In Memoriam: Leo Meller 12.7.1942 – 16.1.2026

Leo ei tyytynyt seuraamaan kehitystä sivusta, vaan halusi tulkita aikaa, haastaa kuulijansa ja ohjata katseen kohti Raamattua. Hän toi kansainvälisiä vaikutteita Suomeen aikana, jolloin maa oli vielä suljettu ja varovainen. Varhain Leo ymmärsi, että Israel on kristillisessä uskossa ja maailmanhistoriassa keskeinen kysymys. Hän ei ollut ensimmäinen, joka aihetta Suomessa käsitteli, mutta antoi sille vahvan ja johdonmukaisen äänen.

Hän nosti Israelin merkityksen esiin Raamatun valossa ja rohkaisi suomalaisia tarkastelemaan Lähi-idän tapahtumia laajemmassa hengellisessä ja historiallisessa kehyksessä. Mutta ennen kaikkea Leo uskalsi puhua sydämensä pohjasta – ja oli valmis maksamaan siitä hinnan.

Kutsumus syntyy sodan varjossa

Leo syntyi sodan keskelle Helsinkiin. Sotalapsen varhainen elämä, yksinäisyys ja sodanjälkeisen Suomen niukkuus jättivät häneen syvän jäljen. Hänessä yhdistyivät poikkeuksellinen älyllinen lahjakkuus, sanaan ja radioon rakastunut mieli sekä sisäinen hengellinen herkkyys. Jo lapsena Leo luki, kuunteli ja tulkitsi – hänessä eli halu ymmärtää suurta kertomusta ja omaa paikkaansa siinä.

Ratkaiseva käänne tapahtui neljätoistavuotiaana Helsingissä ruotsinkielisessä helluntaiseurakunnassa. Leo kertoi usein, kuinka hänet kutsuttiin tuolloin siirtymään ”kuuntelemisesta tekemiseen”. Vain vuotta myöhemmin hän astui Kuva ja Sana ‑kustantamon ovesta sisään ja löysi hengellisen isänsä Ensio Lehtosessa. Tämä suhde loi perustan elämänmittaiselle näylle.

Seitsemän ohjaavaa periaatetta

Tammikuussa 1973 Leo Mellerin ja Ensio Lehtosen visioima Patmos ry rekisteröitiin Kuvan ja Sanan lähetyskäsivarreksi. Myöhemmin Patmos Lähetyssäätiöksi kasvanut työ aloitti uuden aikakauden suomalaisessa lähetystyössä. Sen perustaksi muotoutuivat voimakkaat periaatteet, joita Leo kantoi sydämessään:

• Älä koskaan nosta kättäsi Israelia vastaan.
• Säilytä näky Kristuksen ruumiin ykseydestä.
• Älä ryhdy lahkohenkiseksi.
• Anna aina enemmän kuin otat.
• Älä ota kunniaa itsellesi siitä, mitä Jumala tekee
• Älä yritä rikastua Jumalan valtakunnan työllä.
• Älä nouse toisia Jumalan valtakunnan työmuotoja vastaan.

Ääni, joka kantoi toivoa

Radiotyö oli Leolle sydämen asia – olihan hän itse tullut ”herätykseen” kristillisen radiolähetyksen kautta. Kun Yleisradion radiomonopoli murentui Suomessa vuonna 1985, Leo käynnisti Patmoksen radiotyön kaupallisilla kanavilla – ensimmäisenä kristillisistä järjestöistä. Parhaimmillaan Patmoksen ohjelmia kuultiin samanaikaisesti 25 paikkakunnalla. Ohjelmistoon kuuluivat muun muassa Taivaskanava, Aamukahvilla silmät ristissä sekä monet muut sarjat.

Koko maassa Leo tuli tunnetuksi Radio Dein kautta Taivaan ja Maan väliltä -ohjelmasta, jossa hän vastasi kuulijoiden raamattukysymyksiin vuosien ajan. Radiosta tuli Leon ääni kansalle. Hänen aloitteestaan syntyi myös Radio Patmos vuonna 2013, ja Leo toimi sen päätoimittajana useiden vuosien ajan.

Patmoksen johtaminen nosti Leon yhdeksi suomalaisen kristillisyyden merkittävimmistä järjestöjohtajista. Hänen poikkeuksellinen lahjansa kerätä varoja lähetystyön hyväksi oli laajalti tunnustettu. Vuonna 1982 avattu Kristillinen keskus toimi hänen saarnastuolinaan vuosikymmenten ajan. Sieltä saivat alkunsa myös puhekasetit, joiden yli miljoonan kappaleen levikki teki Leon sanomasta tunnetun koko maassa. Lähetystyö itään, vainotun seurakunnan tukeminen ja Israelin siunaaminen loivat verkoston, joka ulottui pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle.

Kaiken tämän rinnalla Leo oppi, mitä tarkoittaa kulkea vastavirtaan. Olemassaolon taistelussa hän eli tietoisena siitä, että hänellä on kutsumus – kantaa ristiä ja voittaa. Ovet sulkeutuivat, kritiikki kasvoi ja entisen Neuvostoliiton raamattutyöhön liittyneet oikeusprosessit toivat mukanaan omat koettelemuksensa. Silti Leo ei vetäytynyt – hän luotti kutsuunsa ja jatkoi työtään murtumatta.

Paluu armon ytimeen

Leo Meller oli monille myös ristiriitainen hahmo. Hän ennusti ja puhui lopunajoista sanoilla, joita myöhemmin osittain katui. Iän myötä hän oppi katsomaan mennyttä avoimin silmin. Hän ei paennut vastuutaan, vaan pysähtyi, pyysi anteeksi ja tunnusti avoimesti eksyneensä osin hengelliseen yksipuolisuuteen.

Viimeisinä vuosina Leon katse kirkastui. Profeetallisten kaavojen tilalle nousi syvä armon teologia. Hän löysi hengellisen kotinsa tunnustuksellisesta luterilaisuudesta ja puhui lepäämisestä Kristuksen täytetyssä työssä – pois suorittamisesta ja pelosta. Hän kuvasi löytäneensä Vapahtajan, jota ei tarvitse pelätä.

Tässä muutoksessa näkyi Leon elämän punainen lanka: hän uskalsi muuttua.

Perintö elää – työ jatkuu ja vahvistuu

Kun Leo puhui Patmoksesta, hän ei tarkoittanut vain järjestöä tai organisaatiota. Hän puhui työstä, jonka hän näki sukupolvia ylittävänä kutsumuksena – näystä, joka toteutuu vain, jos Herra itse sen synnyttää ja kantaa. Näky yhdistää, kantaa ja panee meidät liikkeelle. Leo uskoi, että hengellinen työ lepää rukouksen, Sanan ja uskon varassa. Patmos oli hänelle uskonlähetys: työ, jossa ojennetaan tyhjät kädet ja luotetaan siihen, että Jumala täyttää ne tavalla, jota ihminen ei voi ennakoida tai ohjata.

Hänen opetuksensa seuraavalle sukupolvelle tiivistyi yhteen periaatteeseen: “Teillä ei ole, ellei Jumala anna.”

Se ei ollut iskulause, vaan elämäntapa. Leo vastusti ajatusta, että kristillinen työ velkaantuisi pankeille, sillä Jumalan valtakunnan työtä ei rakenneta inhimillisen turvan, vaan Jumalan huolenpidon varaan. Siksi hän tahtoi tämän päivän Patmokselle saman vapauden, jonka varassa työ syntyi:

• vapauden kuunnella Jumalaa sumussakin,
• vapauden toimia rohkeasti uskossa, luottaen Jumalan johdatukseen,
• vapauden turvata Herran huolenpitoon ilman inhimillisiä varmistuksia.

Patmoksen nykyjohto kantaa kiitollisin mielin Leo Mellerin perintöä. Hänen uskonsa, rohkeutensa ja kuuliaisuutensa ovat meille esimerkki ja muistutus siitä, että tämä työ on aina ollut Jumalan työtä – ei ihmisten. Siksi sitoudumme näkyyn, jonka Herra synnytti ja jota Hän on vuosikymmenten ajan vahvistanut ja yhä vahvistaa.

“Jeesus rakastaa aina”

Leo Mellerin elämä kertoo kutsumuksesta, intohimosta, virheistä ja armosta. Hän eli täysillä. Hänen sanansa sytyttivät, joskus polttivat, mutta lopulta ne osoittivat Kristukseen. Hänen elämänsä muistuttaa, että kristillinen vaellus ei ole suora viiva, vaan tie, jolla Jumalan armo kantaa silloinkin, kun oma ymmärrys ei riitä.

Nyt Leo on perillä. Hänen äänensä on vaiennut radiossa, mutta hänen viimeinen todistuksensa jää elämään: Kristus yksin, armo yksin.

Kiitollisina jätämme Leon Jumalan käsiin. Koitti se lepo, josta hän viimeisinä vuosina puhui niin kauniisti. Siirtyminen ajasta ikuisuuteen tapahtui hänen kantaen sydämessään hengellisen isänsä Ensio Lehtosen sanoja – sanoja, joista tuli hänen elämänsä motto:

“Jeesus rakastaa aina.”