Kalevalan päivän merkitys

Kulttuurilla tarkoitetaan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuutta, arvottamista, identiteetin rakentamista, yhteisöllisesti jaettavien asenteiden, arvojen, tavoitteiden ja käytäntöjen kokonaisuutta, joka on ominainen tietylle ihmisjoukolle tietyllä alueella.

Kulttuuri-sana on tullut suomen kieleen ruotsin ja saksan Kultur-sanasta. Alkuperältään kulttuuri-sana tulee latinan sanasta cultūra, joka tarkoittaa viljelyä, hoitoa tai jalostamista. Latinalaisessa alkumuodossaan sana viittasi konkreettisesti maan viljelyyn, agricultura, ja kasvien hoitamiseen. Latinan cultura-sana liittyy läheisesti myös colere-sanaan, joka tarkoittaa viljelemistä, asumista ja kunnioittamista. Tästä sanasta kumpuaa myös uskonnolliseen palvontaan viittaava kultti-sana. Sittemmin sanan merkitys on laajentunut tarkoittamaan myös hengenviljelyä eli sivistystä, tapoja ja taiteita.

Tämä kaikki syvällinen sisältyy kulttuuri-sanaan. Sama kulttuurin perustavuuden ja tärkeyden korostus ilmoitetaan myös Raamatun alkuluvuissa, ihmisen luomisen asiayhteydessä, Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvun 1 jakeissa 26–31 ja etenkin luvun 2 jakeessa 15. Pyhän Raamatun mukaan Jumala on antanut jo luomisessa ihmiselle kulttuurillisen tehtävän eli ”viljelyn ja varjelun” tehtävän. Ajassa ja paikassa eli historiassa tapahtuva ihmisen kulttuurillinen toiminta ja pyrkiminen on ihmiselle asetettu Jumalan hyvä luomisjärjestys, jolla ovat kaikki ne ulottuvuutensa, mitkä cultura-sanaan sisältyvät.

Pidä mielessä, että kulttuuri-sanaan ja kulttuurin käsitteeseen liittyvät todellakin myös kunnioittamisen ja uskonnollisen palvonnan asiayhteydet. Kulttuurin käsitettäkään ei voi ymmärtää ilman Jumalan, Luojan, todellisuutta. Näin ollen on syytä ymmärtää ja aikuistenoikeasti käsittää, että ajatus jumalattoman sekulaarista kulttuurista, jonka monet ovat meidän päivinämme omaksuneet jonkinlaisena liberaalina itsestään selvyytenä ja korkeimpana ihanteena, on itsensä kanssa täysin ristiriitainen käsite, tuhoisan rappeuttava järjettömyys.

Tämä järjettömyys on johtanut siihen, mitä saksalaisittain tarkoitetaan kulttuurikäsitteen vastakohdalla eli Die Zivilisation -käsitteellä. Kulttuuri on orgaanisen elävä, luova ja henkishengellinen historiallisalueellinen todellisuus, kun taas sivilisaatio on materialistismekanistinen ja hengettömän pinnallinen universaaliin samanlaisuuteen pyrkivä rappioilmiö.

Pane merkille kautta koko Raamatun toistuva ”kansat, kielet ja kansanheimot” -ilmaisu, joka luonnehtii nimenomaan Jumalan hyvää luomakuntaa ja sen tarkoituksia. Tällä ilmaisulla ei luonnehdita jotain syntiinlankeemuksen pahaa ja huonoa seurausta, josta tulisi päästä irti, vaan Jumalan hyvää ja ihmiselle alun perin asetettua luomisjärjestystä ja -tarkoitusta, joita tulee vaalia ja vahvistaa.

Koska tämä Jumalan hyvä inhimillinen kulttuurillinen luomisjärjestys on toteutunut ja toteutuu Jumalan hyvässä historiallisessa kaitselmuksessa ja johdatuksessa kansalliskielellisen orgaanisen yhteisöllisyyden moneuden ja erilaisuuden mukaisesti, liittyvät kulttuurilliset ja kansalliset todellisuudet elimellisen erottamattomasti toisiinsa ja siten, yhtä luovuttamattomasti, paikallisalueellisesti erilaiseen ihmisyyteen. Jumalan luomaan hyvään järjestykseen perustuen Jumalan kuvaksi luotu olemuksellinen ihmisyys ilmenee paikallisalueellisen moneudellisesti ja kansallisen kommunitaarisesti, yhteisöllisesti.

Nämä ihmisyyden lähtökohdat nojaavat syviin filosofisiin ja teologisiin käsityksiin ihmisluonnosta, kielestä, yhteisöllisistä siteistä ja identiteeteistä. Näihin lähtökohtiin nojaavana perusargumenttina voidaan esittää seuraava. Ihminen tarvitsee jäsenyyttä sosiaalisessa ja paikallisessa yhteisössä kukoistaakseen ihmisenä. Luonnollinen ja aiempien sukupolvien kulttuuritraditiota kantava yhteisö on se, jossa ihmiselle tärkeät merkitykset ja arvot syntyvät, välittyvät ja pysyvät yllä. Ihmisen persoonallisen identiteetin muodostuminen edellyttää osallisuutta tällaiseen yhteisöön. Nämä ehdot täyttyvät elimellisessä etnokansallisessa yhteisössä, kansakunnassa.

Omintakeiset kansalliset yhteisöt ja niiden kulttuuripiirit ovat itsessään arvokkaita. Ennen kaikkea ne ovat Jumalan luoma ja ihmistä velvoittava hyvä ja historiallisessa kaitselmuksessa toteutuva luomisjärjestys. Näin ollen meille suomalaisille, suomalaisina yleensä ja myös suomalaisina kristittyinä, ovat luomisjärjestyksellisen tärkeitä meidän suomalaisen kulttuurimme suomalaiskansalliset juuret. Nämä juuret ovat, pääkohdittain ja paikoin monimutkaisesti toisiinsa sovitettavissa olevat kielitieteen, arkeologian ja geneettisten DNA-tutkimusten tulokset yhteen kooten, seuraavanlaiset.

Merkittävältä osaltaan suomalaisten ja etenkin suomen kielen alkuperä on paikallistettavissa, kuten muidenkin länsiuralilaisten ja itämerensuomalaisten kansojen, Volga-, Oka- ja Kama-jokien välille. Itämerensuomalaisten geneettinen perusta kumpuaa osiltaan näiltä alueilta. Alkaen jääkauden jälkeiseltä ajalta on muuttoaaltoja idästä lännen suuntaan ollut useita. Suomeen on saavuttu sekä kaakosta että etelästä, mutta myös lounaasta ja lännestä, tuhansien vuosien aikana ennen ajanlaskumme alkua. Tämä merkitsee sitä, että suomalaisten geenistössä on merkittävästi myös läntinen yhteys ja perimä, mikä ilmenee etenkin Länsi-Suomessa. Näinkin on todettu, että suomen kieli on idästä mutta geneettinen perimä pääosin lännestä.

Suomi asutettiin vaiheittain, jatkuvuudellisesti. Suomen kansa muodostaa, idästä ja lännestä peräisin olevien erilaisten populaatioiden yhteen sulautumana, tälle Suomen niemen alueelle omintakeisen ja varsin yhtenäisen väestökokonaisuuden. Siinä on havaittavissa Länsi- ja Itä-Suomi-eronsa, mutta silti samalla vuosituhansien aikana synteettisesti muodostuneen valtaväestön yhtenäisyys. Suomalaiset ovat geneettisesti eurooppalaisia ja varsin yhtenäinen kansallinen populaatio.

Suomen kielessä on toki tapahtunut muutoksia, mutta suomalais-ugrilaiset juuret ovat säilyneet. Myös aineellinen kulttuuri on kokenut erilaisia muutoksia, mutta Itämeren rannoilla muodostunut itämerensuomalainen kulttuuri säilytti jatkuvasti muista erottuvat omintakeiset juurensa.

Suomalainen aineellinen kulttuuri itsenäistyi laajemmasta itämerensuomalaisesta kulttuurista 600–700-luvuilla jKr. 800-luvulle tultaessa Suomessa vallinnut viikinkiaikainen metalliesinekulttuuri oli kehittynyt omintakeiseksi. Ristiretkiajalla eli 1100–1200-luvuilla suomalainen kulttuuri ilmeni lounaissisuomalaisena, hämäläisenä ja savolaiskarjalaisena kulttuuri-ilmaisuna. 1100–1200-luvuilta alkaen Suomen heimot liitettiin osaksi lännen latinalaisen roomalaiskatolisen kirkon järjestystä ja kirkko yhdisti Suomen heimot. Varsinais-Suomen Nousiainen, Koroinen, Kuusisto ja Turku olivat Suomen kirkollisen ja kristilliskansallisen historian lähtökohta-alueita.

Näistä suomalaisen kulttuurin syvistä juurista ja hengenviljelyn sydänäänistä kumpuaa kansalliseepoksemme Kalevalan runous. Kalevala runoeepoksena ilmaisee suomalaisen kulttuurin henkisiä ja osin hengellisiäkin ytimiä. Elias Lönnrot kokosi ja suunnitteli Kalevalan, mutta sisällön juuret ulottuvat syvälle menneisyyteen, viikinkiajan Varsinais-Suomeen ja Karjalaan.

Kalevala päättyy viimeisessä runossaan kristinuskon ja Kristuksen voittoon, yhteyden silti säilyessä Väinämöis-menneisyyteen. Kalevalan runot kuten muukin keskiaikainen runoutemme ja kansanperinteemme osoittavat, että yhteys esikristillisen ajan Suomesta keskiajan katoliseen kristilliseen Suomeen säilyi orgaanisesti. Myöskään 1500-luvun evankelinen reformaatio, uskonpuhdistus, ei tätä yhteyttä Suomessa katkaissut.

Kristittynä Suomessa -kirjani (Helsinki: Kuva ja Sana, 2019) sivuilla 185–186 kirjoitan ja viittaan seuraavasti, alaotsikon ”Kalevala on suomalaisen kansanhengen ilmaus”, alla:

”Erittäin merkittävää on, että nykyinen suomen kirjakieli ja sen laaja sanasto on pitkälti juuri Lönnrotin suomenmielisen kieliharrastuksen ja -tutkimuksen tulosta. Lönnrotin työn tuloksena suomen kielestä tuli eri tieteenaloille soveltuva akateeminen kieli ja yleiseen kirjalliseen ilmaisuun ylipäätään soveltuva kieli. Kaikki nykyään suomen kieltä käyttävät ovat ratkaisevan suuressa velassa yhtä hyvin Mikael Agricolalle kuin Elias Lönnrotille ja hänen harjoittamalleen kansallismieliselle suomalaisen muinais- ja kansanrunouden kokoamiselle. Merkittävin yksittäinen Lönnrotin saavutus oli Suomen suomenkielisen kansalliseepoksen ja kansanhengen ilmaisijan eli Kalevalan kokoaminen ja julkaisu…”

”Akateemikko Anna-Leena Siikala kirjoittaa teoksensa Itämerensuomalaisten mytologia (SKS, 4. painos, 2016) sivulla 36, seuraavasti: ’Merkittävimmän alkumonoteistisen suomalaisen mytologian tulkinnan esitti K. A. Gottlund 1817. Muutaman muun kansallismielisen suomalaisen opiskelijan tavoin hän oli Upsalassa joutunut sekä niin sanottujen fosforistien että suoraan Heidelbergistä vaikutteita imeneiden ’göötalaisten’ romantikkojen piiriin ja katsoi yhä vakaammin tehtäväkseen suomalaisen kansanrunouden kokoamisen ja julkaisemisen…Gottlund kritisoi ajatusta, jonka mukaan suomalaisilla ei ollut lainkaan järjestynyttä yhteiskunnallista organisaatiota ja esitti, että ’jumala’ ei ole yleiskäsite vaan yhteen ja ainoaan jumalaan viittaava. Jumalina pidetyt hahmot taas olivat sankareita ja johtajia…Samassa artikkelissa K. A. Gottlund esitti myös ajatuksen suomalaisten runojen kokoamisesta laajaksi, kansallisesti merkittäväksi teokseksi…Ajatuksen toteutti Elias Lönnrot. Gottlundin lausuma osoittaa kuitenkin, että Kalevala ei syntynyt yhden miehen aatosten pohjalta. Se oli sukupolven aatteiden ja pyrkimysten täyttymys, jonka arvo oli jo etukäteen eepoksesta haaveilevien tiedossa. Sankareiden inhimillistäminen historiallisen tulkinnan pohjustamiseksi oli tämän haaveen johdonmukainen seuraus.”

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin merkityksen ymmärtämisen kannalta luomisen teologian ymmärtämisen tärkeys on avainasemassa. Nostan esiin seuraavia seikkoja.

Aineellishenkiset eli ruumiillissielulliset juuret ovat kristitylle tärkeitä, koska ihminen on aineellisen ja henkissielullisen elimellinen kokonaisuus ja koska Pyhä Kolminaisuus ei ole vain Lunastaja ja Pyhittäjä Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa, vaan myös Luoja, ja tätäkin Kristuksessa. Kolossalaiskirjeen luvun 1 jakeiden 14–17 ja etenkin jakeen 16 mukaan ”…hänessä luotiin kaikki…hänessä pysyy kaikki voimassa…”, siis Kristuksessa. Näin ollen myös kulttuurilliset juuremme pysyvät voimassa Kristuksessa.

Syntiinlankeemus ei ole tuhonnut emmekä ole uudestisyntymisessä menettäneet luomisessa ja Jumalan historiallisessa kaitsennassa saamaamme hyvää aineellishenkistä eli ruumiillissielullista juuristoamme emmekä identiteettiämme. Armo täydellistää ja korottaa luonnon, ei tuhoa sitä eikä ole sitä vastaan sodassa. Lunastuksemme Kristuksessa vain vahvistaa ja täydellistää sen kulttuurillisen velvoitteen, mikä ihmiselle jo luomisessa asetettiin. Toisen Mooseksen kirjan luvun 20 jakeen 12 mukaan meidän tulee kristittyinä, vanhurskautettuina ja uudestisyntyneinä, kunnioittaa isänmaatamme ja äidinkieltämme eli niitä juuriamme, joista esivanhempiemme kulttuurillisen työn ja perinteen kautta polveudumme. Tämä sisältyy isiemme ja äitiemme kunnioittamiseen.

Historialliset kulttuurilliset suomalaiset juuremme ja hengenviljelyn perinteemme ovat Jumalan hyvää yleistä ilmoitusta meille suomalaisille, eli arvovaltaisen velvoittavaa ilmoitusta, joka meidän tulee noteerata.

Avaintotuuksia on luettavissa Apostolien tekojen luvun 14 jakeista 14–17, jotka kuuluvat seuraavasti:

”Mutta kun apostolit Barnabas ja Paavali sen kuulivat, repäisivät he vaatteensa ja juoksivat ulos kansanjoukkoon, huusivat ja sanoivat: ’Miehet, miksi te näin teette? Mekin olemme ihmisiä, yhtä vajavaisia kuin te, ja julistamme teille evankeliumia, että te kääntyisitte noista turhista jumalista elävän Jumalan puoleen, joka on tehnyt taivaan ja maan ja meren ja kaikki, mitä niissä on. Menneitten sukupolvien aikoina hän on sallinut kaikkien pakanain vaeltaa omia teitänsä; ja kuitenkaan hän ei ole ollut antamatta todistusta itsestään, sillä hän on tehnyt teille hyvää, antaen teille taivaasta sateita ja hedelmällisiä aikoja ja raviten teidän sydämenne ruualla ja ilolla.’”

Epäjumalat on hylättävä, on tehtävä parannus ja on uskottava evankeliumi Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, jossa ainutlaatuisesti on iankaikkinen pelastus.

Mutta se Jumala, jonka puoleen käännytään, on Luoja, joka on kaitselmuksellisesti johtanut historian kulkua jo aiempina pakanallisinakin aikoina ja on silloinkin tehnyt itsensä tiettäväksi.

Tätä kaitselmuksellista mennyttä historiaa ei tule hylätä eikä pitää arvottomana, vaan tämä kulttuurillinen historia tulee tulkita nyt Herrasta Kristuksesta käsin ja jatkaa sitä Kristuksessa ja Hänen kunniakseen.

Näin ollen Kalevalalla ja suomalaisella kulttuurilla on hyvä ja myönteinen merkitys, joten jokaisella suomalaisella ja etenkin suomalaisella kristityllä on syytä noteerata Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä.