Verovaroja vihan verkostoihin? – Suomalainen tuki palestiinalaisalueiden järjestöille kytkeytyy kiistanalaisiin agendoihin

Follow the Money – Seuraa rahaa!

Sacks esitti yksinkertaisen kysymyksen, josta kaikki heidän tutkimuksensa lähtee: Mistä järjestöjen rahat tulevat? Suomi on tässä kuviossa merkittävä tekijä.

Pelkästään Suomesta ohjataan vuosittain noin 5 miljoonaa euroa kehitysyhteistyötukea kansalaisjärjestöille, jotka toimivat Israelin ja palestiinalaisalueiden konfliktikontekstissa. Tämä luku ei sisällä laajempaa apua, kuten YK:n alajärjestö UNRWA:n kautta kanavoitua tukea, vaan koskee suoraan tai välillisesti rahoitettuja ihmisoikeus- ja kansalaisjärjestöhankkeita. Kun mukaan lasketaan EU:n kautta kulkeva lisärahoitus, Suomen veronmaksajien kokonaispanos kasvaa huomattavasti.

NGO Monitorin motto on selkeä: ”Follow the money” – seuraa rahaa. Tällä ei viitata pelkästään budjettilukuihin, vaan rahan lähteisiin ja siihen, minkälaisiin tarkoituksiin varoja käytetään. NGO Monitorin lähtökohtana on, että erityisesti ihmisoikeusjärjestöjä tulee voida arvioida samalla kriittisyydellä kuin mitä tahansa muuta vallankäyttäjää – varsinkin silloin, kun ne toimivat julkisella rahoituksella.

Yksi esimerkki on Ramallahissa toimiva Independent Commission for Human Rights (ICHR), joka on saanut Suomelta ja muilta eurooppalaisilta toimijoilta vuosien varrella huomattavia summia – noin 800 000 eurosta jopa yli miljoonaan euroon vuodessa.

Sacks kiinnittää huomiota erityisesti siihen, miten järjestö reagoi lokakuun 7. päivän 2023 tapahtumiin. Israelin eteläiset kibbutzit ja kylät olivat yhä tulessa ja panttivankien olinpaikka epäselvä, kun ICHR julkaisi lausunnon, jossa se tuomitsi ainoastaan Israelin toimet ja kutsui niitä ”brutaaliksi hyökkäykseksi Gazan siviilejä vastaan”. Järjestön mukaan kyseessä oli yksipuolinen ja kansainvälisen oikeuden vastainen hyökkäys, ilman mainintaa hyökkäyksen alkusysäyksestä – Hamasin tekemistä joukkomurhista ja siviileihin kohdistuneesta väkivallasta.

Seuraavana päivänä, 8. lokakuuta (2023) ICHR lähetti kirjeen YK:lle ja EU:lle, jossa lokakuun 7. päivää kuvattiin pelkästään ”sotilasoperaationa siirtokuntia vastaan”, eikä siinä ollut viittaustakaan siviiliuhreihin tai tapahtumien raakuuteen. Sacksin mukaan tämä ei ole yksittäinen retorinen lipsahdus, vaan kuvaava esimerkki siitä, kuinka osa ihmisoikeusjärjestöistä ohittaa tosiasiat ja käyttää kansainvälisiä foorumeita poliittisen narratiivin levittämiseen.

Lisäksi ICHR:n toimittamaa aineistoa on käytetty Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa (ICC) osana tutkintaa Israelin johtajia vastaan. NGO Monitorin mukaan tämä tekee Suomesta epäsuorasti osallisen poliittisesti värittyneeseen oikeusprosessiin – ei siksi, että ihmisoikeusloukkaukset eivät olisi vakava asia, vaan siksi, että oikeudellisen toiminnan taustalla olevat aineistot voivat olla yksipuolisia ja johdattelevia. Lokakuun 7. päivän 2023 Hamasin hyökkäyksen jälkeen ICHR julkaisi lausunnon, jossa se tuomitsi ainoastaan Israelin toimet ja kuvaili Hamasin hyökkäystä ”sotilasoperaationa siirtokuntia vastaan”.

Al-Haq: Ristiriita Suomen ulkopoliittisen linjan kanssa

Toinen NGO Monitorin tarkkailema järjestö on al-Haq. Se toimii palestiinalaisalueilla ja saa merkittäviä summia tukea mm. Euroopan unionilta ja Suomelta – joko suoraan tai YK:n kehitysohjelman (UNDP) kautta.

Järjestön johtaja Shawan Jabarin on kansainvälisesti tunnettu aktivisti, jolla on sidoksia EU:n terroristilistalla olevaan PFLP-järjestöön (Popular Front for the Liberation of Palestine). Hän on osallistunut PFLP:n tilaisuuksiin ja esiintynyt siellä julkisesti järjestön tunnusten alla.

Mutta al-Haq:n ongelmallisuus ei rajoitu johtohahmojen taustoihin. Sacks alleviivaa sitä, että Suomi on, olkoon henkilökohtainen kantamme mikä tahansa, sitoutunut edistämään neuvotteluteitse saavutettavaa rauhanomaista kahden valtion ratkaisua, jossa Israel ja Palestiina eläisivät rinnakkain rauhassa ja turvassa. Tämä linja on toistettu ulkoministeriön strategiassa, hallitusohjelmissa ja kansainvälisissä kannanotoissa – myös lokakuun 7. päivän jälkeen.

Al-Haq kuitenkin vastustaa avoimesti kahden valtion ratkaisua, joka on ollut Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite jo vuosikymmenten ajan. Al-Haq on muun muassa lähettänyt EU:lle virallisia kirjeitä, joissa se ilmaisee jyrkästi vastustavansa neuvotteluratkaisua, joka sisältäisi edes symbolisia ”maavaihdoksia” tai kompromisseja Israelin kanssa. Järjestön mukaan kaikki tällaiset ratkaisut ”rikkovat palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta” ja ovat ”vastoin kansainvälistä oikeutta”.

Järjestön retoriikka ei jätä sijaa kompromisseille. Se vaatii Palestiinalaishallintoa peruuttamaan Israelin tunnustamisen, pitää koko Israelin olemassaoloa kolonialistisena ja rasistisena projektina ja vaatii kansainvälistä painostusta – ei neuvotteluja.

Lähempänä lokakuun 7. päivän 2023 Hamasin hyökkäystä al-Haq jopa vaati EU:ta poistamaan Hamasin terrorilistalta ja edistämään PLO:n kautta pidätysmääräyksiä israelilaisille johtajille. Iskun jälkeen järjestö kuvasi tapahtumia ”palestiinalaisten ryhmien operaationa vastauksena Israelin rikoksiin”, ohittaen täysin siviileihin kohdistuneen joukkomurhan.

Suomen rahoituksen päätyminen tällaisille järjestöille, jotka tekevät työtä Suomen linjan vastaisesti, muodostaa vakavan poliittisen ristiriidan. Tukemalla al-Haqin kaltaista toimijaa Suomi antaa epäsuorasti poliittista ja taloudellista tukea toiminnalle, joka torjuu kaikenlaisen kompromissin ja tukee vastakkainasettelua.

Tällainen tilanne herättää kysymyksen: noudattaako Suomen kehitysyhteistyö käytännössä sen ulkopoliittisia periaatteita, vai onko rahoitus ajautunut pois demokraattisen kontrollin piiristä?

Kirkon avustusjärjestöt ja suomalainen rahoitus: missä kulkee vastuun raja?

Kirkon Ulkomaanapu ja muut eurooppalaiset kristilliset toimijat ovat vuosien varrella tukeneet järjestöjä, joiden johtohenkilöillä on ollut yhteyksiä radikaaleihin ideologioihin tai jotka ovat vähätelleet Israelin siviileihin kohdistunutta väkivaltaa. Useat näistä järjestöistä ovat suoraan tai epäsuorasti osallistuneet oikeudellisiin toimiin Israelia vastaan kansainvälisissä tuomioistuimissa.

Yksi esimerkki on Palestinian Centre for Human Rights, jonka edustajia on nähty kansainvälisissä oikeusprosesseissa Israelia vastaan, ja joka sai aiemmin tukea Kirkon Ulkomaanavulta. PCHR -järjestön retoriikka on ollut pitkään yksipuolista ja konfliktia eskaloivaa.

Vaikka osa tuesta on sittemmin lopetettu, vastuu ei pääty rahoituksen katkaisuun. Järjestöjä tukevien tahojen tulisi aktiivisesti arvioida, millaisia vaikutuksia aikaisemmalla tuella on ollut – ja tarvittaessa tehdä avoin tilinteko valitsemistaan kumppaneista. Kirkon avustusjärjestöt nauttivat Suomessa korkeaa luottamusta ja toimivat usein moraalisina auktoriteetteina, mutta juuri siksi niiden toiminta on syytä alistaa läpinäkyvälle arvioinnille.

Onko kirkollisilla toimijoilla järjestelmällinen prosessi arvioida yhteistyökumppaniensa poliittista agendaa ja mahdollisia yhteyksiä ääriliikkeisiin? Entä mitä tapahtuu, jos tällaisia yhteyksiä havaitaan – seuraako siitä mitään?

Tässä kohtaa kysymys ei ole pelkästään virheistä, vaan vastuusta. Humanitaarinen apu, joka sivuuttaa väkivallan uhrien näkökulman tai tukee yksipuolisesti jyrkkiä agendoja, ei ole neutraalia toimintaa – ja sen rahoittajien on oltava siitä tietoisia.

Israelilaiset järjestöt: ulkomailta ohjattua ”kansalaisyhteiskuntaa”

Myös osa Israelissa toimivista järjestöistä, kuten B’Tselem ja Breaking the Silence, saa suurimman osan rahoituksestaan ulkomaisilta hallituksilta. Sacksin mukaan tämä herättää kysymyksiä niiden toiminnan riippumattomuudesta ja edustavuudesta.

Nämä järjestöt ovat olleet keskeisiä lähteitä kansainvälisille medioille ja poliittisille toimijoille, jotka arvioivat Israelin politiikkaa. Samat järjestöt siis sekä tuottavat analyysin ongelmista että saavat rahoituksen niiden ”ratkaisemiseen”.

Sädekehä-efekti

Shaun Sacks kuvaa ilmiötä, jossa ihmisoikeusjärjestöt ovat ”pyhiä” – niiden sanomisia ei saa kyseenalaistaa. Tätä NGO Monitor kutsuu sädekehäefektiksi. Kyseenalaistajat leimataan helposti ”ihmisoikeusvastaisiksi”, mikä tekee valvonnasta ja kritiikistä vaikeaa.

Mutta jos järjestö, joka raportoi ”sotaa” ja ”joukkonälänhätää” 48 tuntia terrori-iskun jälkeen, saa edelleen veronmaksajien tukea, on syytä kysyä: kuka valvoo valvojia?

Kuka valvoo valvojia?

Shaun Sacks käyttää havainnollistavaa vertausta kuvaamaan sitä rakenteellista ongelmaa, joka liittyy ihmisoikeusjärjestöjen rahoitukseen ja niiden toiminnan valvontaan.

Kuvitellaan suomalainen kunta, joka haluaa rakentaa sillan, Sacks aloittaa. Ensin palkataan insinööritoimisto suunnittelemaan hanke. Tämä asiantuntijataho arvioi, millainen silta tarvitaan, millä materiaaleilla se kannattaa toteuttaa ja missä aikataulussa. Tämän jälkeen sillan rakentaminen kilpailutetaan, ja sopimus annetaan yritykselle, joka pystyy toteuttamaan projektin tehokkaasti ja läpinäkyvästi. Mikäli silta ei valmistu aikataulussa tai budjetti ylittyy, seuraa selvitys – joskus jopa oikeudellisia seuraamuksia. Syy on selvä: tulos on konkreettinen ja mitattava.

Ihmisoikeustyössä tällainen valvonta ei ole mahdollista. Samat järjestöt, jotka arvioivat tilanteen vakavuutta, saavat itse rahoituksen tilanteen ”ratkaisemiseksi” – ja vuosien päästä kukaan ei tarkista, syntyikö siltaa ollenkaan. Ei ole määriteltyä objektiivista mittaria sille, onko tilanne parantunut vai pahentunut, eikä mekanismia, joka automaattisesti puuttuisi mahdollisiin väärinkäytöksiin.

”Jos kehitysyhteistyöhön käytetään miljoonia euroja ja viiden vuoden kuluttua mitään ei ole tapahtunut, rakennusprojektissa siihen puututtaisiin heti. Mutta kun kyse on ihmisoikeustyöstä, tällainen arviointi loistaa poissaolollaan”, Sacks toteaa.

Ongelma ei siis ole vain ideologinen, vaan rakenteellinen: järjestöt voivat itse määritellä ongelman, pyytää siihen lisää rahaa ja raportoida tilanteen vakavoituneen – ja saada taas lisää rahoitusta. Jos rahoitusta vähennetään, ne voivat uhata tilanteen heikentyvän entisestään.

Rahoituksen kierrätys: miten Suomen rahat palaavat samoille järjestöille EU:n ja YK:n kautta

Shaun Sacks tuo esiin myös toisen, usein näkymättömän, mutta merkittävän ilmiön: rahoituksen kierrätys kansainvälisten järjestöjen kautta. Vaikka Suomi ohjaa vuosittain suoraan miljoonia euroja kansalaisjärjestöille Israelin ja palestiinalaisalueiden kontekstissa, rahoitusta päätyy samoille toimijoille myös epäsuorasti EU:n ja YK:n kaltaisten välikäsien kautta, joihin Suomi maksaa jäsenmaksuja ja osallistuu rahoitusosuuksin.

Esimerkiksi YK:n kehitysohjelman (UNDP) kautta kanavoidaan varoja järjestöille kuten al-Haq ja Independent Commission for Human Rights. Vastaavasti EU:n yhteisbudjetista ja erityisohjelmista myönnetään rahoitusta samoille tahoille – ja koska Suomi on EU:n jäsen, noin prosentuaalisesti yksi kolmasosa EU:n maksamista summista on suomalaisrahoitteista.

Näin syntyy ilmiö, jossa yksi ja sama järjestö voi saada rahoitusta kolmesta suunnasta – suoraan Suomelta, EU:lta ja YK:lta – mutta kaikkien näiden takana ovat suomalaiset veronmaksajat. Sacksin mukaan tämä rahoitusjärjestelmä on rakenteeltaan niin sirpaloitunut ja monikerroksinen, että sen kokonaisvalvonta on käytännössä lähes mahdotonta. ”On helppoa väittää, ettei suomalaista rahaa mene järjestölle X, mutta vaikeampaa on selvittää, meneekö se sinne EU:n tai YK:n kautta”, hän toteaa.

Johtopäätös: korruptionvastaisuus ei riitä – tarvitaan läpinäkyvyyttä ja kriittistä tarkastelua

Suomi kuuluu maailman vähiten korruptoituneisiin maihin. Mutta Sacks muistuttaa: ihmisoikeustyössä ei ole samoja sanktioita kuin siltojen rakentamisessa. Jos humanitaariseen apuun käytetyt miljoonat eivät edistä maan julkilausuttuja ulkopoliittista tavoitetta, vaan kenties jopa vastustaa sitä, kysymys ei ole enää hyvästä hallinnosta vaan poliittisesta vastuusta.

Sacks kehottaakin valveutuneita suomalaisia olemaan yhteydessä kansanedustajiin ja nostamaan esiin näitä mainittuja ongelmia ja vaatimaan vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä.