Helatorstai julistaa Kristuksen taivaaseenastumista

Etenkin apostoli Johanneksen kirjoittaman evankeliumin luvun 1 jakeet 1–18 selittävät julistaen, mikä näiden historiallisesti tosien tapahtumien ja Jeesuksen persoonan teologinen merkitys on. Kyseiset jakeet ovat perustavan ja luovuttamattoman tärkeitä sekä kristillisen uskon kannalta erityisesti että koko länsimaisen itseymmärryksemme kannalta yleisesti.

Kyseiset jakeet ilmoittavat meille jumalallisella arvovallalla yhtä hyvin kolminaisuusopilliset todellisuudet kuin sen, että jumaluuden toinen persoona, Sana, Jumalan Poika, inkarnoitui, ”tuli lihaksi” 2000 vuotta sitten, ensimmäisenä jouluna. Sana, Jumalan Poika, otti jumalallisen luontonsa erottamattomaan yhteyteen todellisen inhimillisen luonnon, muodostaen näin yhden persoonan, jossa on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen.

Viitattu teksti, joka on vahvasti sekä luomisen teologiaa painottava että kristologinen, osoittaa, että Sana – kreikaksi Logos eli järki, puhe, ajattelu, säännönmukaisuus – Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on viime kädessä kaiken järjellisyydenkin perustus ja että luomakunta, joka ”on saanut syntynsä hänen kauttaan”, perimmiltään ilmaisee jumalallista järkeä ja säännönmukaisuutta. Tästä säännönmukaisesta luomakunnasta on myös mahdollista puhua mielekkäästi ja luomakuntaa voidaan tutkia havainnoimalla ja sitä voidaan ajatella järkiperäisesti. Luomakunta on todellinen ja siitä voidaan saada todellista tietoa. Näiden oletusten varaan nojaa länsimainen luonnontiede. Tiedekin siis – ollakseen mielekästä – edellyttää Kristusta Jumalan Sanana ja luomisen Välimiehenä.

Jeesus Kristus, Jumalan Sana, on myös se ”Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen” eli valaisullaan mahdollistaa inhimillisen tiedon ja ymmärryksen ylipäätään.

Tosiasia on sekin, että länsimainen yksilöllisyyden arvostus, ihmisyksilön näkeminen arvokkaan persoonallisena ja ihmisoikeuksista osallisena olevana olentona, nojaa pohjimmiltaan siihen, että Jumalan Poika inkarnoitui aidoksi ihmisyksilöksi. Yksilön arvoa ja ihmisoikeuksia on erittäin vaikea perustella ilman luomisen ja Jumalan Sanan lihaksi tulemisen tosiasiallisuutta.

Ennen kaikkea Jumalan Sanan lihaksi tuleminen ja ”meidän keskellämme asuminen” on tehnyt synteihinsä kuolleen ihmisen iankaikkisen pelastumisen mahdolliseksi. Jumalan Sana, Jumalan Poika, Herra Jeesus Kristus, takaa paitsi luomakunnan mielekkyyden ja päämäärähakuisuuden myös syntisen ihmisen pelastumisen: ”kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat hänen nimeensä.”

On syytä pitää mielessä, että nämä kaikki todellisuudet, sekä luomakuntaa että iankaikkista pelastusta koskevat, ovat voimassa tänäänkin, Herran vuonna 2025, helatorstain sanoman mukaisesti taivaaseenastuneessa Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa.

Pyhän Raamatun ilmoituksen, apostolisen uskonsäännön ja historiallisen kristillisen uskonopin tiivistävän Nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen mukaan, kuten esitän Johdatus klassisen kristillisen uskonopin syntyhistoriaan: Kolminaisuusopin ja kaksiluontokristologian muotoutuminen (Kuva ja Sana, 2024) -kirjani sivuilla 91–93, on kyse seuraavasta:

Tunnustus tunnustaa kaksiluontokristologiaa. Jeesus Kristus on yksi persoona, jolla on kaksi luontoa, jumalallinen Pojan luonto ja inhimillinen luonto sieluineen ja ruumiineen. Jumalan Poika otti inkarnaatiossa yhteyteensä todellisen ihmisyyden eli inhimillisen luonnon ”Pyhästä Hengestä” alkunsa saaden äitinsä kohdussa ja syntymällä historiallisessa ajassa ja paikassa inhimillisestä äidistään ”Neitsyt Mariasta”.

Tämän mariologisen uskonkohdan tarkoitus on tunnustaa uskoa Kristuksen inhimillisen luonnon todellisuuteen ja täysimittaisuuteen sielun ja ruumiin kokonaisuutena ja torjua yksiselitteisesti apollinaristinen harhaoppi. Tarkoitus ja teologinen sisältö on sama kuin Apostolisen uskontunnustuksen ”astui alas tuonelaan” -lauseella. Näillä uskonlauseilla torjutaan sekä apollinarismi että kaikenlainen ebionismi, jonka mukaan Kristus oli vain ihminen. Uskonlauseet torjuvat myös nestoriolaisuuden eli Kristuksen luontojen radikaalin erottamisen ja yhden persoonan ykseyden hajottamisen.

Kirkon uskon mukaan Jeesus Kristus on aidosti yksi kaksiluontoinen persoona. Koska Neitsyt Mariassa sikisi ja tapahtui inkarnaation ihme ja Maria synnytti Jeesuksen, joka sikiämisestään asti on yksi jumalinhimillinen persoona, on aivan oikein ja kristologisesti välttämätöntä tunnustaa Marian olevan Jumalansynnyttäjä ja Jumalanäiti. Nämä mariologiset käsitteet muodostavat klassisen ja oikeauskoisen kristologian elimellisen osan.

Uskontunnustus tunnustaa soteriologisesti perustavaa sovitusoppia lausuessaan, että Jumalan Pojan inkarnaatio tapahtui ”meidän ihmisten” ja ”meidän pelastuksemme” tähden ja että Hänet, jumalinhimillisenä yhtensä persoonana, ”ristiinnaulittiin” tietyssä ajassa ja paikassa ”meidän edestämme” ja että sovituksen ytimen muodostaa todellinen kärsimyskuolema, jonka täydellistä onnistumista julistaa se, että Hän aidon historiallisesti ja ruumiillisesti ”nousi kuolleista”.

Uskontunnustus tunnustaa, että koko ihmissuku on historiallisesti langennut syntiin ja syyllisyyteen, joka edellyttää rangaistusta tai hyvittävää sovitusta. Syntisen ihmisen lunastus ja pelastus ovat mahdollisia Jumalan armollisesta aloitteesta ja Jumalan voimasta, ylhäältä alas suuntautuvasti. Jumala – Pyhä Henki – on se, joka ”tekee eläväksi” synnin ja hengellisen kuoleman tilassa olevan ihmisen. Ihminen ei voi pelastaa itseään alhaalta ylöspäin -tyylisesti kuten areiolaisen harhaopin ja myöhemmän pelagiolaisen harhaopin mukaan esitettiin.

Tunnustus tunnustaa, että inkarnoitunut Jumalan Poika kärsi sijaishyvityksellisen sovituskuoleman syntisten ihmisten ”edestä” eli puolesta, sijasta ja hyväksi, ja tällä tavalla myös voitti kuolemanvallat. Tunnustus tunnustaa satisfactio vicaria -sovitusoppia ja Kristus on kuolemanvaltojen voittaja -oppia eli Christus victor -sovitusoppia. Joka tapauksessa inkarnaation merkitys itsessään on perustava pelastus- ja sovitusopin kannalta. Inkarnaatiosta alkoi koko langenneen luomakunnan eheyttäminen kohti eskatologista lopullista kirkkauden tilaa.

”Astui ylös taivaisiin” ja sen ”istuu Isän oikealla puolella” -lisäys tunnustavat, että ylösnousseen Kristuksen taivaaseenastuminen on perustava uskonkohta ja että korostetun Jumala-opilliset määreet luonnehtivat taivaalliselle valtaistuimelleen astunutta Herraa Kristusta. Tunnustus tunnustaa vahvaa kristologista eskatologiaa. Taivaaseenastuminen tarkoittaa, että Kristus hallitsee nyt Uuden liiton valtakuntaansa, jonka aika päättyy maailmanhistorian lopussa tapahtuvaan Kristuksen toiseen tulemukseen suvereenissa kirkkaudessaan, yleiseen kuolleiden ruumiilliseen ylösnousemukseen, iankaikkiseen elämään tai iankaikkiseen kadotukseen johtavaan viimeiseen tuomioon ja ”tulevan maailman elämään” eli lopullisimpaan eskatologiseen täyttymykseen Uusissa taivaissa ja maassa.

Läntisistä patristisista ja keskiaikaisista juurista kumpuavaa vanhaprotestanttista evankelista näkökulmaa edustavan Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan: Uskonoppi systemaattisesti esitettynä (Kuva ja Sana, 2022) -teokseni sivuilla 226–228 ja 235–237, alaotsikoiden ”Kristuksen voittoisa ylösnousemus ja taivaaseenastuminen” ja ”Kristuksen virka voittoisana Kuninkaana”, kirjoitan seuraavasti.

Ylösnousemuksellaan, 1. Kor. 15:20; Kol. 1:18; Ilm. 1:5, Kristus lunasti kuolemallaan ansaitsemansa voiton kuolemasta. Ylösnousemus on koko kolminaisuuden, 1. Kor. 6:14, aikaansaannos: Isän, joka hyväksyi hyvityksen, Rm. 4:24, Pojan, joka osoitti itsensä Pojaksi, Rm. 1:4, ja Pyhän Hengen, joka on Kristuksen Henki, Rm. 8:11. Kristuksen kuolema murskasi synnin ja kuoleman ja Hänen ylösnousemuksensa palautti vanhurskauden ja elämän. Kristus kärsi saman kuoleman kuin mikä on ihmisten osana ja Hän saavutti kuolemattomuuden siinä samassa todellisessa inhimillisyydessä, jonka inkarnaatiossa oli omaksunut. Kristus on voittanut kuoleman, 1. Kor. 15:16–17, 54–57.

Sama ruumis, mikä haudattiin, nousi ylös kirkastettuna. Kyse on Kristuksen inhimillisestä luonnosta kirkastettuna ja korotettuna mutta silti identiteetiltään samana ja aidon ylösnousemusruumiillisena, 1. Kor.15:42–44; Lk. 24:31, 36, 39; Jh. 29:13, 19; 21:7. Kristuksen ylösnousemus on historiallinen tosiasia. Niin sanottu historiallinen Jeesus, Nasaretin puuseppä, ja ylösnoussut Vapahtaja ovat yksi ja sama jumalinhimillinen persoona. Ylösnousemuksen sisältö, merkitys ja historiallinen tosiasiallisuus ovat erottamattomia. Kristinuskon sisältö, evankeliumi, tiivistyy tähän, 1. Kor. 15:1–8, etenkin jae 6. Lunastushinta on maksettu ja edustukselliset liiton ehdot on täytetty.

Kristuksen ylösnousemus osoittaa Kristuksen omien lopulliseen eskatologiseen ylösnousemustilaan ja on perusta heidän vanhurskauttamiselleen, uudestisyntymiselleen ja pyhitykselleen, Rm. 4:25; 5:10; Ef. 1:20; Fil. 3:10; 1. Pt. 1:3. Kristuksen ylösnousemus on julkinen todistus ja osoitus Kristuksen universaalisesta herruudesta. Taivaaseenastumisessa Välimies-Kristuksen persoona nousi näkyvän julkisesti taivaaseen, inhimillisessä luonnossaan. Kristuksen inhimillinen luonto korotettiin, Välimies-persoonassa, lopullisimpaan taivaalliseen kunniaansa, osoitukseksi Kristuksen työn hyväksymisestä.

Taivaaseenastuminen oli historiallinen ja paikallinen tapahtuma, Dan.7:13–14; Apt. 1:9; Mt. 26:64; Mk. 16:19; Lk. 24:51. Taivas on ”ylhäällä”, paikallinen, ”kolmas taivas”, Rm. 10:6–7; Heb. 4:14; 7:24–25; 9:11–12; Rm. 8:34; Ef. 4:10; Kol. 3:1. Kristuksen luonnot pysyvät erottamattomasti yhteen liittyneinä, yhdessä jakamattomassa persoonassa. Jumalallinen luonto ei ole missään ilman, että on jatkuvasti yhteydessä inhimilliseen, silloinkin, kun tämä on paikallisesti taivaassa.

Kristus istuu nyt Isän oikealla puolella kuninkaallisella valtaistuimellaan ja hallitsee valtakuntaansa, Apt. 7:56; Rm. 8:34; 14:9; 1. Kor. 15:24–28; Ef. 1:20–23; Heb. 2:7–8; 10:12–14; 1. Pt. 3:22; Ilm. 3:21; 22:1. Ps. 110:1–2 on perustava messiaaniskuninkaallinen teksti, jonka apostoliset Uuden testamentin kirjoittajat selittävät Kristuksen taivaaseenastumisessa ja Isän oikealla puolella istumisessa täyttyneeksi. Kristus on nyt julkisesti osoitettu Siionia hallitsevaksi Kuninkaaksi, Apt. 2:22–36. Kristus on sekä kirkkonsa että maailmankaikkeuden Herra ja Kuningas, Ilm. 19:16.

Kristuksen kuninkaallinen virantoimitus on alkanut taivaaseenastumisesta. Jeesus on nyt valtaistuimellaan istuva Kuningas, Ps. 2:1–12, erityisesti jae 6; Ps. 110:1; Apt. 2:32–36; Lk. 1:33; Mt. 28:18–20. Kristus on kuninkaallinen Valtias, Jh. 5:22. Kuninkaan viran toimittaminen jatkaa Kristuksen Välimies-työtä korotuksen tilassa. Hän pitää täydellistä uhriaan ja vanhurskauttaan jatkuvasti Isän edessä, ylimmäispapillisesti omiensa hyväksi, mahdollistaen syntisten vanhurskauttamisen ja pyhittämisen, Pyhän Hengen työn kautta. Kristus toimittaa Kuninkaan virkaansa, loppuun saatetun työnsä nojalla, omiaan puolustaen, 1. Jh. 2:1; Rm. 8:34.

Kristuksen kuninkaallisessa Välimies-persoonassa inhimillinen luontomme on taivaallisissa panttina: Kristus muistaa aina meitä, meidän tulee muistaa Häntä, Jh. 14:2–3; 20:17; Ef. 2:6. Kristus istuu nyt kaikkivaltiaana Hallitsijana taivaallisella valtaistuimellaan ja kykenee täydellisesti toteuttamaan pelastustahtonsa ja Välimiehen tehtävänsä, sekä luomisen että lunastuksen osalta.

Kristuksen viranhoito voittoisana Kuninkaana on perustava edellytys pelastushistorian Uuden liiton vaiheen alkamiselle helluntaina. Pyhän Hengen vuodatus oli kuninkaallinen toimenpide. Pyhä Henki vuodatettiin vastapantiksi meille, Jh. 14:16–17; Apt. 2:22–36; 2. Kor. 1:21–22; 5:5. Sekä pelastusoppi että kirkko-oppi ja oppi viimeisistä tapahtumista perustuvat kristologisesti olennaiseen Kristuksen voittoisan kuninkaalliseen viranhoitoon.

Koska Kristus hallitsee Kuninkaana, Kristus ja Hänen Sanansa ja Hänen apostoliensa uskonopin arvovalta on korkeinta kirkolle. Jeesus hallitsee Sanallaan ja Hengellään ja asettamiensa virkojen kautta, Ef. 4:11–12. Jeesus on armonliiton kansan, eli seurakunnan eli kirkon Kuningas. Kirkolla ei voi olla muuta Päätä ja Kuningasta kuin Kristus, Ef. 1:20–23; Kol. 1:18. Kuninkaalla on nyt kaikki valta, myös maan päällä. Tämä valta ulottuu mikrohiukkasista luonnonvalintaan ja historiaan. Mutta etenkin omiensa ja evankeliumin hyväksi, Apt. 1:9 ja Dan. 7:13–14; Apt. 7:56 ja Ps. 110:1.

