Patmos-blogi

Keitä ovat ”uudet juutalaiset”? Korvausteologian pitkä varjo ja vasemmistolaisen antisionismin teologinen ydin

Pasi Turunen Pasi Turunen (TM) on raamatunopettaja, toimittaja ja Patmos Lähetyssäätiön toiminnanjohtaja.
Julkaistu:

Helmikuussa 2019 Harvardin juutalaisuudentutkimuksen professori Jon D. Levenson julkaisi Tablet-lehdessä laajan esseen “The New Jews”, jossa hän tarkastelee supersessionismia – eli kristillistä korvausteologiaa – ja sen uusia ilmenemismuotoja nykyajassa. Levensonin mukaan tämä vanha oppi, jonka mukaan kirkko on Jumalan todellinen Israel ja juutalaiset ovat hylätty kansa, ei ole kadonnut historian hämäriin. Se on vain muuttanut muotoaan, ja tänään se elää muun muassa poliittisessa antisionismissa ja symbolisessa identiteettikaupassa, jossa modernit ihmisryhmät esittäytyvät “uuden ajan juutalaisina”. Levensonin artikkeli oli sen verran antoisa ja ajatuksia herättävä, että laadin siitä oheen teokälyn avulla referaatin suomeksi, joka tiivistää eräitä Levensonin huomioinarvoisia havaintoja. Linkki alkuperäiseen artikkeliin löytyy referaatin lopusta. 

Esseensä aluksi Levenson vie lukijan toisen vuosisadan kristillisen piispan Melito Sardislaisen pääsiäisrunoon. Meliton kuvaus on hengellisesti painokas: juutalaiset nähdään Kristuksen surmaajina, joiden kärsimys ja hajaannus ovat seurausta heidän epäuskostaan. Kirkko puolestaan astuu heidän tilalleen, vanhan liiton “varjon” korvattuaan uudella todellisuudella – evankeliumilla ja Jeesuksella. Tämä varhaiskristillinen ajattelu sai myöhemmin järjestelmällisen muodon Augustinuksen ja paavi Innocentius III:n teologiassa, jossa juutalaiset esitettiin ikään kuin Jumalan tahdosta kodittomiksi vaeltajiksi: alistetuksi, mutta todistajiksi, joiden kohtalo osoittaa Kristuksen voiton.

Holokaustin jälkeinen katumus – ja sen rajat

Toisen maailmansodan jälkimainingeissa länsimaiset kirkot joutuivat kohtaamaan ikiaikaisen opetuksensa pimeän varjon. Holokausti teki näkyväksi, mihin korvausteologia voi äärimmillään johtaa – ei vain hengelliseen, vaan fyysiseen tuhoon. Tässä valossa monet kristilliset yhteisöt alkoivat tehdä tilintekoa opetuksensa kanssa.

Katolinen kirkko julkaisi vuonna 1985 asiakirjan, joka irtisanoutui ajatuksesta, että juutalaisten diaspora tai kärsimys olisi seurausta heidän uskottomuudestaan. Asiakirja korosti, että Israelin kansan kutsumus Jumalan kansana on edelleen voimassa. Yhdysvalloissa presbyteerikirkko totesi virallisesti vuonna 1987, ettei kirkko ole koskaan korvannut juutalaisia. Samalla tunnustettiin, että kirkon historiassa on paljon syytä katumukseen antisemitistisen opetuksen ja toiminnan vuoksi.

Levenson osoittaa, että nämä julkilausumat olivat tulosta sekä historiallis-kriittisestä raamatuntutkimuksesta, että teologisesta reflektiosta, joka pyrki erottamaan alkuperäisen kristinuskon hengellisen ytimen sen myöhemmästä, usein poliittisesti värittyneestä tulkintahistoriasta. Myös sekularisaatio teki tilaa uudelle suhtautumistavalle: juutalaisuutta ei enää nähty “kilpailevana uskontona” vaan historiallisena kumppanina.

Kun julkilausumat unohtuvat: Alan Dershowitzin vakava varoitus

Levenson tuo esiin erityisesti yhden esimerkin, joka hänen mukaansa paljastaa, kuinka helposti teologinen itsekritiikki unohtuu, kun poliittiset intohimot ottavat vallan. Vuonna 1987 Yhdysvaltain Presbyteerikirkko (USA) julkaisi poikkeuksellisen rehellisen ja painavan dokumentin, jossa se tunnusti kirkon historiallisen vastuun antisemitismistä. Julkilausumassa sanottiin suoraan, ettei kristinusko ole koskaan ollut tarkoitettu korvaamaan juutalaista liittoa, ja että aiemmat opilliset näkemykset ovat tukeneet sortoa ja syrjintää. Se oli selkeä irtiotto korvausteologian perinteestä.

Mutta vain 17 vuotta myöhemmin, vuonna 2004, sama kirkko (GAPCUSA) julkaisi uuden kannanoton, jossa se suositti taloudellista boikottia Israelia vastaan. Levenson huomauttaa, että tämä päätös ei ollut vain poliittinen – sen teologinen perustelu palautti juuri ne ajatukset, joista kirkko oli irtisanoutunut vuonna 1987. Israelin väitettiin rikkoneen Jumalan liiton ehtoja, ja siksi sen toimintaan tuli suhtautua ankaria seuraamuksia vaativalla tavalla. Juutalaisvaltiosta puhuttiin hengellisenä epäonnistujana, ei ensisijaisesti poliittisena toimijana.

Tätä kaksoisstandardia kritisoi jyrkästi tunnettu yhdysvaltalainen juristi ja Harvardin oikeustieteen professori Alan Dershowitz. Hänen mukaansa GAPCUSA:n linjaus heijastaa perin pohjin epäjohdonmukaista ja valikoivaa moraalista raamatuntulkintaa: samalla kun kirkko korosti “Jumalan oikeudenmukaisuutta” Israelin kohdalla, se ei soveltanut samaa liittoteologista mittapuuta muihin maihin tai konflikteihin.

Dershowitzin mukaan tämä paljastaa vanhan vinouman paluun: juutalaisia ja heidän valtiotaan mitataan edelleen hengellisillä asteikoilla, joita ei käytetä muihin kansoihin. Toisin sanoen – Israelin valtio ei saa olla vain historiallinen ja poliittinen toimija, vaan sen täytyy lunastaa paikkaansa teologisessa viitekehyksessä, jonka säännöt ovat osin kirkon itsensä laatimia. Näin GAPCUSA oli tahtomattaan palauttanut supersessionistisen katsantotavan, jossa juutalainen epäonnistuminen toimii hengellisenä todisteena ja opetusvälineenä muille.

Levensonin ja Dershowitzin yhteinen viesti on, että teologinen itsekritiikki ei saa jäädä kauniiksi dokumentiksi arkistojen hyllylle. Jos irtisanoutuminen antisemitismistä oli aitoa vuonna 1987, sen pitäisi näkyä myös käytännön päätöksissä. Muuten teologia jää vain verhoksi uusille vanhoille asenteille.

Korvausteologian uusi muoto: poliittinen antisionismi

Vaikka teologiset asiakirjat irtisanoutuivat korvausteologiasta, Levenson osoittaa, ettei sen vaikutus ole kadonnut. Se on vain pukeutunut uuteen asuun – erityisesti moderniin antisionismiin.

Hyvin konkreettinen esimerkki tästä on Yhdysvaltain presbyteerikirkon päätös vuodelta 2004, jossa kirkko päätti tukea taloudellista painostusta Israelia vastaan. Päätöksen perusteluna käytettiin väitettä siitä, että Israel oli osoittautunut “epäuskolliseksi liitolle”. Tämä vetoaa suoraan 1. Mooseksen kirjan liittolupauksiin – mutta Levensonin mukaan tekstiä tulkitaan valikoivasti. Jos Israelin kansaa voidaan tuomita Mooseksen lain valossa, eikö samoja mittapuita tulisi soveltaa kaikkiin kansoihin?

Levenson muistuttaa, että vastaavaa “liittouskollisuuden mittaa” ei käytetä esimerkiksi Kiinan, Iranin tai Sudanin arviointiin. Kun kritiikki kohdistuu yksinomaan Israeliin teologisin perustein, palataan huomaamatta supersessionistiseen ajatteluun, jossa juutalaisten epäonnistuminen nähdään hengellisenä todisteena heidän epäkelpoisuudestaan. Tämä on sama logiikka, joka antoi Melito Sardislaisen aikanaan sanoa: “Jumala on surmattu – ja syylliset ovat juutalaiset.”

Kärsimyksen symbolipankki – kun kaikki haluavat olla “uusia juutalaisia”

Levensonin mukaan eräs 2000-luvun ilmiö on, että juutalaisuudesta on tullut symbolinen resurssi, jota käytetään uusien identiteettien rakentamiseen. Poliitikot, aktivistit ja etniset vähemmistöt ottavat mielellään roolin “nykyajan juutalaisina” – sorrettuina, kotoaan karkotettuina, vieraina yhteiskunnassa.

Brittiläinen toimittaja Yasmin Alibhai-Brown kirjoitti jo vuonna 2006, että muslimit ovat “Euroopan uusia juutalaisia”. Yhdysvaltalainen kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez on viitannut sefardijuutalaisiin juuriinsa, vaikka hänen poliittinen kielensä on pohjimmiltaan katolista vapautuksen teologiaa, jossa juutalainen identiteetti on lähinnä symbolinen taustaelementti. Näin syntyy genealoginen kuriositeetti – maininta, joka antaa eettistä uskottavuutta, mutta ei sido mihinkään varsinaiseen uskonnolliseen tai historiallista vastuuseen.

Levenson varoittaa, että uudet juutalaiset eivät ota kantaakseen vanhojen juutalaisten taakkoja. Kukaan ei halua tulla syytetyksi Kristuksen tappamisesta, pankkikriiseistä tai siionismista – mutta jokainen haluaisi tulla nähdyksi sorron vertauskuvana, oman aikansa exodus-kertomuksen päähenkilönä. Tämä on korvausteologiaa sekularisoidussa muodossa: alkuperäinen kansa jää taka-alalle, kun sen identiteetistä tehdään yleiskäyttöinen metafora.

Haaste kristityille: teologista itsekritiikkiä ja historiallista rehellisyyttä

Levensonin kirjoitus on haaste myös kristityille. Vaikka kristillisen kirkkojen ja yhteisöjen virallisissa kannanotoissa ja puheissa supresessionismi torjutaan, käytännön keskusteluissa ja kannanotoissa se saattaa hiipiä takaisin, usein tiedostamattomasti. Kun Israelin valtio esitetään poikkeuksellisen moraalisena epäonnistujana tai jopa hengellisenä petturina, on syytä kysyä: käytetäänkö tässä yhä samoja kaavoja, jotka kirkko on jo kerran tunnustanut virheellisiksi?

Toinen haaste liittyy solidaarisuuden muotoihin. Kristityt voivat ja heidän tuleekin puolustaa vainottuja, pakolaisia ja sortoa kokevia vähemmistöjä. Mutta se ei saa tapahtua juutalaisen identiteetin symbolisella omimisella. Exodus ei ole yleinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden allegoria, vaan Israelin kansan historiallinen vapautuskertomus. Kristillinen lähimmäisenrakkaus ei tarvitse siihen varastettua metaforaa.

Kolmas ulottuvuus liittyy historialliseen muistiin. Levenson muistuttaa, että varhaisten kirkkoisien kirjoitukset eivät ole vain historiallista kuriositeettia. Ne muokkaavat yhä sitä, miten länsimainen kulttuuri suhtautuu juutalaisiin.

Vanhan liiton kansa – ei metafora, vaan todellisuus

Levensonin essee muistuttaa siitä, kuinka hengellinen korvaaminen voi elää sielläkin, missä sanat ovat muuttuneet kauniimmiksi. Kristittyinä meidän tulee tunnistaa supersessionismi sen uusissa vaatteissa – olivatpa ne sitten kirkollisia boikottikampanjoita, vapautuksen teologiasta kumpuavia tulkintoja tai poliittisia puheenvuoroja, joissa Israelin olemassaolon oikeus sidotaan hengelliseen kelpoisuuteen.

Levenson kuvaa osuvasti, kuinka vanhan korvausteologisen kaavan mukaan syntyy sekulaari korvausteologian muoto:

”Kun köyhät ja sorretut korvaavat Eksoduksen edunsaajina Israelin kansan, aate tai sosiaalinen normi on korvannut lihaa ja verta olevan kansan. Silloin mikä tahansa ryhmä, joka voidaan sovittaa tähän aatteeseen tai joka voi hyötyä tästä sosiaalisesta normista, voi tulla uusiksi juutalaisiksi. Tämä on sekularisoitu korvausteologia tai supersessionismi ilman kirkkoa – ja se avaa nopeasti oven vanhan antijudaismille, joka ilmestyy uudelleen postkristillisessä kulttuurissa – ei teokraattisten taantumuksellisten puheissa, vaan vapaamielisten progressiivisten puheissa. Les extrêmes se touchent [äärimmäisyydet kohtaavat].”

Levensonin viesti on selvä: emme voi pelastaa maailmaa varastamalla toisen kansan historian. Jos haluamme olla “uuden liiton” kansaa, se ei tapahdu syrjäyttämällä vanhaa. Se tapahtuu osallistumalla kärsimykseen, ei identiteetin anastukseen.

Suosittelen lukemaan Levensonin koko artikkelin englanniksi alla olevasta linkistä.

Lähde:
Jon D. Levenson: The New Jews: Supersessionism, Political Theology, and the American Left, Tablet Magazine, 28.2.2019.

 

 

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *