Luonto ja sen velvoittavuus

Lähdetään liikkeelle siitä, mitä luonnon käsitteellä tarkoitetaan. Kreikkalaisen eli länsimaisen filosofian keskeisen perustavan ajattelijan, Aristoteleen, mukaan luonto on levossa olon ja muuttumisen sisäinen periaate, jonka säätämänä kaikella on syynsä ja taipumuksensa kohti omaa päämääräänsä, telosta. Pysyvyys, muutos, liike ja näiden aiheutuminen ja suuntautuminen ovat luontokäsitteen avainsisältöä.

Aristoteleen mukaan ensimmäinen filosofia, metafysiikka, käsittelee aineettomia muotoja ja syitä. Toinen filosofia on fysiikkaa, aineellisen luonnon tutkimusta. Nämä yhdessä avaavat todellisuuden ja olevaisen perimmäisimmän dynaamisen ja tarkoituksenmukaisen rakenteen ja järjestyksen.

Kristillisen ja länsimaisen teologian ja filosofian suurimpiin nimiin lukeutuvan ja aristoteelisen sekä kristillisen perinteen syntetisoineen Tuomas Akvinolaisen mukaan luonto tarkoittaa Jumalan luomaa todellisuutta ja sen olemusta. Luonto todistaa Luojastaan. Luomakunnasta, joka on Jumalan luomistyön seuraus, voidaan rationaalisesti päätellä syyhyn eli Luojaan ja Hänen tiedettävissä olevaan olemassaoloonsa ja luomistarkoituksiinsa.

Edellä mainituista lähtökohdista käsin voidaan määritellä seuraavasti. Luonto-sana tulee latinan kielen sanasta natura, jota vastaa kreikan phusis, ja latinan natura puolestaan tulee natus-verbistä. Natus-verbi tarkoittaa syntymistä, alkunsa saamista, asioiden tapahtumista. Näin ollen käsitteet luonto, luominen ja luomakunta tarkoittavat sitä, mikä on, viime kädessä Jumalan luomana, tullut olevaiseksi ja on.

Luonto-sana ja käsite voi viitata ensinnäkin perusominaisuuksiensa mukaisesti määritellyn olion yleiseen sukunsa mukaiseen olemukseen, essentia. Toiseksi käsite voi viitata erityisen lajiseen olemukseen, joka aktuaalisesti on olemassa, eksistentia, lajinsa konkreettisena substanssina, substantia. Kolmanneksi käsite voi viitata järjestäytyneeseen olevaiseen eli luomakuntaan kokonaisuudessaan, aineellisine universumeineen kaikkineen.

Kaikki edellä esitetty lukuun ottaen tulee kysyä, mihin perustuu luonnon velvoittavuus? Niin kutsuttu luonnollinen laki, lex naturalis, ilmaisee luonnon sisäistä järjestystä, suuntautuneisuutta ja päämäärähakuisuutta, jonka järki, intellekti ja ymmärrys kykenevät paikallistamaan. Niin sanottu luonnollinen teologia, theologia naturalis, kykenee, järkeen perustuen ja ilman Jumalan erityistä ilmoitustakin, havaitsemaan fysikaalisen universumin järjestyksen ja sisäisen rakenteen ja tavoitteenasettelun. Tämä velvoittaa, koska luonto ilmaisee logosta, järkeä, harmonista järjestystä, mieltä, mielekkyyttä. 

Luonnolla on päämäärä, telos, jota kohti luonto suuntautuu. Tämä velvoittaa edelleen, vaikka uuden ajan teknomekaaninen tieteellisyys ja materialistisfilosofinen eetos on pyrkinyt muuttamaan ja pelkistämään luonnon käsitteen vain aineen sisäisten vaikuttavien syiden hyödylliseksi paikallistamiseksi ja pyrkinyt tekemään finaaliset eli päämääräsyyt tyhjiksi. Tämä tyhjäksi tekeminen ei kuitenkaan mitenkään ole onnistunut.

Järjen paikallistettavissa olevat luomakunnan eli luonnon sisäinen hyvä logos ja telos ovat edelleen todellisuuksia, joihin luonnon velvoittavuus perustuu.

Jos on siten kuin edellä on esitetty, miten armosta pelastetun kristityn tulee suhtautua luontoon ja sen velvoittavuuteen? Perustava raamatullinen ja klassisen teologinen lähtökohta on seuraava.

Jumalan luoma luonto ilmaisee ja julistaa Luojansa, Kolmiyhteisen Jumalan, hyvyyttä, totuutta ja kauneutta. Luonto on Luojan taideteos, jonka esteettisyys itsessään julistaa Jumalan kunniaa, harmonista Logoksen eli Jumalan Sanan ja Viisauden, mukaisuutta. Kuten apostoli Johanneksen evankeliumin ensimmäisen luvun kolme ensimmäistä jaetta ilmoittavat, Jumalan Poika, kolmiyhteisen jumaluuden toinen persoona, Herra Jeesus Kristus, on Jumalan Sana, jumalallinen Logos, jonka kautta koko luomakunta on luotu.

Apostoli Paavali puolestaan ilmoittaa Kolossalaiskirjeensä luvun 1 jakeissa 14–20, että Herra Jeesus Kristus on sekä luomisen Välimies että lunastuksen ja pelastuksen Välimies. Kyseisten jakeiden mukaan:

”Hänessä [Jumalan Pojassa, inkarnoituneessa Kristuksessa] meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen, ja hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa. Sillä hänessä luotiin kaikki, mikä taivaissa ja mikä maan päällä on, näkyväiset ja näkymättömät, olkoot ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja, kaikki on luotu hänen kauttansa ja häneen, ja hän on ennen kaikkia, ja hänessä pysyy kaikki voimassa. Ja hän on ruumiin, se on: seurakunnan, pää; hän, joka on alku, esikoinen kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi kaikessa ensimmäinen. Sillä Jumala näki hyväksi, että kaikki täyteys hänessä asuisi ja että hän, tehden rauhan hänen ristinsä veren kautta, hänen kauttaan sovittaisi itsensä kanssa kaikki, hänen kauttaan kaikki sekä maan päällä että taivaissa”.

On syytä ymmärtää, että Herra Jeesus Kristus on se Logos, jonka kautta ja mukaisesti koko luomakunta kaikkineen ja moninaisine yksityiskohtineen, on luotu.

Jos Jeesus Kristus mitenkään uskovaa kristittyä velvoittaa ja jos uskova kristitty haluaa tukeutua Kristuksessa ilmoitettuun armoon ja lunastukseen, on kristityn sitä suuremmalla syyllä sitouduttava myös niihin kaitselmuksellisiin ja historiallisiin luomisjärjestyksiin ja velvoitteisiin, jotka Kristus Luojana on asettanut ja säätänyt.

Kristitty ei voi sitoutua vain lunastuksen ja pyhityksen uskonkappaleisiin, hänen on sitouduttava myös ensimmäiseen eli luomisen teologiaa opettavaan uskonkappaleeseen. Kaikki kolme uskonkappaletta sitovat uskovaa kristittyä. Luominen, lunastus ja pyhitys kuuluvat erottamattomasti yhteen. Hyväksi luodun luonnon vaaliminen on nimenomaan kristityn velvollisuus ja kutsumus.

Syntiinlankeemuskaan ei mitenkään tätä todellisuutta ole lakkauttanut. Syntiinlankeemus ja perisyntisyys ovat syyllistäneet ja turmelleet ja vaurioittaneet ihmisen, mutta luotu todellisuus ja sen olemuksellinen hyvyys ja ohjeellisuus eivät ole hävinneet mihinkään.

On mitä syvällisimmin ymmärrettävä ja käsitettävä perustotuus siitä, että armo täydellistää luonnon, ei kumoa sitä, vaan päinvastoin korottaa luonnon. Lunastuksen teologia ei nollaa luomisen teologiaa.

Tämä niin kutsutusti tomistinen linjaus tasapainottaa kristillisen ajattelun alkuvuosisatojen ylikorostunutta uusplatonistista virettä, joka oli omiaan aiheuttamaan aineellisen luomakunnan ja sen merkityksen väheksymistä kristillisen uskon, kristityn velvollisuuksien ja Jumalan hyvien päämäärien toteutumisen kannalta.

On siis painokkaasti todettava, että pelastuksemme eli lunastuksemme ja pyhityksemme toteutuu Jumalan hyvien luomisjärjestysten viitekehyksessä ja niiden pohjalta ja niitä edelleen ylösrakentaen ja säilyttäen.

Luonto, Jumalan hyvä luomisteko, kaikissa kolmessa merkityssisällössään, velvoittaa edelleen kristittyä, kaikessa moneudessaan ja paikallisuudessaan ja kaitselmuksellisten historiallisten juuriensa viitekehyksessä.

Mihin siis suomalainen luonto velvoittaa suomalaista kristittyä? Meidän tulee lähtökohtaisesti ymmärtää, että me, kuten kaikkiin eri kansoihin lukeutuvat kristityt ympäri maailman omilla tahoillaan ja omista juuristaan käsin, pelastumme suomalaisina naisina ja miehinä, Suomessa, historiamme ja maantieteemme asiayhteydessä!

Me emme pelastu emmekä kohtaa ja ota vastaan Jumalan armoa näistä luonnollisista asiayhteyksistämme huolimatta, vaan nimenomaan niistä käsin ja armon korottamina. Luonto – suomalainen luontomme sanan kaikissa merkityksissä – velvoittaa meitä, myös ja etenkin vanhurskautettuina ja uudestisyntyneinä kristittyinä, uskovina.

Meidän tulee vaalia, pitää yllä, suojella ja vahvistaa kaunista suomalaista maisemaamme ja luontoamme, suomalaista luontoamme, sen kaikilla tasoilla. Tämä vakaumus on suomalaiskansallisella konservatismilla ollut johdonmukaisesti 1800-luvun lopulta Sakari Topeliuksesta, suomalaisen luonnonsuojelun edelläkävijästä ja ensimmäisen luonnonsuojelujärjestön perustajasta, alkaen. Lainaan seuraavassa Sakari Topeliuksen Maamme-kirja -klassikkoteoksen vuoden 1930 painoksen ja WSOY:n vuoden 1993 näköispainoksen sivuja 10–11 ja 116:

”Sillä tämän maan on Jumala meille sitä varten määrännyt, että se meille antaisi kaikkea, mikä meille maan päällä on välttämätöntä ja tarpeellista…Senhänvuoksi tämä maa on meidän suuri kotimme. Tämän maan hyväksi tulee meidän uskollisesti työtä tehdä ja, jos Jumala niin tahtoo, kunnialla kuolla. Muista aina Jumalan antaneen meille tämän maan omaisuudeksemme, jotta se täyttäisi tarkoituksensa maailmassa ja hänen tahtonsa toteutuisi niin maan päällä kuin taivaassa! Sillä Jumalan on tämäkin maa ja kaikki, mitä siinä on. Meidän tulee tili tehdä siitä, millä tavalla olemme Jumalan lahjaa käyttäneet…”

”Tämä vaikuttaa vuorostaan hyvää ihmiseen: hänen tapojansa sieventää jokapäiväinen seurusteleminen kaunisten ja hyödyllisten luonnonesineiden parissa. Jos näet pienen, hyvästi hoidetun kasvitarhan, niin ajattelet: tuossa talossa on hyvä järjestys; tai jos näet kukkia köyhän mökin ikkunassa, niin tiedät siinä asuvan hyviä ihmisiä. Laiskat ja huolettomat eivät kasvitarhoista välitä. Ihmisen luonne kuvastuu koko hänen ympäristöstänsä. Hän on luomakunnan kruunu, ja missä tahansa hän maailmassa asuukin, painaa hän leimansa siihen maahan, jota hän polkee”.

Jumalalla on tarkoitus Suomenmaalle ja meidän suomalaisten tulee tehdä tili Jumalalle siitä, miten olemme kansallista leiviskäämme hoitaneet, myös Suomen luonnon ja ympäristön osalta. Meillä on Jumalan antama luonnollinen kansallinen kutsumuksemme ja velvoitteemme. Tämän hoitaminen hyvin on velvoitteemme etenkin kristittyinä, kuten käy ilmi luterilaisen kirkkomme vuoden 1948 Kristinoppi-teoksen kohdista 96: Isänmaa; 100: Kulttuuri; ja 101: Tiede ja taide; sekä kohdasta 102: Kulttuurin velvoitus, sivuilta 135 ja 137–140, seuraavasti:

”96. Isänmaa. Jumala on antanut kansallemme yhteisen kodin, isänmaan. Hän on antanut kansallemme tehtävän ja johtanut sen vaiheita halki vuosisatojen. Jumalan lahjaa ovat isiltä perityt hyvät tavat, kielemme ja sivistyksemme. Jumala tahtoo, että jokainen kansa saisi elää maassaan rauhassa ja noudattaisi vanhurskautta…100. Kulttuuri. Jumala on antanut ihmisen tehtäväksi viljellä luontoa niin, että sen voimat saataisiin yhä paremmin palvelemaan elämän suojelemista ja kohottamista. Tätä työtä ja sen tuloksia sanotaan kulttuuriksi…”

”101. Tiede ja taide. Jumala on luonut ihmisen sellaiseksi, että hän tahtoo pysähtyä tarkastelemaan ja tutkimaan luontoa ja ihmiselämää. Tällaista tutkimusta sanotaan tieteeksi. Tiede on jatkuvasti kehityksen alainen. Jumala on antanut ihmiselle myös kyvyn nähdä ja tajuta kauneutta. Kauneuden ilmaisemista havainnollisessa muodossa sanotaan taiteeksi. Meidän on käytettävä näitä lahjoja niin, etteivät ne johdata meitä ylpeyteen ja aistillisuuteen, vaan että ne synnyttävät meissä nöyrää ja kiitollista mieltä elämän antajaa kohtaan ja edistävät Jumalan kunniaa…102. Kulttuurin velvoitus. Kulttuuri ei ole vain ulkonaista muotoa ja taitavuutta, vaan sydämen sivistystä. Siihen kuuluu, että olemme raittiit ja noudatamme hyviä tapoja. Siihen kuuluu myös, että osoitamme arvonatoa ja ymmärtämystä jokaista ihmistä kohtaan hänen asemaansa katsomatta, suojelemme luontoa ja kohtelemme eläimiä lempeästi”.

Jumala velvoittaa jokaista kansaa kultivoimaan ja suojelemaan luontoaan ja kokemaan ja ymmärtämään sen kauneutta, Jumalan kunniaksi ja elämän, ensisijaisesti ihmisten mutta myös eläinten ja kasvien, suojelemiseksi ja kohottamiseksi. Velvollisuutemme on, että ”suojelemme luontoa ja kohtelemme eläimiä lempeästi”.

Kristittynä Suomessa -teokseni (Kuva ja Sana, 2019) sivuilla 193–194 kirjoitan seuraavasti, viitaten kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin maanpuolustushenkisen konservatiiviseen ”Maamme”-runoon eli kansallislaulumme sanoihin, jotka alleviivaavat nimenomaan suomalaisia velvoittavan rakkaan Suomen luonnon merkitystä, seuraavasti:

”Vänrikit-teos alkaa ’Maamme’ -runolla, vaikka runo onkin oma itsenäinen luomuksensa. Runo on hengeltään konservatiivinen, korostaa ’synnyinmaan’ ja ’isien’ maan ja kansan meitä velvoittavaa arvoa ja maanpuolustustahdon sekä maata ja kansakuntaa rakentavan työnteon merkitystä. Runo kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti, Paavo Cajanderin suomentamana, teoksen J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat (Otava, 1992), sivujen 7–9, mukaan:

”(1.) Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi, sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien. (2.) On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, mut meille kallein maa on tää, sen salot, saaret, manteret ne meist’ on kultaiset. (3.) Ovatpa meille rakkahat koskemme kuohuineen, ikuisten honkain huminat, täht’yömme, kesät kirkkahat, kaikk’, kuvineen ja lauluineen mi painui sydämeen. (4.) Täss’ auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss’ Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat. (5.) Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi ja halla näläntuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimyksen sen? (6.) Täss’ on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss’ iloaan on nauttinut ja tässä huoltaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin.

(7.) Tääll’ olo meill’ on verraton ja kaikki suotuisaa: vaikk’ onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass’ on armaampaa ja mikä kalliimpaa? (8.) Ja tässä, täss’ on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss’ on se, maa armas isäimme! (9.) Jos loistoon meitä saatettais vaikk’ kultapilvihin, miss’ itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin. (10.) Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss’ elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain’ ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen. (11.) Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa; viel lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan, ja kerran laulus, synnyinmaa, korkeemman kaiun saa.”

Näin kuuluu siis Runebergin ”Maamme” -runo, sävellettynä Suomen kansallislaulu.

Huomaa erityisesti ”Maamme”-runon viittaukset Suomen kauniiseen ja ainutlaatuiseen luontoon ja maisemaan ja tämän nimenomaisen maa-alueen ja sen luonnon kunnioittamisen velvoittavuuteen, joka kytketään ja perustetaan totuuteen, esteettisiin arvoihin ja Jumalan muinaiseen kaitselmukseen, samalla kun sanoudutaan selkeästi irti raha ja kulta ratkaisee -hyötyajattelusta.

Nyt, Suomen luonnon päivän tuntumissa, on syytä muistaa, että meillä on luomisen teologiaan nojaava velvollisuus vaalia, pitää yllä, suojella ja vahvistaa kaunista suomalaista maisemaamme ja luontoamme, suomalaista luontoamme, sen kaikilla tasoilla, Jumalan kunniaksi ja lähimmäisemme parhaaksi, lähimmistä lähimmäisistämme eli suomalaisista lähimmäisistämme alkaen.

Suomalainen sielu, mieli, kieli, ruumiillisuus ja maantieteellismaisemalliset olomme kasveineen ja eläimineen; ensisijaisesti näitä meidän on suomalaisina kristittynä suojeltava, pidettävä yllä ja vahvistettava. Tämä on sitä oikeaa vihreää luonnonsuojelua, johon hyvä Luoja, Kolmiyhteinen Jumala, velvoittaa etenkin ne, jotka on lunastettu Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa ja joita Pyhä Henki pyhittää.

Lue myös 31.1.2025 päivätty Patmosblogi-artikkelini ”Runouden tulee kirkastaa Jumalaa”.