Tuonelan portit eivät koskaan voita Kristuksen kirkkoa, Mt. 16:16–18; Ps. 2:8–9; Jh. 10:28–30; Ef. 4:8. Kristus varjelee, suojelee ja säilyttää omansa ja laajentaa armonvaltakuntaansa, juutalaisista ja pakanoista yhdessä, 1. Ms. 12:1–3; Ef. 2:12–16, muodostuvaa kirkkoaan, koko armonliiton kansaansa, Jumalan Israelia, Gal. 6:16, Jes. 2:4; Dan. 2:34–35, 44; 7:14; Mt. 13:33; Jh. 12:32; Mt. 28:19; Ilm. 7:9.

Kristuksen hengellinen voitto ja kuninkaallinen hallinta ovat todellisuutta jo nyt, vaikka emme vielä näe tämän täyttä ajallista ja eskatologista ilmenemistä, Heb 2:8; Fil. 2:10–11. Kristillinen historianfilosofia on siten realistisen optimistista. Paholaisen valta on murskattu.

Kristuksen kärsimys, kuolema, hautaaminen, ylösnousemus ja taivaaseenastuminen sekä historian päättävä toinen tulemus muodostavat keskinäisriippuvan kokonaisuuden. Kristuksen armonliiton Välimiehen työ virkoineen on täydellisen onnistunut.

Näitä edellä esitettyjä Jumala-opillisia ja kristologisia todellisuuksia on syytä vakavasti pohtia, kun mietiskelee helatorstain sanomaa. Tällaista mietiskelyä syventää osaltaan erinomaisesti emeritusprofessori Tapio Puolimatkan uusi kirja Astui ylös taivaisiin: Kristus kaikkeuden valtiaana (Väyläkirjat, 2025), joka avaa havainnollisesti ja syvällisesti niitä merkityksiä ja vaikutuksia, joita Kristuksen taivaaseenastumisen todellisuudesta seuraa. Kirjansa esipuheessa Puolimatka kirjoittaa seuraavasti:

”Tässä teoksessa tarkastelen Kristuksen taivaaseenastumista ja hänen taivaallisen valta-asemansa merkitystä sekä yksilölle että yhteiskunnalle…Käsityksemme sekä ihmisestä että Jumalasta mullistuu kokonaisvaltaisesti, kun sisäistämme Raamatun opetuksen Jeesuksen taivaaseenastumisesta. Sen mukaan Ikuinen Sana, Pyhän Kolmiykseyden toinen persoona, tuli ihmiseksi Jeesus Nasaretilaisessa, joka oli täysi ihminen ja täysi Jumala. Ristinkuolemansa, hautaamisensa ja tuonelassa käyntinsä jälkeen hän heräsi kuolleista ja nousi ruumiillisesti taivaaseen hallitsemaan koko maailmankaikkeutta. Tämä opetus rikkoo maailmansisäisen näkökulman ahtaat rajat ja avaa näkökulman ihmiselämän henkiruumiilliseen eheyteen ja ajallisten tekojen ja tapahtumien ikuiseen merkitykseen.”

Puolimatkan kirja osoittaa erittäin perustellusti ja kattavasti, että kristillisillä uskonkohdilla, etenkin uskolla Kristuksen taivaaseenastumiseen, on väliä, sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. Suosittelen Puolimatkan teoksen lukemista ajatuksella.

Lue myös IRR-TV:n toimituksen 28.5.2025 päivätty Seurakuntalaisen artikkeli ”Tapio Puolimatka: ’Usko taivaaseenastumiseen on saanut kristityt vastustamaan totalitarismia jopa kuolemaa uhmaten’”.