Älykkäästä suunnittelusta ja teistisen evoluution teologisesta ongelmallisuudesta

Viitattu Viikon debatti -keskustelu kannattaa kuunnella. Keskustelussa esittämieni linjausten täydennykseksi ja lisävalaisuksi kannattaa katsoa myös Hyvinkään kirkossa Ajassa liikkuu -seminaarissa 23.3.2019 pitämäni luennot ”Elämä on älykkään suunnittelun tulos” ja ”Niin kutsutun teistisen evoluution teologisesta ongelmallisuudesta”. Luentojen dispositiot ovat seuraavanlaiset.

Aloitan ”Elämä on älykkään suunnittelun tulos” -luennon muistuttamalla, että elämä ja sen synty ja muotoutuminen ovat yhtä hyvin teologisfilosofisia kuin luonnontieteellisbiologisia kysymyksiä. Tämän jälkeen määrittelen, mitä tarkoitetaan uusdarvinistisella evoluutionäkemyksellä.

Nykyisen darvinistisen eli uusdarvinistisen tai synteettisen evoluutionäkemyksen mukaan:

(1) Kaikki elävät olennot ovat yhteisen muinaisen esi-isän muunneltuja jälkeläisiä eli polveutuvat yhdestä elämän kantamuodosta. (2) Muuntelun perusmekanismi on luonnonvalinta, joka suosii eliöiden ja niiden populaatioiden selviytymisen kannalta sopivimpia DNA-molekyyleissä tapahtuvia sattumanvaraisia mutaatioita. (3) Ohjaamattomat prosessit riittävät selittämään kaikki elävien olentojen piirteet.

Darwinista Richard Dawkinsiin darvinistit ovat uskonvaraisen asenteellisesti sitoutuneet vakaumukseen, jonka mukaan biologisessa maailmassa havaittavissa oleva suunnitelmallisuus on vain näennäistä.

Uusdarvinistisen evoluutionäkemys on kuitenkin kohdannut vakavia tieteellisiä ongelmia, jotka ovat ongelmia nimenomaan Darwinin itse itselleen aikoinaan heittämän haasteen näkökulmasta.

Harrastelijaluonnontieteilijä Charles Darwin (1809–1882) – jonka ainoa akateeminen loppututkinto oli humanististen tieteiden kandidaatin perustutkinto pääaineena teologia – kirjoitti biologian klassikon aseman sittemmin saaneessa Lajien synty -teoksessaan vuonna 1859 seuraavasti:

”Jos voitaisiin näyttää toteen, että on olemassa jokin monimutkainen elin, joka ei mitenkään ole voinut muodostua lukuisien toisiaan seuraavien vähäisten muuntelujen tietä, olisi teoriani ehdottomasti kumottu”. (Suom. A. R. Koskimies, Karisto OY, 2000, 241–242).

Darwin, joka ei tuntenut sen paremmin perinnöllisyystieteen lakeja kuin elämän perusyksikön solun biokemiaakaan, rakensi näkemyksensä eliöiden kehityksestä sattumanvaraisen muuntelun ja mihinkään suuntautumattomasti toimivan luonnonvalinnan varaan.

Raaka luonnontieteellinen tosiasia on kuitenkin se, että kaikki kolme darvinistisen uskomusjärjestelmän peruslähtökohtaa ovat edelleen yhtä ristiriidassa luonnontieteellisen havaintoaineiston kanssa kuin olivat jo Darwinin päivinä. Niin Darwin kuin Dawkins ovat joutuneet kamppailemaan sellaisten ongelmallisten todellisuuksien kanssa kuten fossiiliaineistossa ilmenevät systemaattiset aukot niin kutsuttuine puuttuvine lenkkeineen ja silmän pelkistymättömän monimutkainen rakenne.

Paleontologinen ongelma. Paleontologia eli elämän historian tutkimus ei anna tukea darvinismille, päinvastoin. Kambrikautinen niin kutsuttu elämän alkuräjähdys on täysin päinvastaista kuin mitä darvinismin oletusten pohjalta fossiiliaineiston tulisi todistaa. Suurin osa eliöiden pääjaksoista ilmaantuu äkillisesti ja täysin muotoutuneina jo kambrikautisissa kerrostumissa, joiden tulisi darvinistisesti tulkittuna edustaa elämän eriytymätöntä varhaisvaihetta maapallolla. Kuten kambrikautisten kerrostumien fossiileihin erikoistuntunut paleontologi Harry Whittington kirjoitti vuonna 1985:

”Suhtaudun skeptisesti niihin kaavakuviin, jotka kuvaavat aika-akselilla eläinkunnan elämän haarautunutta moninaisuutta ja joiden alaosassa kuvataan yksi lähtökohtainen eläinlaji…Eläimet ovat voineet saada alkunsa useammin kuin kerran, eri alueilla ja eri aikoina”. The Burgess Shale (Yale University Press, 1985, 131).

Fossiiliaineisto ei tue uskomusta kaikkien biologisten eliöiden yhteisestä polveutumisesta yhdestä elämän kantamuodosta. Tosiasia on, että kambrikautisissa kerrostumissa ilmenee ns. elämän alkuräjähdys, eliökunnan pääjaksojen geologisesti nopea ja yhtäaikainen ilmaantuminen. Fossiiliaineisto ilmentää pysyvyyttä, rajoja ja systemaattisia aukkoja.

Pelkistymättömän monimutkaisten biokemiallisten rakenteiden ongelma. Biokemia on puolestaan yhä selvemmin osoittanut, että luonnonvalinta ja mihinkään suuntautumattomat prosessit eivät ole riittävä eivätkä perusteltu selitys elämän perustodellisuuksille. Biokemiallinen tutkimus on paikallistanut biologisia ilmiöitä, joiden selitykseksi ei riitä sattumanvaraisuus eikä mekaaninen lainalaisuus.

Biokemiallinen todellisuus tuo eteemme aitoa pelkistymätöntä ja määräytynyttä monimutkaisuutta, joka on paitsi osatekijöihinsä palautumatonta myös määriteltyä monimutkaisuutta ilmentävää. Pelkistymättömän määriteltyä monimutkaisuutta ei voi selittää pelkän ohjaamattoman satunnaisprosessin kuten luonnonvalinnan avulla, koska tällainen monimutkaisuus ilmentää tarkoitushakuista suunnitelmallisuutta, älykästä suunnittelua.

Nykyinen biokemiallinen tutkimus on vastannut Darwinin vuonna 1859 heittämään haasteeseen tuoda esiin ”jokin monimutkainen elin”, joka ei ole voinut syntyä vähittäin luonnonvalinnan toiminnan seurauksena. Nykyisen biokemiallisen tietämyksen valossa on perusteetonta uskoa, että biologiassa ilmenevä suunnitelmallisuus on vain näennäistä.

Elämä edellyttää älykästä suunnittelua tieteelliseksi selityksekseen. DNA:n ja proteiinien sekvenssit ovat pelkistymättömän ja määritellyn monimutkaisia. Niihin sisältyvä geneettinen kieli välittää informaatiota ja ilmentää tietoiseen älyyn nojaavaa suunnitelmallisuutta. Ilman tällaisia käsitteitä ei voida tieteellisesti selittää biokemiallisia toiminnallisia molekyylikoneita. Esimerkiksi elämän synty, valoa aistiva silmä, verenhyytymissysteemi ja bakteerimoottorit edellyttävät älykästä suunnitelmallisuutta selityksikseen. Luonnonvalinta ei yksinkertaisesti riitä eikä ole selitettävän ilmiön kannalta mielekäs selitys. Kun havaitaan informaatiota, on perusteltua olettaa myös informoija ja suunnittelija.

Luonnontieteelliseltä kannalta tarkasteltuna Darwinin ja darvinismin peli on pelattu. On ollut jo pitkään. Darwin löi vetoa pelkistetyn satunnaisen luonnonvalinnan ja näennäisen suunnitelmallisuuden puolesta ja hävisi vetonsa raskaasti. Darwinin teoria ja sen myötä darvinismi on näin ollen – Darwinin omien sanojen nojalla – ”ehdottomasti kumottu”.

Älykäs suunnittelu on otettava lukuun biologiassa. Elollisessa luonnossa ilmenee todellinen päämäärähakuinen ja toiminnallinen rakennesuunnittelu. Älykäs suunnittelu pätevänä biotieteellisenä selitysvaihtoehtona darvinismille tulisi sisällyttää myös koulujen biologianopetuksen opetussuunnitelmiin.

Älykkäässä suunnittelussa, ID, Intelligent Design, ei ole kyse ”aukkojen jumala” -tietämättömyysargumentista, vaan ”artefakti edellyttää informaatiota ja suunnittelijaa” -tarkoitusargumentista.

Jos kokemusperäinen luonnontiede ja etenkin biokemia on osoittanut darvinismin ilmeisen kestämättömäksi, miksi monet silti yhä edelleen vannovat darvinismin nimeen?

Darvinismin nimeen vannotaan, koska uusdarvinismi on maailmankatsomuksellinen ismi. Kuten esimerkiksi Richard Dawkins -tyylinen lähetystyöhenkinen uusateistinen ja sekulaarin humanistinen kampanjointi osoittaa, darvinismi on todellakin maailmankatsomuksellinen ismi, joka on sitoutunut naturalistismaterialistisiin ennakkoehtoihin. Darvinismi on sitoutuneen dogmaattinen filosofinen maailmankatsomus, jonka oikeellisuuteen monet edelleen uskonnollistyyppisen hartaasti uskovat pitääkseen yllä humanistisnaturalistista uskonvakaumustaan, evolutionismia. Tästä syystä luonnontieteen metodi halutaan myös pelkistää metodologiseen naturalismiin.

Vakaumuksellisen darvinistin maailmankatsomukseen ja tämän myötä hänen käsitykseensä tieteen luonteesta ja menetelmistä ei näin ollen voi millään ehdoilla sisältyä ajatusta Informoijasta, Suunnittelijasta eikä Jumalasta. Darvinismi ei periaatteellisista syistä voi koskaan hyväksyä ajatusta älykkäästä suunnittelusta eikä myöskään niin kutsutun teistisen evoluutionäkemyksen kannattajien esittämää ajatusta Jumalan ohjauksessa tapahtuneesta luonnonvalinnan toiminnasta ja koko biologisen eliökunnan polveutumisesta yhdestä yhteisestä kantamuodosta.

Uusdarvinismi on filosofista materialismia, naturalistista ateismia. Darvinismi nojaa filosofisesti siihen, että hylätään aristoteelinen syyn käsite, jonka mukaan muutoksen selitykseen tarvitaan (a) materiaalinen, (b) vaikuttava, (c) muodollinen ja (d) finaalinen päämääräsyy. Darvinismi on antifinalistista mekanistista materialismia, nykymuotoista demokritolaista atomismia ja epikurolaisuutta, jossa vain materiaalinen vaikuttava syy katsotaan tarvittavan selitykseksi, ei muodollista eikä finaalista syytä. ID-ajattelu nousee puolestaan aristoteelisista lähtökohdista.

Darvinistien kanssa yhteistä säveltä tavoittelevien teistisen evoluutionäkemyksen kannattajien tulee vakavasti pohtia tätä tosiasiaa samoin kuin sitä, että paleontologinen fossiiliaineisto ei puhu yhdestä yhteisestä kantamuodosta tapahtuneen polveutumisen puolesta. Tämä on yhtä suuri ongelma sekä ateistisen darvinismin että sen teististen sympatisoijien kannalta. Ja yhtä ratkaisevia ongelmia molempien näkemysten kannalta ovat biokemialliset luonnontieteelliset tosiasiat. Ohjattunakaan luonnonvalinta ei yksin riitä pelkistetyksi selitykseksi.

”Niin kutsutun teistisen evoluution teologisesta ongelmallisuudesta” -luentoni aloitan teistisen evoluutionäkemyksen määrittelyllä ja palautan mieleen, miten teistisen evoluution käsite on historiallisesti ymmärretty.

Esimerkiksi Harvardin yliopiston kasvitieteen professori Asa Gray (1810–1888), Oberlin Collegen geologian professori George Frederick Wright (1838–1921) ja Princetonin seminaarin tunnustuksellisen reformoitu teologian professori B. B. Warfield (1851–1921) hyväksyivät evoluution sinänsä jossakin biologisessa muodossa. Mutta merkille pantavaa on, että he eivät olleet darvinisteja käsitteen nykymerkityksessä. Kuten ei ollut Darwin itsekään, koska hänellä ei ollut esittää uskottavaa mekanismia teorialleen.

Viitatut konservatiiviset ja Raamatun arvovaltaan sitoutuneet tutkijat kannattivat evoluutiota Jumalan luomien ja kaitsemien luonnonlakien tuotteena ja suunnitellun päämäärähakuisena prosessina, antimaterialistisesti. He kuitenkin uskoivat silti samalla Aadamin erityiseen historialliseen luomiseen ensimmäisenä ihmisenä, ihmisen historialliseen alkutilaan ja syntiinlankeemukseen. Tätä näkökulmaa G. F. Wright osaltaan puolusti niin kutsutun fundamentalismin lanseeranneessa The Fundamentals -teoskokonaisuudessa 1910-luvulla. Joka tapauksessa kaikki viitatut teistisen evoluutionäkemyksen kannattajat torjuivat yksiselitteisesti materialistisen ateismin ja naturalismin.

Sen sijaan teistisen evoluution nykytulkintaan sisältyy ongelmia, etenkin teologisia ongelmia. On syytä korostaa, että nykykeskustelussa teistisellä evoluutionäkemyksellä tarkoitetaan käytännössä nimenomaan teistiseen teologisfilosofiseen esiymmärrykseen sovitettua uusdarvinistista eli 1920–30-luvuilla populaatiogenetiikan pohjalle rakennettua synteettistä evoluutionäkemystä, ei mitä hyvänsä teoreettista tulkintaa evoluutiosta.

Sikäli kuin konservatiivinen eli raamatulliseen klassiseen kristilliseen teologiaan ja uskonoppiin sitoutuva kristitty ilmoittaa kannattavansa teististä evoluutionäkemystä ja ilmoittaa siten haluavansa yhdistää tämän päivän evoluutiobiologian akateemisen valtavirran edustaman uusdarvinismin klassisiin kristillisiin teologisiin käsityksiin ihmisen luomisesta, lankeemuksesta ja synnistä, päätyy tällainen kristitty väistämättä vakaviin teologisiin ongelmiin.

Tällaisia vakavia ongelmia ovat varsinkin seuraavat kolme.

Teistinen evoluutionäkemys ajautuu syntiopillisiin ongelmiin, koska syntiinlankeemusta ja perisyntiä ei ole mahdollista ymmärtää klassisen kristillisen syntiopin mukaisesti. Perisynnillä tarkoitetaan Aadamin syntiinlankeemuksen seurauksena kaikille hänen jälkeläisilleen luettavaa syyllisyyttä sekä tosiasiallista hengellistä turmeltuneisuutta, joiden tilassa jokainen Aadamin jälkeläinen ihmissukuun syntyy.

Tämä käsitys edellyttää, että on ollut olemassa historiallisesti ajassa ja paikassa todellinen ihmisyksilö, jonka kanssa Jumala alkutilassa solmi liiton ja joka koko ihmissuvun edustajana rikkoi tämän liiton vetäen syyllisyyden, kirouksen ja sekä hengellisen että fyysisen kuoleman todellisuudet kaikkien jälkeläistensä päälle eli koko ihmissuvun ylle.

Mutta uusdarvinistisen käsityksen mukaan historiallisessa ajassa ja paikassa ei ole koskaan tapahtunut mitään tällaista. Jos Aadamiksi eli ensimmäiseksi ihmiseksi tulkitaan jokin ihmisapinayksilö, jolle ensi kertaa jossakin tilanteessa kehittyi hengellinen tietoisuus ja tätä hetkeä pidetään ihmisen ”luomisena”, mitä syntiinlankeemus voi tällöin tarkoittaa? Miten siitä seurannut syyllisyys ja turmelus ovat levinneet koko ihmissuvun keskuuteen?

Teistinen evoluutionäkemys ajautuu ongelmiin sielun alkuperää selittäessään. Mikä on sielun alkuperä? Miten on ymmärrettävä sielun/mielen ja ruumiin välinen yhteys? Klassisen kristillisen käsityksen mukaan ihminen on sielun ja ruumiin muodostama kokonaisuus mutta siten, että sielu/mieli/henki ei olemukseltaan pelkisty materiaan vaan on Jumalan erityinen ja aineeton luomus. Valtavirran kristillinen teologia on katsonut siten, että munasolun hedelmöittyessä ja uuden persoonallisen ihmisyksilön saadessa alkunsa Jumala samalla luo tämän yksilön sielun ja liittää sen orgaaniseen yhteyteen kyseisen persoonan aineellisen ulottuvuuden eli ruumiin kanssa.

Tämän käsityksen mukaan Jumala tekee siis jatkuvasti yliluonnollisen luovia interventioita luomakuntaansa siten, että ihmisen sielun/mielen/hengen alkuperä ei ole selitettävissä pelkkien aineen lainalaisuuksien pohjalta.

Mutta uusdarvinistinen ”tieteellinen” maailmankatsomus on ateistismaterialististen naturalististen esiymmärryksellisten sidonnaisuuksiensa vuoksi luonteeltaan monistinen eli pelkistää kaiken biologiseen elämään liittyvän ohjaamattomien luonnollisten prosessien eli luonnonvalinnan ja mutaatioiden seurauksena muodostuneiksi.

Vaikka ihmisen sielua/mieltä/henkeä pidettäisiinkin jonkinlaisena materian epifenomeenina eli materian pohjalta syntyneenä ja siitä riippuvana ulottuvuutena, jolla saattaa olla ei-materiaalisiakin ominaisuuksia, on myös tämä ulottuvuus tiukasti luonnonvalinnan ohjaamaa yhtä ja samaa todellisuutta kuin kaikki muukin biologinen todellisuus. Darvinismi ei voi sallia ”aukkojen Jumalaan” vetoamista edes sielun kohdalla.

Teistinen evoluutionäkemys ajautuu ongelmiin myös etiikan perusteita selittäessään. Mihin etiikka, käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, perustuu? Klassisen kristillisen käsityksen mukaan etiikka perustuu Jumalan tahtoon ja lakiin sellaisina, kuin Jumala on ne ilmoittanut sekä luomisjärjestyksellisenä luonnollisena lakina että erityisesti ilmoitetun 10 käskyn moraalilain muodossa. Moraalilailla – etiikalla – on iankaikkinen ja pysyvä olemuksensa, jonka normien mukaan inhimillinen lainsäädäntö tulisi toteuttaa. Hyvä ja oikea ovat jotakin objektiivista ja kestävää.

Mutta uusdarvinismin mukaan etiikankin alkuperää tulee etsiä luonnonvalinnan toiminnan pohjalta. Jos kriteerinä on luonnonvalinta, hyvää ja oikeaa on pelkistetysti se, mikä edistää eliön hengissä selviytymistä olemassaolon kamppailussa. Moraalilla ei tällöin voi olla mitään olemuksellista päämäärää eikä pysyvän objektiivista sisältöä. Eri aikoina ja tilanteissa luonnonvalinta on suosinut ja tulee suosimaan erilaisia menettelyjä. Tällainen katsanto muokkaa tietenkin myös syntikäsitteen oleellisesti toisenlaiseksi kuin klassisessa kristinuskossa.

Ei etiikkaakaan voi uusdarvinistisen monismin edellytykset hyväksyttäessä eristää omaksi autonomiseksi saarekkeekseen, jossa voisi vedota johonkin erityisiin jumalallisiin intentioihin.

Jos teistisen evoluution kannattaja esittää katsovansa, että darvinismi ei olekaan yksinomaisen pätevä selitys näillä kolmella tässä käsitellyllä alueella, ”tuomitsee” valtavirran uusdarvinismi tällaisen teistisen evolutionistin muitta mutkitta siihen samaan yliluonnollisia selityksiä tarjoilevaan ”kreationistiseen gettoon” kuuluvaksi, josta teistinen evolutionisti alkujaan uusdarvinismin hyväksyjäksi ilmoittautumalla halusi pois.

Ja jos teistinen evolutionisti sen sijaan hyväksyy uusdarvinismin päteväksi selitykseksi näillä kolmella alueella, joutuu hän siinä tapauksessa samalla, prosessiteologian ja -filosofian mukaisesti, darvinisoimaan koko teologiansa ja etiikkansa kautta linjan ja hylkäämään klassiset teologiset avainkäsitteet ja tulkitsemaan ne radikaalisti uudelleen.

Teistinen evoluutionäkemys kärsii ontologismetafyysisestä perusongelmasta, joka on seuraava. Darvinistinen transformismi tuhoaa olioiden lajityypilliset olemukset päämäärineen ja tarkoituksineen, eli olioiden luonnot. Muoto/materia-ontologia tuhoutuu. Darvinismin mukaan pysyviä muotoja/olemuksia ei ole, eikä millään ole mitään tarkoitettua käyttöä, eli mikään ei ole mitään varten. Tällainen ajattelu edustaa epikurolaista ajattelutapaa, joka on vastakkainen klassisen kristilliselle substanssimetafysiikalle ja luonnonoikeusetiikalle.

Klassisen aristoteelistomistisen käsityksen mukaan materia sinänsä muuttuu ja on liikkeessä, mutta muodot pysyvät ja tietomme kohdistuu niihin. Darvinismi tuhoaa muodot, tiedonkin mahdollisuuden siis. Darvinismi on äärimmäistä nominalismia. Ihmisyydenkin universaali muoto, olemus, tuhoutuu. Klassisen kristillisen antropologian mukaan ihminen on materian ja muodon, aineen ja sielun, kokonaisuus. Ihmissielu, muoto, on perustavimpia ontologisia muotoja. Darvinismi nominalistisessa materialismissaan tuhoaa tämän.

Ylisummaan voidaan todeta, että darvinistinen prosessifilosofia ja -teologia tuhoavat klassisen Jumala-opin ja kristologian.

Darvinismi on ateismia, joten teistisen darvinistisen evoluution käsite merkitsee samaa kuin teistinen ateismi, joka on ristiriitaisen mahdoton käsite.

Ajatus teistisestä uusdarvinismista on perin ongelmallinen idea, sekä luonnontieteellisesti että etenkin klassisen kristillisen teologian kannalta.

Klassinen kristinusko on aina uskonut ja uskoo edelleen:

Jumalan erityisesti luoneen olevaisen tyhjästä, ex nihilo, 1. Ms.1:1; Kahden ensimmäisen ihmisyksilön eli Aadamin ja Eevan erityiseen ruumiillissielulliseen historialliseen luomiseen Jumalan kuvaksi ajassa ja paikassa ja ihmissuvun historiallisgeneettiseen polveutumiseen näistä ihmisistä; Niin kutsutun alkutilan ja siinä vallinneen alkuvanhurskauden historiallisuuteen; Aadamin ja Eevan historialliseen syntiinlankeemukseen, jonka seurauksena sekä ruumiillinen että hengellinen kuolema tulivat ihmissuvun osaksi; ja siten siis myös perisynnin eli Aadamin lankeemuksen todellisuudesta kumpuavan syyllisyyden ja turmeluksen todellisuuteen.

Kaikkien näiden edellisessä kappaleessa todettujen uskonkohtien historiallista totuudellisuutta edellyttää myös klassinen kristologia, oppi Kristuksen persoonasta ja työstä, Rm. 5.