Hyvää ja huonoa musiikkia

Tämä keskustelutoveri ei pystynyt sanomaan yhtään piirrettä tai ominaisuutta, mikä olisi määritellyt jonkin musiikkikappaleen paremmaksi kuin joku toisenlainen musiikki. Hän kuunteli kaikkea mitä radiosta tuli.

Minäkin kuulen musiikkia radiosta – pakosti Ylen uutisia odotellessa. En ole muusikko, enkä pysty erottamaan eri laululajeja toisistaan kuten poppia ja iskelmää. Mutta laulujen sanoja kuunnellessa olen usein toivonut, että Radio Suomi tekisi joskus tutkimuksen kotimaisen musiikkinsa sisällöistä. Nimittäin naisten laulamissa sanoissa vallitsevat sellaiset teemat kuin parisuhteen likapyykki, miehen luonnevikaisuus, ja ylipäätään puute hyvistä elämänohjeista ja elämän tarkoituksesta, ajelehtiminen ja tulevaisuuden odotus. Nuorten miesten lauluissa taas esillä ovat riippumattomuus, vastuuttomuus, lupa olla ’käsittämätön’, ja silti toisten pitäisi rakastaa ja ymmärtää tämän egoa.

Jotakin ehkä kuitenkin voisin musiikista sanoa. Jos muistelen kevyttä musiikkia muutaman kymmenen vuoden takaa, voin erottaa kaksi suurta muutosta verrattuna nykyiseen. Ne ovat: suuri ammattitaitoisuus – ja suuri ammattitaidottomuus.

Ammattitaitoiset laulajat käyttävät nykyään ääntään taidokkaan rikkaasti. He voivat laulaa itkuisesti, äreästi, huokauksenomaisesti, jodlaamalla, falsetilla, huutamalla, vaikeroimalla, äyskimällä, jopa eräänlaisella flageoletti -äänellä. Siihen verrattuna vuosikymmenten takainen laulu oli jotakuinkin samaa pakollista bel-cantoa.

Laulu jakautuu aina säkeisiin, koska täytyy hengittää välillä. Se luo eräänlaisen rytmityksen. Kun nykylauluun laitetaan sanoja, tulee esiin suuri ammattitaidottomuus, sillä säepituus ja iskut vaativat runoilijan taitoja. Tässä voidaan löytää syyllinen: Tuomas Anhava. Hän aikoinaan lanseerasi kaikkiallisen vapaan runouden ainoaksi julkaisukelpoiseksi, ja sehän onnistui kustannustoimittajana. Niin suomalaiset unohtivat perinteisen runonteon, prosodian, rytmit, säepituuden, riimit, Eino Leinon ja Uuno Kailaan arvokkaan perinnön (huokaus). Nimittäin suomenkieli ON kuitenkin runokieltä.

Seitsemänkymmentäluvulla M.A. Numminen äänitti humpan ”Hevosenhoidon opas”. Sen oli tarkoitus olla vitsi. Puhdasta asiaproosaa tungettiin lauluun niin, että joko säkeen lopulla piti ehtiä vielä pöpöttää mahdollisimman paljon sanoja mukaan, tai sitten loppuun keinotekaisesti venytettiin viimeistä sanaa, että saatiin säe ’täyteen’. Lisäksi musiikin ja suomalaisten sanojen luonnolliset painot eivät osuneet kohdalleen: Kökköä mitä kökköä. Mutta nykylauluissa kuulee paljon tällaista ’hevostenhoitoa’, so. surkeaa kömpelyyttä, eikä kukaan huomaa siinä enää mitään vitsiä. Räppääjiltä tulee sentään välistä parempaa runoa, ainakin tuoreempia riimejä.

Mitä tulee virsiin ja hengellisiin laluihin, siinäkin olen huomannut muutoksen. Se taas ilmenee soinnituksessa. Omistan Faltinin Koraalikirjan v. 1922, ja nautin sen sointuväreistä. Ne ovat valoisia, mozartinomaisia. Modernimpi Koraalikirja vuodelta 1938 on huomattavasti karumpi soinnuiltaan, ja sitä seuraavat vieläkin karumpia. (Harmi, ettei Faltinin kirjaa voi käyttää, se kun on kauttaaltaan ainakin kvarttia korkeampaa äänialaa. Keskipituuden kasvaessa on suomalaisten ääniala vastaavasti mataloitunut.)

Hengellisissä lauluissa olen huomannut samanlaisen trendin. Vanhassa Hengellisiä lauluja ja virsiä -säestyskirjassa soinnitus on tunteikasta. Nykyään samat kappaleet usein soitetaan niin, että satunnainen säestävä mollisointu muutetaan duuriksi, ja tuloksena on elottomampi tunnelma. Vieläpä jotkut nykytulkitsijat tekevät taustasoinnuista atonaalisia tai suorastaan riitasointuja, ikään kuin ’valjuntavat’ perinteisen gospelmelodian. Ehkä se on heistä hienoa.

Toinen hengellisen musiikin nykytrendi on renkutus. Ylistysmusiikissa voi joutua kuuntelemaan saman melodian pyöritystä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Voi olla että tähän on vaikuttanut Taize-laulut. Ne nimittäin ovat tarkoituksellisesti simppeleitä ja toistuvia melodialtaan, jotta kaikkien olisi mahdollisimman helppo jollottaa mukana.

– Mozart… Mikä tekee hänen musiikistaan kuolematonta? Sanoisin, että sielu. Melodia kuljettaa sinua ikään kuin pienelle retkelle läheisen ystävän kanssa. Sanoja ei ymmärrä, mutta melodian sävy on kuin kertomusta: Välillä iloista, sitten hieman haikeaa. Pelko voittaa äkisti, mutta sitten kuulet rauhoittavan äänen ja jatkat taas ’kävelyä’ ystävän kanssa. ’Kertomuksessa’ on sankarillisia kohtauksia, taistelua, löytämistä, perillepääsemistä jne.

Pidän klassisesta konserttimusiikista. Kuvittelin olevani ’brahmsiaani’ pikemmin kuin ’wagneriaani’. Mutta näin vanhempana makuni on muuttunut. Brahmsin musiikki on absoluuttista musiikkia. Eli se on tenhoisaa ja tehoisaa, mutta ne ovat tyhjiä, komeita tehoja, siis ilman mainitsemaani ’sielua’, musiikki esittelee vain musiikkia.

– Johan Sebastian Bach. Keskustelua Jumalan kanssa. H-molli messun Sanctus on suorastaan impressionistista kieriskelyä autuuden pilvessä. Luulin pitkään, että Bachin musiikki on niin hyvää, ettei sitä kertakaikkiaan voi pilata. Kun nuorena kuuntelin Swingle singersin acappella äänissä tulkintoja partitioista, ne olivat nautittavia. Mutta joku vuosi sitten löysin kirpputorilta CD:n jossa luki: ”Bach, largo, meditation”.  Kuuntelin – ja voi kauhistus! Melodiat olivat kyllä tunnistettavia, mutta se, millä soittimilla ne oli tuotettu oli täysin tunnistamatonta. Levyllä luki: ”Digitally mastered”. Okkultistit olivat onnistuneet tekemään Bachin Largo BWV 1056:sta paitsi laahaavaa myös kuulostamaan siltä kuin pirunviululla olisi soitettu. Minusta se oli suorastaan pyhäinhäväistystä.

Nyt rakas lukijani tässä tietysti ajattelee: ”Liioittelua. Mistä kirjoittaja muka tietää miltä pirunviulu kuulostaa?”

– Öhöm.

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on soittanut pirunviulua. – Miten sitä soitetaan? Mitä siihen tarvitaan?

1) Suuri hakaneula

2) Noin metrinen pätkä karhunlankaa

3) Puutalokaupunki

Ja niin. Illan pimetessä lähdetään puutalokaupunkiin tai sen osaan. Puutalokaupungissa talot ovat kiinni jalkakäytävissä ja niitten ikkunat jalankulkijan tasolla. Sitten vaan soittamaan.

Valitaan ikkuna ja pistetään avoin hakaneula pystyyn ikkunakitin ja lasin väliin. Karhunlanka sidotaan hakaneulan vapaaseen pallukkaan. Lankaa kiristetään, sitten aletaan krihnuttaa sitä kynnellä tai isoveljen viulukotelosta var lainatulla hartsilla edestakaisin. Hakaneula alkaa värähdellä ikkunalasia vasten; ääni on parhaimmillaan kuin isokokoinen heinäsirkka sirisisi.

Kun asukkaat reagoivat ja ikkunan takaa alkaa kulua kolinaa tai ikkunaverho liikkuu, nypätään hakaneula mitä pikimmin pois ja juostaan kulman taakse. Siellä voi sitten rauhassa tarkastella seuraavan ikkunan valintaa…

Siis mistä pirunviulussa on kyse? – Se on vain yksi laji viime vuosisadan aikaista nuorisohuliganismia.

– – –