirjan luvulla 11 on sekä aikalaisesitäyttymyksellinen että eskatologinen ulottuvuus. Luku viittaa juutalaissodan 3,5-vuotiseen jaksoon, silloiseen Jerusalemiin ja sen temppeliin sekä kristittyjen vainoon.

Luku 11 viittaa myös eskatologiseen Nero-antikristukseen ja antikristuksen aikana eskatologisesti esiin nouseviin kahteen todistajaan. Kristillinen tulkintaperinne on nähnyt näiden viittaavan Hanokiin ja Eliaan, jotka eivät koskaan kokeneet ajallista kuolemaa, vaan otettiin ylös taivaaseen. Ilmestyskirjan luku 13 viittaa keisari Neroon ja hänen aikansa Rooman imperiumiin. Mutta luvussa puhutaan pedon ”kuolinhaavan paranemisesta”. Jo kirkkoisien aikana tunnetun Nero redivivus -näkemyksen mukaisesti Nero astuu uudelleen eskatologisesti esiin saatanan välikappaleena, antikristuksena, lopullisena ”laittomuuden ihmisenä”, joka toimii ja vaikuttaa niin sanotusti Neron hengessä.

60-luvun jKr. aikalaisesitäyttymyksellinen Nero on lopullisen täyttymyksen, antikristuksen, tyyppi. Ilmestyskirjan luku 17 jakeissa 8–14 silloittaa 60-luvun Neron ja lopullisen eskatologisen antikristuksen toisiinsa. Kuten jo Nero aikanaan Rooman jumalallisena keisarina piti itseään koko maailman hallitsijana, pyrkii eskatologinen antikristuskin totalitaariseen globalistiseen valtaan. Antikristuksen vallalla on oleva poliittiset, uskonnolliset ja taloudelliset ulottuvuutensa, Ilmestyskirjan luvun 13 mukaisesti.

Ilmestyskirjan luvussa 20 mainittu saatanan sitominen ja sidottuna oleminen ”tuhat vuotta” mahdollistaa sen, mistä edellinen luku 19 profeetallisesti kertoo. Ilmestyskirjan luvun 19 jakeet 11–16 profetoivat kansakuntien kääntymisen vähitellen Kristus-uskoon ja Kristuksen Uuden liiton valtakunnan ja seurakunnan voitokkaan etenemisen ajallisessa historiassa. Jeesus Kristus sitoi saatanan ensimmäisen tulemuksensa yhteydessä. Tästä seuraa, ettei paholainen voi enää ”villitä kansoja” eli ei voi estää evankeliumin voittokulkua. Paholainen on toki henkivaltoineen toiminnallisesti aktiivinen maailmassa yhä edelleen. Nämä voimat ovat aktiivisia aina siihen asti, kunnes nuo voimat lopullisesti tehdään toimimattomiksi Jeesuksen toisen tulemuksen yhteydessä.

Kuten Jeesus opettaa Matteuksen evankeliumin luvussa 13, ”vehnä ja luste” kasvavat yhdessä ”maailman loppuun asti”. Kristuksen valtakunta vahvistuu ja edistyy historian aikana. Mutta myös paholainen vaikuttaa ”lusteen” myötä kansojen keskuudessa omia pyrkimyksiään. Näihin lukeutuvat erilaisten antikristillisten hankkeiden edistäminen ja antikristushahmojen esiin nostaminen, sekä hengellisten harhaoppien muodossa että poliittisideologisesti ja yhteiskunnallisesti.

Tuhannen vuoden aikana, Uuden liiton aikana, eli Jeesuksen tulemusten välisenä aikana, paholainen on sidottu sikäli, ettei voi lopullisesti pysäyttää seurakunnan etenemistä. Tuonelan portit eivät voi voittaa Kristuksen seurakuntaa. Paholainen joukkoineen on strategisesti lyöty, hävinnyt, sidottu, kuten Jeesus ilmoittaa jakeissa Matteus 12:28 ja 29 ja Paavali Kolosalaiskirjeen luvun 2 jakeessa 15. Ilmestyskirjan luvun 20 jakeissa 2 ja 3 mainittu tuhat vuotta tarkoittaa koko Uuden liiton aikaa. Tämä aika on pelastushistorian viimeisin aikakausi ja siten täydellisin aikakausi. 1000 symboloi tätä riippumatta siitä, kuinka monta tosiasiallista vuotta koko Uuden liiton aika tulee historiassa kestämään. Tänä aikana evankeliumi etenee yhä laajemmin kansakuntien keskuuteen lähetyskäskyn tavoitteen täyttyessä.

