Patmos-blogi

Elokuun 28. päivä koetuksen ja armon vuonna 1971

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen perustaja ja em. päätoimittaja (2023), sekä Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Työn perustaja ja profeetallinen visionääri, kesäkuussa 1906 syntynyt Ensio Lehtonen oli saanut taivaskutsun kesäkuun 6. päivänä 1971. Alkukeväästä olin kartoittanut Lehtoselle hänen toivomaansa johdollansa tapahtuvan Pyhän Maan matkan ohjelmaa. Lupauduin avustajaksi matkalle. Matkaa mainostettiin ja osanottajamäärä kipusi puoleensataan. Sitten sairaus ilmestyi kuvaan. Päivölässä käytyihin johtajani ja minun välisiin neuvottelupäiviin tulivat uutena asiana Ensio Lehtosen terveyteen liittyvät pohdiskelut. Muistini mukaisesti huhtikuun aikana Lehtonen vetäytyi ulos matkakartoituksista. Yhteistyössä lääkärien kanssa Lehtoselle määräytyi leikkauspäivä kesäkuun alkuun, tosiallisesti samoihin päiviin, jolloin oli arvioitu hänen johtavan ryhmämatkaa otsikolla Ajan merkkien etsintää Israelissa. Matkan ajankohtaa siirrettiin kesäkuun loppupuolelle ajatuksella, että Ensio Lehtonen hyvinkin saattaisi osallistua jo tervehtyneenä kaipaamallensa matkalle – Lehtonen oli kevään mittaan valmistanut runkoa kesämatkan aikana tapahtuvalle tutkimustyölle, josta tuloksena syntyisi joulun edellä julkaistava hänen kolmas albumikokoinen kuvitettu kirjansa profeetallisesta Israelista. Osakseni tuli johtaa mainittu matka – jonka päivinä Ensio Lehtosen maallinen maja haudattiin Keravan kirkkomaalle. 

HAUTAJAISPÄIVÄNÄ olin irrottautunut matkaryhmäläisistäni 24 tunnin eristettyyn hiljaisuuteen.

Olimme Juudeassa.

Olin maininnut rakastetulle K. O. Syvännölle kokonaistilanteestani. Hän oli oma-aloitteisesti tarjoutunut johtamaan ryhmääni oppaamme Aaron Ben-Suomen tukena ja myös huolehtimaan matkaajiemme hengellisestä ilta-annista, näin valmistaen minulle mahdollisuuden erään elämäni vakavimman ja vaativimman hetken hiljentymiseen yksin Jumalan edessä.

Juudean maastosta löysin tavanomaisten kulkureittien ulkopuolelta jollakin tavalla eristyksiin jääneen luontoalueen. Rakensin hengellisen alttarini muusta kasvillisuudesta eroavan puun varjoihin. Sillä paikalla eläydyin alkuillan tuntien aikana etsimään ja kuuntelemaan taivaallista ääntä tulevan elämäni tarkoitusta hamuillen ja kysyen.

Toki olin tietoinen hengellisen isäni ja johtajani Ensio Lehtosen tulevaisuuttani koskevista evästyksistä minulle. Vaan nyt olivat teoriat ja toiveet kaukana – todellisuus vaati kaiken.

Lehtonen oli sanojensa mukaan jo useamman vuoden ajan ollut vakaumuksellisesti ehdottoman tietoinen siitä, että Jumala oli valinnut ja asettanut minut hänen työnsä jatkajaksi.

Käteni ulottuvilla on hänen kirjoittamansa suomalaista kirjalevitystä ajatellen sensaatiomaisiin lukemiin yltänyt Äidin rukous kirjansa ensimmäisen painoksen kappale.

Kirjaa on myyty 108 000 kappaletta – siis myyty; mitään tuhansien kappaleitten ilmaisjakelua ei ole koskaan kirjasta suoritettu.

Kirjan nimiölehdelle on johtajani kirjoittanut tällaisia rivejä:

Veljelleni Leo Mellerille – elämäntyöni jatkajalle – välikappaleeksi laajenevassa työvastuussa – rajana maailman ääret. Olet näkyjen mies kuolemaan asti.  Kruunun saat palkkioistuimella – lihan kiitosta älä koskaan etsi. Jeesus rakastaa aina. EL

ENSIO LEHTONEN jätti hengellisen, henkisen mutta myös fyysisen perinnön hoitooni.

Lehtosen sekä virallisena mutta ennen kaikkea ”veljessiteen” perinnön hallitsijana oli lakimies, Lehtosta aina Kansan Raamattuseuran perustamisen päivistä lähtien monipuolisesti avustanut ja kanssaan toiminut varatuomari Pentti Kuoppamäki, laulaja Jukka Kuoppamäen isän veli.

Kuoppamäen ja Lehtosen yhteistoiminta oli noussut huippuunsa sotien edellä.

Siinä missä Ensio Lehtonen oli taivaallisten näkyjen mies, siinä Pentti Kuoppamäki oli jalat maassa seisova lakien ja asetusten ja talouden asiantuntija. Lehtonen ei koskaan lakannut kiittämästä Jumalaa julkisesti ja ennen kaikkea pienissä piireissä Pentin tuesta ja suurenmoisesta avusta. Tarjoan sinulle yhden esimerkin juuri mainituista todellisuuksista.

Eletään sotavuosia.

Kansan Raamattuseura on syntyvaiheissa.

Kuva ja Sana toimii.

Ensio Lehtoselle on avautumassa maanlaajuinen, kaikkia kristillisiä rajoja ylittävä työkutsumus.

Tarvitaan toimistotilaa. Sellaisen löytäminen on kiven alla.

Kuoppamäki kulkee eräänä pyhäpäivän ehtoona Helsingin suurkirkkoon iltatilaisuuteen, jossa muiden joukossa Ensio Lehtonen on saarnavuorossa. Tämä on aikaa, jolloin saksalaiset ovat poistumassa Suomesta.

Suomen pankkia vastapäätä olevan monikerroksisen kivitalon pohja- ja kellarikerroksissa on sijainnut saksalaisten sotilaitten syfilissairaala. Sairaalaa tyhjennetään, ja ambulanssit kuljettavat potilaita satamassa odottavaan saksalaiseen alukseen.

Kuoppamäki kokee Pyhän Hengen pysähdyttävän hänet kadunkulmaukseen muutaman metrin päähän syfilissairaalan ovesta.

Tämä on se paikka, josta Suomi evankelioidaan! Varaa se Jumalalle! Nyt!

Kuoppamäellä on virkatehtäviä puolustusvoimissa. Hän hankkii joitakin asiapapereita ja kirjoittaa niitten summana muutaman nimitaulun, joissa mainitaan jotakin siihen suuntaan, että tilat on varattu pääesikunnan kirkollisten asiain toimistolle.

Seuraavina päivinä asiat rullaavat edelleen.

Sodan loppuessa ja rauhan koittaessa mainitsemissani tiloissa jatkuu Ensio Lehtosen johtama monipuolinen hengellinen työ. Tiloihin sijoittuu myös SANA-lehden tekeminen rinnan Kuvan ja Sanan kirjatoimituksen ja Lasten Kuvalehden kanssa.

ENSIO LEHTOSEN taivaskutsua seuranneina vuosina Pentti Kuoppamäki oli kaikki kaikessa minulle ja työtoimilleni – Pyhän Hengen välineenä.

Syksyllä 1971 olin Helsingin Lähetyskirkon alasalissa pitämässä tuohon aikaan tavanomaista jatkuvaa raamattuopetustani Ilmestyskirjasta. Sarja muodosti rungoistani arvioiden noin 120 osasta.

Oli elokuun 28. päivän ilta. Sali oli täynnä.

Ilta jakautui tavan mukaisesti kahteen osaan: ensiksi opetin, sitten oli tarjoilua, ja sen jälkeen avointen sydänten yhteyttä. Jälkimmäinen osuus sisälsi kysymyksiä ja niihin vastaamista mutta myös erilaisten ajankohta-aiheitten käsittelyä taivaan ja maan väliltä.

Oli tuollaisen jälkimmäisen iltaosuuden alku, kysymysten paikka.

Ensimmäisenä kohotti kätensä veli, josta tiesin yhtä ja toista – ennen kaikkea sen, että hän oli Lehtosen entisen herätysliikkeen jäsen ja kävi tilaisuuksissamme ja kertoi niistä vähemmän totuudenmukaisia tarinoita omissa piireissään. Höysteenä oli yleensä viittauksia siihen, miten Lehtonen joutui pois Jumalan ohjauksesta, kun meni ”porttokirkkoon”.

Veli siis kysyi – täsmälleen mitä ja miten hän kysyi, sitä en enää rohkene yrittää toistaa. Mutta kysymyksen pääsisältö oli sellainen, että muistan hyvin, miten syvään se iski ja miten pelokkaaksi se teki minut.

Parin sadan ihmisen edessä olisi minun kyettävä motivoimaan, miksi Jumala salli tapahtua sen mitä tapahtui – ja miten ja millä valtuuksilla olen Lehtosen paikalla. Koin, että nyt olin siinä totuuden hetkessä, jossa Lehtosen hyvien tukijoitten ja seuraajien edessä joutuisin joko asetetuksi ”virkaan” ja rukoustuen kohteeksi, tai sitten putoaisin rämeikköön enkä siitä nousisi. Ei olisi voimia.

Varatuomari Kuoppamäki nousi paikaltansa yleisön keskellä.

Hän oli kookas ja pitkä mies. Hän seisoi majakkana tuolinsa edessä. Sitten hän alkoi puhua. Hän puhui noin neljännestunnin ajan. Kertoi Ensio Lehtosen suhteesta minuun, Jumalan valinnasta ja asetuksista kohdallani, perinnöstä, jonka sain, ja siitä, miten hänet oli asetettu hengelliseen vastuuvirkaan huolehtimaan siitä, että kasvaisin perinnön oikeutettuna haltijana sen vapaaseen mutta vastuulliseen hallintaan.

Kummallinen – paremminkin sanottuna: pyhä – Jumalan Hengen läsnäolo laskeutui Lähetyskirkon alasaliin täyttäen jokaisen sopen.

Muistan, miten kahvion suunnalta riensi siellä palveleva sisar, Lehtosen johtaman nuorisotyön kasvatti, luokseni, ja muitta mutkitta asetti kätensä pääni päälle – samalla  tönäisten minut tuoliltani aina polvilleni saakka.

Seuraavassa hetkessä koko alasalin väki oli jalkeilla ja kädet ojentautuivat suuntaani.

Pentti Kuoppamäki toimi kuin vanhan testamentin ajan profeetta. Hän rukoili väkevää rukousta. Sitten Isä meidän-rukouksen ja Herran siunauksen alla koin jotakin sellaista, joka on elänyt hengessäni ja erityisesti taistelujen ja koetusten ja heikkouden aikoina ollut voiman muistona ja siitä elpyvän alati uuden voitelun kanavana.

1970-LUVUN työmme pöytäkirjat ja muistiot kertovat, miten päivästä päivään elimme uskosta ja miten Jumala luotti alati uusia ja suurempia vastuita ja mahdollisuuksia työyhteisöllemme.

Toki elämä ei ollut pelkkää kulkemista aurinkoisella ihmeitten tiellä.

Katselen jälkeeni jäävien päiväkirjojen ja muistioitten ja muun tekstini arkkeja ja sivuja ja niteitä.

Vuoden 1972 alkupuolella totesin suorastaan ihmetellen, miten ystävällisessä kristikunnassa sain elää.

Minua tuettiin työn tekemisessä. Olin paljossa oppimaton. Vierelleni ilmestyi henkilöitä, jotka pyyteettömästi ja hengellisesti auttoivat minua.

Sain mahdollisuuden opiskella kirjapainotekniikkaa voidakseni toimia en ainoastaan nimellisenä Kuvan ja Sanan kirjojen ja lehtien päätoimittajana, vaan myös todellisena toimittajana, taittajana, kirjapainojen yhteyshenkilönä.

Löytyi niitä, jotka opettivat minua saarnaamaan, luomaan puherunkoja, etsimään materiaaleja.

KÄVIN tiedekunnissa kuuntelijana. Tieteelliset arvot eivät sellaisenaan kiinnostaneet – niin, Ensio Lehtonen se oli, joka oli tavallansa vaikuttanut juuri toteamaani. Ensiolle oli tarjottu akateemista kunnia-arvoa. Muistan hänen sanansa Rusutjärven saunanlauteilla kesällä 1970:

Mitä minä olisin tehnyt jollakin teologian maisterin tai tohtorin arvolla? Jos olisin ansainnut sellaisen nuorena, no, siinä se olisi ollut. Mutta ei minulla ollut aikaa eikä taivaasta lupaa mennä teologiaa opiskelemaan yliopistoon. Jumala antoi minulle ymmärrystä lahjaksi. Sain lahjan puhua, kirjoittaakin. 

Olen lehtien päätoimittaja ja kirjailija – Suomen eniten myydyn suomalaisen kristillisen kirjan tekijä. Mutta kun esittäydyn, olen pelkkä toimittaja Lehtonen. Siinä on maallinen arvoni: mutta se perustuu tekemiseeni. Termi ”päätoimittaja” merkitsee jotakin vain vastuussa ja lain edessä – todellisuudessa olen köyhä, paljossa puuttuva mies, jolle Jumala on antanut käsittämättömyydessä lahjan kirjoittaa, ja siksi olen toimittaja. Tuo sana kattaa kaiken.

En ole pappi, en pastori, en vanhin, olen Kristuksen palvelijoitten palvelija.

Ja sitten Lehtonen jatkoi löylyjen lyömisen keskeyttämää puhettansa ja alkoi valistaa minua siitä, miten tärkeintä ei ole, mitä olen ihmisten silmissä  – tärkeintä on pelkästään se, mitä olen Jumalan armossa ja armosta ja mitä osaan ja tahdon tehdä Jumalan Kuningaskunnan tulemisen jouduttamisessa.

VUOSIA sitten kansainvälisessä medialähetysten maailmankonferenssissa Yhdysvalloissa istuin ulkomaalaisten kunniavieraitten pöydissä. Metrin päässä minusta oli kuuluisa Yonggi Cho. 

Osana tapahtumaa oli kunniatohtoreiksi vihittävien vaikuttajien juhlava ”käsittely”.

Yonggi Cho oli yksi heistä.

Seremonioitten jatkuessa hymyilin itsekseni ja kiitin hyvää Jumalaa.

Kas, minuun oli oltu yhteydessä vajaa vuosi aikaisemmin ja kerrottu, että minulle on ehdotettu akateemista arvoa, samaista, jonka Cho sai. Samasta vapaa-metodismiin alkujuurensa juontavasta arvovaltaisesta Seattle Pacific yliopistosta.

Suosittelijani olivat nähneet vaivaa ja tehneet yhteenvetoja Raamatun profetioita käsittelevistä kirjoistani haluten kustantaa valitsemieni suomenkielisten tekstieni kääntämisen englanniksi. Minut palkittaisiin paitsi dispensationalististen tekstieni johdosta, myös symbolisesti, kiitoksena niitten rautaesirippujen takana elävien ja eläneitten puolesta, joiden raamatullisen ymmärryksen olin osaltani avannut toimittamalla suljettujen maiden kristityille Jumalan ikuista Sanaa ja aivan erityisesti premillennialismia avaavaa selityskirjallisuutta.

EDELLÄ kerrottuun liittyi yksi monista erilaisista elämäni kulkuun vaikuttaneista yhteyksistäni kristilliseen lähetysradioon.

Amerikan vapaa-metodisteilla oli kansainvälinen radiomissionsa – The Light and Life Hour. Ohjelman puhuja tri Myron F. Boyd sai kauttani yhteydet ohjelmansa venäjän kielelle kääntäviin pakolaiskristittyihin Ruotsissa.   

Eräällä Euroopan matkallansa Tri Boyd vieraili Suomessa neuvottelemassa kanssani  itään kohdistuvasta yhteistyöstä.

Boyd oli tavannut jossakin metodistien suuressa konffassa USA:ssa suomalaisia delegaatteja ja kuullut, että Raamattujen salakuljettaminen Suomesta Neuvostoliittoon oli mahdollista.

Olin ainoa aktiivi kontakti tri Boydille Suomessa. Hän kysyi, voisiko vuosittaisella Euroopan missiomatkallansa poiketa pariksi vuorokaudeksi Suomeen ja saapuikin vieraakseni. Matkalla hän tapasi suosituksestani myös Helsingin ruotsinkielisen metodistiseurakunnan paimenen Sergei Dubrovinin. Tämä oli se yhteys, joka avasi ovia venäjänkielisen raamattukirjallisuuden vientiin Neuvostoliiton metodistien käyttöön.

Tri Boyd oli perehtynyt eteläisen Suomen maisemakulttuuriin ja toivoi voivansa tallentaa elokuvakamerallansa joitain tunnelmallisia niin sanotun vanhan, romanttisen ajan suomalaisia puutaloja ja maisemia valmisteilla olevaan matkaelokuvaansa.

Päädyimme käväisemään Porvoossa.

Pastori Dubrovin kuuli tästä hankkeesta ja kannusti Porvoon ruotsinkielisen metodistiseurakunnan johtajaa järjestämään julkisen tilaisuuden tri Boydille. Kirkko täyttyi, väkeä tuli Helsingistäkin.

Tulkatessani tohtoria ihmetykseni kasvoi hetki hetkeltä todetessani, että veli Myron mahdutti puheeseensa kaikki kristillisen uskon perustotuudet – alkaen luomisesta ja Jumalan olemassaolosta, päätyen uusiin taivaisiin ja uuteen maahan. Kaiken tämän oheen mahtui myös selkeä seitsemänkohtainen dispositio siitä, miksi erityisesti lopun aikana on järkevää uskoa Raamattuun Jumalan ilmoitussanana. Ilta päättyi kolmisen tuntia alkamisen jälkeen vahvaan alttarikutsuun ja kaksinkertaiseen esirukoustarjontaan: kuka haluaa pelastua – kuka haluaa täyttyä Pyhällä Hengellä ja pyhittäytyä. Tyypillisesti suomalaisittain myös sairaitten puolesta rukoiltiin.

Varmaankin nelisen vuosikymmentä edellä kuvatun jälkeen olin aloittanut suomenkielisten raamattuopetustilaisuuksien pitämisen Porvoon ruotsinkielisen helluntaiseurakunnan kirkossa. Eräänä iltana jälkikokoukseen osallistui arviolta 70-vuotias naishenkilö. Hän kiitti minua aikaisemmasta kokouksesta ”silloin kauan sitten”. Sisaren puolesta rukoiltiin. Kun hän valmistautui lähtemään kirkosta, kipaisin perään kysymään tarkennusta: mitä sisko tarkoitti kiittäessään kokouksestani ”silloin kauan sitten”? Olin kirjaimellisesti sanaton kuultuani vastauksen: ”Kun veli oli meillä metodistikirkossa sen amerikkalaisen kanssa ja tulkkasi puhujaa ruotsiksi.”

TUO otsikossa mainittu elokuun 28. päivä 1971.

Se oli se päivä, joka tosiasiallisesti ratkaisi siitä jatkuvan elämäni suunnan aina tähän kirjoittamisen hetkeen – ja varmaankin maanpäällisen elämäni viimeiseen hengenvetoon saakka.

Olen yhden asian – yhden näyn – yhden liikkeen ihminen.

Olen saanut elää yhden elämänkerran pituisen kutsumus- ja palveluvaiheen maan päällä.

Kaikkea puutun ja paljossa olen huono, heikko ja rikkonut.

Elämäni suurin rikkaus on se katoamaton omaisuus, jonka olen saanut armosta – sulasta ansiottomasta armosta – saadessani saattaa ihmisiä taivaan saleihin Karitsaa katsomaan ja kiittämään.

Oma merkityksensä on myös sillä, että olen saanut elää elämäni pitäytyen siihen valaan, jonka annoin Ensio Lehtoselle alkukesäisenä aamuyönä 1971 Keravan Ahjon pelloilla vannoessani, etten koskaan, koskaan nosta kättäni Jumalan Israelia vastaan.

Samalla tavalla olen pyrkinyt pitäytymään siihen valaan, jonka lausuin johtajalleni kohteena itärajan takaiset vainotut kristityt ja yleensä kommunismin ja hirmuvaltojen orjuudessa elävät marttyyrit.

Ensio Lehtosen oma poliittinen menneisyys tuli merkittyä aikakirjoihin jonkunlaisen antikommunismin ja neuvostokritiikin jaksona. Sotavuosina Lehtonen toimitti pääesikunnan kirkollisen osaston palkkaamana painotuotteita, joissa sota-ajan kieltä käyttäen kerrottiin, että ”kristityn tulee olla ryssää ja pirua vastaan”. Rauhan ehdot merkitsivät monia kristittyjä suomalaisia vaikuttajia leimalla, joka esti joitain toimintoja. Lehtonenkin oli tällä tavalla merkitty mies. Hänen sydämensä paloi naapurimaan marttyyriseurakunnan asialle ja raamattuviennille, mutta hän tiesi, että julkinen osallistuminen mainittuihin toimintoihin ja niitten sanallinen kuvaaminen nostaisi menneisyyden haamuja Kuvan ja Sanan työn eteisiin.

Poikani Leo. Jos Herra viipyy, ja minä siirryn esiripun toiselle puolelle, älä sinä silloin koskaan lakkaa kantamasta ja maksamasta velkaa idän kärsivälle seurakunnalle. Vie Raamattuja ja Testamentteja äläkä salli sirpin ja moukarin lukita Kristusta idästä.

JUMALAN koulussa olen luokalle jäänyttä ainesta. Missä olisinkaan, ellei Jumalan Karitsan Pyhä Veri julistaisi – suorastaan huutaisi – anteeksiantoa ja armahdusta minulle kurjalle.

Jonakin päivänä ystäväpiirissä tiedetään, ettei Leo Meller-nimistä paljossa puuttunutta vaeltajaa enää ole sateenkaaren tällä puolella. Jos olet joskus rukoillut puolestani täällä ajassa  vaeltaessamme, yhtä uskaltaudun pyytämään sinulta: rukoile lasteni puolesta, että perille tulisivat – maksaa mitä maksaa.

Ja rukoile sen työnäyn puolesta, jonka elämänvirtaa tässäkin blogissa olet seurannut.

Rukoile, että isien näky ei kuolisi, vaan että edelleen olisi ja löytyisi tässä tekstissä kuvatusta perinnöstä kiinnostuneita näyn miehiä ja naisia.

Se on Henki, joka tekee eläväksi – eivät organisaatiot.

Nimet vaihtuvat raiteilla kulkevissa vaunuissa – vaan ajattomia ikuisia raiteita ei saa koskaan milloinkaan vaihtaa.

Jeesus Kristus on Herra – ja Voittaja!

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *