Luulin meneväni antamaan – toinen jakelupäivä Romanian kylissä
On tiistai ja olemme matkalla seuraavaan kylään. Vieläkin muistelen lämmöllä eilistä kylävierailua. Niin monta halausta, niin monta suloista katsetta. Niissä hetkissä olisin voinut itkeä oikein kunnolla. Yritin kuitenkin hillitä itseäni. Oli pysyttävä kasassa, ettei mene heti alkuun ihan vollottamiseksi. Tehtäväni on kohdata ja rohkaista heitä – kyse ei ole minusta tai tunteistani.
Mutta eilinen ei päästä irti.
Antaminen kääntyikin lahjaksi
Muistelen ensimmäistä vierailua. Istun takarivillä ja edessäni istuu noin viisivuotias poika.
Hän katsoo suurilla silmillään, vähän ujosti mutta samalla uteliaasti. Tilaisuuden aikana huomaamme toisemme, ja lopulta taputtelemme toistemme käsiä. Pieni käsileikkimme avaa yhteyden, kahden täysin erilaisen maailman välille.
Kun lahjat jaetaan, menen uuden ystäväni luokse. Hän ojentaa kätensä. Ajattelen, että hän haluaa kätellä minua. Yllätyksekseni hän laittaa huulensa kämmenselkääni ja muiskauttaa pienen prinssin suloisen pusun.
Minä sain kohtaamisessamme kokea jotakin syvästi liikuttavaa, jotakin sanoin kuvaamattoman arvokasta: antamisen iloa kokiessani mielessäni välähti aavistus Jumalan tavasta rakastaa.
Me veimme heille lahjoja. Mutta ehkä he antoivatkin meille vielä enemmän.
Evankeliumi, joka ei tarvitse käännöstä
Automme saapuu saviselle parkkipaikalle, ympärillä näkyy ränsistyneitä taloja. Pihoilla käyskentelee koiria, kissoja ja vuohiakin. Astumme keltaiseen koulurakennukseen. Tässä luokassa valotkin näköjään toimivat. Edessä istuu pienimmät, takana teinit. Ilmassa on odotusta ja iloa.
Paikallinen pastori selittää Raamatun kertomusta sellaisella intensiteetillä, että vaikka en ymmärrä sanoja, ymmärrän kaiken. Evankeliumi tuntuu tänään ehkä todellisemmalta kuin koskaan. Kuulemani sanat ovat täynnä elämää.
”We are here from Finland to tell about God’s love.”
Laulamme Jouluyö juhlayö ja kerromme, miksi olemme täällä: emme ole joulupukin lähettämiä, vaan tulemme Jeesuksen rakkauden vuoksi. Koska Hän on antanut meille omastaan, me haluamme jakaa hänen rakkauttaan eteenpäin.
Kymmenen sekunnin lähtölaskenta iloon
Pakettien jako alkaa kymmenen sekunnin lähtölaskennalla. Kaikilla on silmät kiinni, mutta siellä täällä näkyy kurkkivia katseita. Ja kun laskenta päättyy, huone täyttyy kiljahduksista ja naurusta. Sitä puhdasta ilon ja riemun hetkeä en koskaan unohda. Jos joskus (taas) väsyn arjen harmaudessa, tiedän mitä tehdä: Katson kuvia tästä hetkestä. Se antaa rakkautta, lämpöä ja voimaa.
”Sitä puhdasta ilon ja riemun hetkeä en koskaan unohda.”
Mekin saimme lahjoja: piirustuksia ja väritettyjä joulukuvia talvisista maisemista. Nehän näyttivät varsin kotoisilta! Mutta yksi asia nousi ylitse muiden: halaukset. Niin moni tuli lähelle, niin moni kietoi pienet käsivartensa ympärille ja puristivat lujasti – joskus useammankin kerran.
Halaus, joka ylittää sanat
Juttelen 11-vuotiaan tytön kanssa. Hän loistaa saadessaan puhua englantia. Hän rakastaa laulamista. Kysyn hänen lempijoululauluaan. Hän sanoo: “Last Christmas.” Ja niin me laulamme yhdessä lempilaulua. Yhteinen lauluhetkemme teki lähtemättömän vaikutuksen. Kenties kohtaamisemme jäi vain tähän yhteen kertaan. Mutta se sinetöitiin halauksella, joka tuntuu vieläkin. Se todistaa jotakin yhteytemme syvyydestä.
Erika ja tyttö
Opin jotain uutta halauksesta. Halaus, joka välittää lämpöä ilman sanoja. Halaus, joka ylittää kielet ja kulttuurit. Halaus, jossa lapsen sydän sanoo enemmän kuin sanat koskaan voisivat.
Se tuntui yhteydeltä, jota ei voi teeskennellä. Ja ehkä juuri silloin tajusin: me tulimme antamaan, mutta he antoivat meille jotakin, joka kantaa vielä pitkään.
Yhteinen ilo, yhteiset kyyneleet
Toivon, että näiden pakettien mukana virtaisi jotakin paljon suurempaa – toivon että lapset ja perheet voisivat tuntea, miten Jumalan rakkaus vuodatetaan heidän ylleen.
Toivon, että jonakin päivänä joku näistä lapsista sanoo: “Muistan sen yhden paketin. Sen, joka kertoi minulle, että Jumalalla on minullekin lahja – elämää suurempi, ehtymätön lahja. Se odottaa minua, jokaisena päivänä.”
Lausun toiveeni hiljaisena rukouksena. Samalla koen Jumalan rakkauden murtavan läsnäolon. Rukoukseni on kuultu. Samalla näen yhä selvemmin, kuinka Jumalan suunnaton aarre on kätkettynä tänne savimaahan, ränsistyneisiin taloihin. Aarre paljastuu talvitakkien huppujen takaa. Nämä lapset ovat antaneet minulle jotakin niin arvokasta, jota en uskalla vielä sanoittaa. Lahjamme, ilomme – ja kyyneleemme ovat yhteiset.
ERIKA NIEMELÄ