Johanneksen Ilmestyskirjan luvun 20 jakeissa 4–6 mainitaan ensimmäinen ylösnousemus, joka on luonteeltaan hengellinen. Jae 4:hän puhuu ”sielujen” ylösnousemisesta ja hallinnasta. Näiden jakeiden ensimmäinen ylösnousemus kuolleista viittaa hengelliseen ylösnousemukseen. Tämä tarkoittaa vanhurskauttamista ja uudestisyntymistä, jonka kokee jokainen hengellisestä kuolemasta henkiin heräävä eli ylös nouseva syntinen ihminen. Tämä tapahtuu tultaessa uskoon Pyhän Hengen vaikuttamana Sanan ja sakramenttien kautta, kuten Efesolaiskirje 2:1–3 ja Roomalaiskirje 6:4–5 opettavat. Kuten Efesolaiskirje 2:6 ilmoittaa, uskovat hallitsevat jo nyt taivaallisissa Kristuksen kanssa. Tämä perustuu Kristuksen voittoisaan ylösnousemukseen, johon uskovat ovat jo nyt hengellisesti osallisia. Uuden liiton uskovat ovat se ”kuninkaallinen papisto”, Ensimmäinen Pietari 2:9, joka ”hallitsee hänen [Kristuksen] kanssaan ne tuhannen vuotta”, Ilmestyskirja 20:6. Tähän hallintaan apostoli Johannes viittaa Ilmestyskirjan luvun 20 jakeessa 4.

Tästä samasta todellisuudesta Jeesus puhuu Johanneksen evankeliumin luvun 5 jakeissa 24–29. Näissä jakeissa on kyse samanlaisesta kahden erilaisen ylösnousemustodellisuuden mainitsemisesta rinnakkain kuin Ilmestyskirjan luvussa 20. Johanneksen evankeliumin luvun 5 jakeissa 24–25 Jeesus käyttää ylösnousemus-termiä samasta hengellisestä ylösnousemuksesta eli Sanan kuulemisen vaikuttamasta uudestisyntymisestä kuin apostoli Johannes Ilmestyskirjansa luvussa 20 ensimmäisestä ylösnousemuksesta puhuessaan.

Jakeissa 28–29 Jeesus sen sijaan viittaa ajallisen historian lopulla tapahtuvaan fyysiseen ja ruumiilliseen ylösnousemukseen. Tästä toisesta eli fyysisruumiillisesta ylösnousemuksesta puhuu myös Johannes Ilmestyskirjan luvun 20 jakeessa 12. Vastaavasti Ilmestyskirjan luvun 20 viittaama ensimmäinen kuolema on fyysinen ja ajallinen kuolema, jonka uskovat marttyyritkin ovat kokeneet. Toinen kuolema sen sijaan on iankaikkinen kadotus, lopullinen hengellinen kuolema, iankaikkinen ero Jumalasta. Tämän tulevat kokemaan kaikki ne, jotka eivät ole uskoneet Herraan Jeesukseen Kristukseen eivätkä Hänen evankeliumiinsa.

Ilmestyskirjan luvun 20 jakeissa 7–9 profetoidaan Saatanan päästäminen irti vähäksi aikaa ja tämän yhteydessä toteutuva antikristuksen nousu. Nämä jakeet ennakoivat profeetallisesti saatanan ja hänen joukkojensa viimeisen hyökkäyksen ja lopullisen tuhon. Näissä jakeissa ennakoidaan aivan maailmanhistorian lopulla ja Uuden liiton ajan päätteeksi sekä vähän ennen Jeesuksen toista tulemista ja viimeistä tuomiota tapahtuva saatanan hetkellinen vapaaksi päästäminen. Tämän seurauksena tapahtuu lopullisen antikristuksen esiin astuminen maailmannäyttämölle.

Saatana päästetään irti, jotta hän kokoaisi yhteen sen lusteen eli ne epäuskoiset ja Jumalaa vastustavat, jotka vielä ovat jäljellä siitä huolimatta, että Kristuksen valtakunta on edennyt kaikkien kansojen keskuuteen. Jumala sallii saatanan koota lippujensa alle kaikki jumalattomat, jotka näin virallisesti tulevat paljastaneeksi itsensä ja hengellisen tilansa. Saatana toteuttaa lopullisimman ja ratkaisevimman hankkeensa antikristuksen avulla. Neron hengessä nouseva eskatologinen antikristus täyttää lopullisesti ne profetiat, jotka ovat jo esitäyttyneet 60-luvulla jKr. Neron henkilössä ja muissa hänen jälkeensä historian aikana nousseissa antikristustyypeissä. Toisen tessalonikalaiskirjeen luvun 2 lopullisen eskatologisen täyttymyksen mukaan antikristuksen nousu tapahtuu seuraavasti.

Ensimmäinen ja pohjustava vaihe on vuosisatojen aikana toteutunut ”laittomuuden salaisuuden” pitkällinen ja hidas vaikutus. Kun tämä ”laittomuuden salaisuus” on kypsynyt täyteen vaikutukseensa, tapahtuu luopumus. Luopumus tapahtuu kansakuntien keskuuteen laajentuneen ulkoisen kristillisyyden keskuudessa. Tämä luopumus on hengellinen ja uskonnollissiveellinen.

Samanaikaisesti tulee ”tieltä poistetuksi” to katekhon eli ”se, mikä pidättää”, ja ho katekhon eli ”joka pidättää”. Pidättäjä on kreikan kieliopin mukaan tarkasteltuna sekä neutri- että maskuliinisukuinen eli jokin asia ja jokin henkilö. Vanhan kristillisen selitysperinteen mukaan eskatologisessa täyttymyksessään persoonallinen pidättäjä saattaa olla, kuten Daniel 12:1 tuo esiin, enkeliruhtinas Miikael, joka Jumalan säätämyksestä väistyy antikristuksen tieltä ja sallii tämän nousta esiin Jumalan määräämänä ajankohtana. Pidättävä asia saattaa viitata Jumalan luonnollista lakia ja järjestystä yllä pitävään esivaltaan.

Kun pidättäjä on astunut sivuun, astuu esiin kaikella eksytyksellä, valheella, viettelyksillä ja saatanallisilla voimateoilla antikristus, laittomuuden ihminen. Antikristus tulee olemaan, kuten Herra Kristuskin on, persoonallinen henkilö, yksilö. Tähän viittaa profeetallinen ja perustava antikristusteksti eli Ensimmäisen Johanneksen kirjeen luvun 2 jae 18. Tämän mukaan historian aikana tulee olemaan monta esitäyttymyksellistä antikristusta, mutta myös yksi lopullinen eskatologinen antikristus, jossa kaikkien aikojen Kristus-vastaisuus kulminoituu ja henkilöityy.

Antikristus tulee haastamaan Herran Kristuksen jumaluuden väitteillään omasta jumalallisuudestaan ja messiaanisuudestaan. Tämän perusprofetian mukaan antikristuksen uskonnollisuus perustuu, kuten Ensimmäinen Johanneksen kirje 4:1–4 ilmoittaa, vahvasti kristillisen kristologian kieltämiseen. Vanhan kristillisen profeetallisen tulkintaperinteen mukaan siinä missä Herra Kristus on peräisin Juudan heimosta, tulee antikristus olemaan peräisin Daanin heimosta, ja antikristuksen ennakoitiin syntyvän Korasinissa, varttuvan Beetsaidassa ja astuvan julkisuuteen Kapernaumissa, Luukkaan evankeliumin luvun 10 jakeiden 13–15 nojalla.

Antikristus hallitsee, ensin juutalaisille myönteisen valherauhan varjolla ja sitten, avoimen petomaisesti sekä kristittyjä että juutalaisia kohtaan, Jerusalemista ja sen jälleenrakennetusta temppelistä käsin. Antikristus vastustaa sekä Jumalaa yleensä että erityisesti Kristusta. Antikristusta luonnehtii jumalaton ylpeys. Vanha kristillinen selitysperinne on nähnyt jakeissa Jesaja 14:9–19 viitteen sekä Luciferiin eli paholaiseen että antikristukseen.

Antikristus on Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvun 3 jakeessa 15 mainitun ”käärmeen siemenen” huipentuma. Jeesus Kristus on varsinainen ”vaimon siemen”, neitseellisestä Vaimosta eli Neitsyt Mariasta syntynyt Herra ja Vapahtaja. Näiden ”siementen” välillä on käyty ikiaikaista hengellistä sotaa, joka tulee huipentumaan antikristuksen eskatologisena 3,5-vuotisena hallinta-aikana. Jakeissa Daniel 7:8 ja 24–25 mainittu ”pieni sarvi” viittaa antikristukseen, kuten myös jakeet Daniel 11:36–45. Näiden jakeiden esitäyttymys, Israelia makkabealaisaikana vainonnut Antiokos IV Epifanes, oli eskatologisen antikristuksen tyyppi.

Maailmanhistorian lopulla, vähäksi ajaksi irti päästetyksi tultuaan, paholainen nousee viimeiseen hyökkäykseen Kolmiyhteistä Jumalaa vastaan. Paholainen nostaa Jumalaa vastaan pahuuden kolminaisuuden eli itsensä, antikristuksen ja Ilmestyskirjan luvun 13 esittelemän väärän profeetan. Antikristus tulee olemaan saatanan hallitsema ihminen, ei kuitenkaan paholaisen eli langenneen enkelin inkarnaatio. Tällaisen inkarnaation aikaansaaminen ei olisi luodulle enkeliolennolle mahdollistakaan. Mutta antikristus pyrkii kuitenkin kaikin tavoin valheellisen harhaanjohtavasti jäljittelemään kaikessa Herraa Jeesusta Kristusta.

Antikristuksen eli pedon merkki vertautuukin saatanallisesti kristilliseen kasteeseen ja Pyhän Hengen lahjan saamiseen ja näihin uskossa sitoutumiseen. Tästä syystä pedon merkkiin liittyy hirvittävä Pyhän Hengen pilkan ulottuvuus. Tämä ulottuvuus tekee pedon merkistä hengellisessä mielessä erittäin tuhoisan ja vakavan. Pedon merkin ottaminen tarkoittaa Kristuksen ja siten myös Isän kieltämistä, Kristuksen ja Pyhän Hengen kieltämistä.

Pedon merkillä on näin ollen selkeä uskonnollisideologinen sisältö, joka liittää ottajansa antikristuksen asiaan. Kuten Tuomas Akvinolainen teoksissaan oikein määrittelee, merkki – on se sitten jumalallinen tai saatanallinen – tekee hengellisen todellisuuden näkyväksi. Tämä on merkin perustehtävä ja olemus. Mutta yhtä kaikki, tämän antikristuksen ja hänen väärän profeettansa tulee tuhoamaan Herra Jeesus Kristus toisessa tulemuksessaan, jonka tapahtumien yhteydessä viimeistään myös kansallinen Israel kääntyy evankeliumin mukaiseen Kristus-uskoon ja pelastuu, Roomalaiskirje 11:26:n mukaisesti. Toisen tessalonikalaiskirjeen luvun 2 jakeen 8 mukaisesti ”laittomuuden ihmisen” on lopullisesti surmaava ja tuhoava Herra Jeesus Kristus toisessa tulemuksessaan, historian lopulla.

Tällä edellä esitetyllä perustavalla on historiallinen kristinusko valtavirtaisimmin mieltänyt antikristuksen, kirkkoisien ajoista aina keskiajan augustinolaisiin teologeihin ja heidän perinnöstään kiinni pitäviin nykyteologeihin asti.

Sen sijaan siitä, mitä teknomiljardööri Peter Thiel antikristuksesta ajattelee, teemme Leena Metsämäen kanssa selkoa sunnuntaina 2.11.2025 klo 18 Radio Patmoksen taajuuksilla lähetettävässä Ajankohtafoorumi-sarjan jaksossa ”Peter Thiel ja antikristus”.