Korvausteologia – Mitä se on?

Omassa avauspuheenvuorossani STI:ssä pyrin määrittelemään mitä korvausteologialla tarkoitetaan. Tässä kirjoituksessa palaan tähän määrittelykysymykseen tarkemmin.

Rakkaalla lapsella monta nimeä

Korvausteologiasta käytetään tutkimuksen parissa yleisemmin latinan kielen sanoista super sedere peräisin olevaa supersessionismi termiä. Käytän sitä myös itse tässä tekstissä. Termit ovat synonyymisiä, mutta tutkimuksessa käytetympi supersessionismi ehkä paremmin väistää korvausteologia -sanaan usein liitettyjä voimakkaan kielteisiä tunnelatauksia, jotka voivat haitata keskustelua.

Määrittelemättömänä käsitteestä myös voi keskustelussa muodostua helposti negatiivinen leimakirves, joka tukahduttaa tärkeää keskustelua. Tämä kritiikki on tullut vastaan suomalaisillakin keskustelupalstoilla, eikä se ole täysin tuulesta temmattu. Kyse ei ole vain siitä mitä joku sattuu ajattelemaan Israelia koskevista profetioista VT:ssa. Myös Lähi-idän konflikti sekoittaa usein teologisen Israel-keskustelun ja poliittisen valtiokeskustelun toisiinsa. Israelin valtion arvostelu tai poliittinen kritiikki ei ole korvausteologiaa sinänsä, vaikka joissakin tapauksissa sellainen kritiikki voi teologisesti saada pontta juuri korvausteologiasta. On kuitenkin tärkeä pyrkiä pitämään teologinen sitoutuminen Israelin kansaan, juutalaisiin, erillään kunkin hetken poliittisesta kritiikistä.

Välttääkseen ”korvausteologiksi” leimautumista sanaan liitetyn ongelmallisen vaikutushistorian ja kielteisten mielleyhtymien vuoksi, jotkut raamatunopettajat välttävät puhumasta ”korvaamisesta”. He määrittelevät näkemyksensä mieluummin vaikkapa ”täyttymyksen teologiaksi” tai ”liittoteologiaksi. Se ovatko he näin onnistuneet perusteluissaan välttämään supersessionistiset johtopäätökset, on sangen kiisteltyä.

Kaikessa tässä auttaa supersessionismin määrittely. Vaikka sellainen ei poista kaikkia solmukohtia, se auttaa jäsentämään ja rauhoittamaan keskustelua.

Terminologian selventämistä

Käytän tässä kirjoituksessani aluksi lähtökohtana TT Richard Kendall Soulenin ajatuksia. ”Supersessionismi ei ole viehättävä termi, mutta se voi olla hyödyllinen, mikäli se määritellään selvästi,” on Soulen todennut.

Soulenia pidetään yhtenä post-supersessionistisen teologian merkittävimmistä teoreetikoista. Hän on vaikuttanut ratkaisevasti korvausteologia / supersessionismi -termin tarkkaan määrittelyyn ja sen systemaattisen kategorisointiin. Häneen viitataan toistuvasti aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa. Soulenin panosta pidetään käänteentekevänä myös siksi, että hän siirsi keskustelun pelkästä juutalaisvastaisuuden kritiikistä kristillisen teologian syvärakenteiden analyysiin.

Soulen esitti jo vuonna 1996 julkaistun vaikutusvaltaisen kirjansa The God Of Israel and Christian Theology (Fortress Press, 1996) esipuheessa supersessionismin määritelmän seuraavasti:

”Suurimman osan kahdesta viime vuosituhannesta kirkon asenne juutalaisia ​​kohtaan on ilmennyt opetuksessa, joka tunnetaan supersessionismina, joka tunnetaan myös syrjäyttämisen teologiana (displacement theology). Tämän opetuksen mukaan Jumala valitsi juutalaiset Aadamin lankeemuksen jälkeen valmistaakseen maailmaa Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajan, tulemiseen. Kristuksen tulemisen jälkeen juutalaisten kansan erityinen rooli kuitenkin päättyi ja sen paikan otti kirkko, uusi Israel. Kirkko, toisin kuin juutalainen kansa, on hengellinen yhteisö, jossa juutalaisen ja pakanan välinen lihallinen ero on voitettu. Kirkko katsoo näin ollen, että juutalaisen identiteetin säilyttäminen uudessa Israelissa on parhaimmillaankin teologisesti yhdentekevää ja pahimmillaan kuolemansynti. Juutalaiset itse eivät kuitenkaan tunnistaneet Jeesusta luvattuna Messiaana ja kieltäytyivät liittymästä uuteen hengelliseen Israeliin. Siksi Jumala hylkäsi juutalaiset ja hajotti heidät kaikkialle maailmaan, missä Jumala varjelee heidät ajan loppuun asti.”

Edward Kesslerin ja Neil Wenbornin toimittamassa uraaurtavassa Dictionary of Jewish-Christian Realtions (Cambridge 2008) supersessionismia koskevassa artikkelissa Soulen kirjoittaa:

”Latinalaisesta sanasta supersedere: istua yläpuolella tai olla parempi kuin. Yleisessä [engl.] kielenkäytössä supersede tarkoittaa tulla toisen tai jonkin tilalle, kun taas to be superseded tarkoittaa tulla laitetuksi syrjään hyödyttömänä tai vanhentuneena jonkun tai jonkin paremmaksi katsotun hyväksi. Viime vuosikymmeninä termi ‘supersessionismi’ on yleistynyt teologien ja raamatuntutkijoiden keskuudessa viittaamaan perinteiseen kristilliseen uskomukseen, jonka mukaan Kristuksen tulon jälkeen kirkko on ottanut juutalaisen kansan paikan Jumalan valittuna yhteisönä ja että Jumalan liitto juutalaisten kanssa on nyt lopullisesti ohitse.”

Korvausteologia on monivivahteista

Supersessionismi ei kuitenkaan ole yhtenäinen ilmiö, vaan siitä on olemassa sekä ”kovempia” että ”pehmeämpiä” muotoja. Jotkut katsovat, että Israelin kansa on Uuden liiton myötä menettänyt valitun kansan asemansa kirkolle, mutta uskovat silti juutalaisten eskatologiseen, kansalliseen kääntymykseen ja pelastumiseen ennen Jeesuksen paluuta. Tätä pehmeämpää näkemystä esiintyy jo varhaisilla kirkkoisillä.

Kovemmassa muodossa ajatellaan Israelin joutuneen lopullisesti hyljätyksi niin, ettei juutalaisilla ole yhteisönä enää minkäänlaista eskatologista toivoa. Heillä ei katsota olevan kansana enää liittosuhdetta Jumalaan, eikä heidän juutalaisuudellaan nähdä mitään teologista merkitystä. Juutalaisten tulee tällöin kääntyä yksilöinä kristityiksi siinä missä kenen tahansa muun, ja sulautua muista maailman kansoista koostuvaan uuteen Jumalan kansaan, eli kirkkoon. Kuten Heikki Räisänen aikanaan totesi: ”Kristinusko on juutalaisuuden kumoava täyttymys”.

Teoksessaan The God of Israel and Christian Theology Soulen on myös analysoinut supersessionismin eri ilmenemismuotoja kristillisessä ajattelussa. Hän jakaa ne kolmeen kategoriaan:

1. Rankaiseva supersessionismi (Punitive Supersessionism). Tämän mukaan Israel menetti asemansa Jumalan kansana rangaistuksena siitä, että se ei tunnustanut Jeesusta Messiaaksi. Kirkko nousi rangaistun ja hylätyn Israelin tilalle uudeksi valituksi kansaksi. Tämä on supersessionismin karkein muoto, jollaista harvoin enää esiintyy ihan tässä muodossa.
2. Ekonominen supersessionismi (Economic Supersessionism). Tämän mukaisesti Israelin tehtävä oli alusta alkaen olla vain väliaikainen vaihe, joka valmisti tietä Kristukselle. Kun Messias tuli, Israelin rooli Jumalan ”pelastustaloudessa” (ekonomia) katsotaan päättyneeksi. Israelin erityinen rooli tuli luonnolliseen ja ennalta suunniteltuun päätökseensä, koska sen tarkoitus oli valmistaa ihmissuku messiaan tulemiseen. Israel nähdään tässä mallissa ikään kuin ”esikuvana”, joka väistyy todellisuuden tieltä.
3. Rakenteellinen supersessionismi (Structural Supersessionism), on Soulenin analyysin hienovaraisin ja siksi syvimmälle juurtunut supersessionismin muoto. Se on läheistä sukua ekonomiselle supersessionismille, mutta ei välttämättä ilmene suorina väitteinä Israelin hylkäämisestä, vaan siinä, miten kristillinen teologia ja Raamatun suuri kertomus rakennetaan ja jäsennetään: Luominen – Lankeemus – Lunastus – Lopunajat.

Tässä viimeisessä, jo kirkkoisä Ireneuksesta saakka periytyvässä jäsentelyssä, Israelin kansa ja heidän historiansa Jumalan kanssa jäävät usein sivuosaan tai pelkäksi taustaksi. Suuren kertomuksen huippukohdissa hypätään 1. Moos 3 syntiinlankeemuksesta suoraan Israelin historian ylitse evankeliumeihin, Kristukseen ja Golgatalle (lunastus). Israelin olemassaololla ei nähdä rakenteellista merkitystä siinä, miten pelastushistoriaa ymmärretään, vaan se nähdään vain välivaiheena matkalla kohti universaalia pelastusta, joka toteutuu kirkossa.

Tämän vuoksi VT:n kirjoituksia luettaessa UT:n tapahtumista käsin VT:n kirjoitusten ääni ei kuulu omana itsenään. Niiden merkitys kristilliselle teologialle nähdään pääasiassa Ut:n tapahtumia ja kirkon asemaa heijastavassa typologiassa. Samoin Jumalan identiteetti Israelin Jumalana ja Hänen historiansa juutalaisen kansan kanssa ”tulevat suurelta osin merkityksettömiksi kristilliselle käsitykselle Jumalasta”, Soulen toteaa.

Ongelma: Voiko Jumalaan luottaa?

Supersessionismin raamatulliset ja teologiset ongelmat on tiedostettu tutkimuksen parissa hyvin. Ensimmäinen vakava kysymys koskee Jumalan uskollisuutta lupauksilleen. Voiko Jumalaan ja hänen lupauksiinsa luottaa?

Perinteinen kristillinen näkemys, jonka mukaan VT:n merkitys kristilliselle teologialle puhtaasti sen typologis-kristologisen ”täyttymyksen” ulkopuolella katsotaan vanhentuneeksi  ja kumotuksi, merkitsee myös sitä, että juutalainen kansa itsessään on vanhentunut ja menettänyt merkityksensä. Tästä seuraa, että Jumalakaan ei enää halua sen jatkavan olemassaoloaan kansana kansakuntien joukossa, eikä hän halua enää juutalaisia tähän maailmaan.

Tästä seuraa luonnollisesti myös, että Israelin valtiolla ei katsota olevan mitään raamatullista tai eskatologista merkitystä. Sellaisella  voi olla poliittisesti käytännöllistä merkitystä juutalaisten historiallisena kansalliskotina, mutta ei teologista yhteyttä Jumalan Raamatussa antamiin lupauksiin juutalaiselle kansalle. Kansa samoin kuin maa ovat supersessionistisesti ajateltuna menettäneet teologisen merkityksensä osana pelastushistoriaa.

Supersessionismista seuraa siis sangen ongelmallisia johtopäätöksiä. Hinta myös kirkko-opillisesti voi olla korkeampi, kuin monet ovat tulleet ajatelleeksi. Juutalainen teologi Michael Wyschogrod on kuvaillut tätä ongelmaa seuraavasti:

”Itse asiassa vuosisatojen kuluessa kirkkoon liittyneet juutalaiset menettivät hyvin nopeasti juutalaisen identiteettinsä. … Lyhyesti sanottuna, jos kaikki juutalaiset menneisyydessä olisivat noudattaneet kirkon neuvoa tulla kristityiksi, maailmassa ei olisi enää juutalaisia. Meidän on kysyttävä: Haluaako kirkko todella maailman ilman juutalaisia? Uskooko kirkko, että sellainen maailma on Jumalan tahdon mukainen? Vai uskooko kirkko, että Jumalan tahdon mukaan juutalaiset ovat olemassa maailmassa myös Jeesuksen tulon jälkeen? … Jos kristillisestä näkökulmasta katsottuna Israelin valinta on edelleen nykypäivän todellisuutta, juutalaisen kansan katoaminen maailmasta ei voi olla hyväksyttävä kehitys.”

(Michael Wyschogrod, ”A Letter to Cardinal Lustiger”, teoksessa Abraham’s Promise: Judaism and Jewish-Christian Relations, toim. R. Kendall Soulen; Grand Rapids: Eerdmans, 2004)

Post-supersessionistinen teologia ratkaisuna

Soulen katsookin, että pelkkä ystävällisyys juutalaisia kohtaan ei riitä, jos teologian perusrakenne tekee Israelista tarpeettoman Kristuksen tulon jälkeen ja samalla käytännössä mitätöi juutalaisen identiteetin merkityksellisyyden.

Siksi Soulen haastaa teologian ja raamatuntekstien uudelleentarkasteluun tavalla, jossa Jumalan uskollisuus Israelille säilyy eheänä ja katkeamattomana. Hänen mukaansa viitata VT:n lupausten ”täyttymykseen” Kristuksessa  ei ole kestävä ratkaisu, jos se rakennetaan supersessionistiselle pohjalle. Sen sijaan Jeesus on ymmärrettävä nimenomaan Israelin Jumalan toimintana, joka avaa Israelin liiton siunaukset koko maailmalle ilman, että Israelin oma erityisasema kumoutuu.

Viime vuosikymmeninä onkin syntynyt teologisen tutkimuksen haara, jota kutsutaan post-supersessionistiseksi teologiaksi. Soulen määrittelee sen aiemmin mainitussa Dictionary of Jewish Christian Relations -teoksessa aihetta koskevassa artikkelissa seuraavasti:

”Post-supersessionismi ei tarkoita yhtä ainoaa näkökulmaa, vaan löyhää ja osittain ristiriitaista teologisten näkökulmien joukkoa, joka pyrkii tulkitsemaan kristillisen uskon keskeisiä väitteitä tavalla, joka ei ilmaise tai anna ymmärtää Jumalan liiton juutalaisen kansan kanssa tulleen kumotuksi tai vanhentuneen, toisin sanoen tavalla, joka ei ole supersessionistinen. Positiivisesti ilmaistuna teologia on post-supersessionistinen, jos se vahvistaa israelilaisten kanssa tehdyn Jumalan liiton nykyisen voimassaolon yhtenäisenä ja välttämättömänä osana laajempaa kristillistä opetusta.”

Kristuksen ainoalaatuisuus ja välttämättömyys

Brian Tucker on kuvaillut evankelikaalista ei-supersessionismia ja post-supersessionismia teologisesti pätevinä vaihtoehtoina supersessionismille. Nämä ovat lähellä toisiaan siinä, että ne molemmat pyrkivät lukemaan Raamatun suurta kertomusta tavalla, jossa ei oleteta Israelin liittoidentiteetin kumoutumista. Kumpaakaan ei silti pidä samaistaa näkemykseen kahden liiton teologiasta, mikä turhentaisi Kristuksen ainoalatuisuuden, vaikka niin on Tuckerin mukaan joskus väitetty.

Molemmat näkemykset säilyttävät Kristuksen aseman ainoalaatuisena ja välttämättömänä pelastajana niin juutalaisille kuin ei-juutalaisille. Tucker selvittää näkemysten eroa ja yhtäläisyyttä seuraavasti:

”Post-supersessionismi säilyttää Kristuksen välttämättömyyden, mutta tunnustaa kirkko-opillisen monimuotoisuuden. Evankelikaalinen ei-supersessionismi puolustaa samoin kristologista välttämättömyyttä, mutta on kirkko-opillisesti vähemmän monimuotoinen. Nämä kaksi näkemystä voidaan siis erottaa toisistaan toteamalla, että evankelikaalinen ei-supersessionismi painottaa, että Israel säilyttää identiteettinsä ekklēsian ulkopuolella, kun taas post-supersessionismi katsoo, että Israel säilyttää identiteettinsä sekä ekklēsian ulko- että sisäpuolella. Molemmat lähestymistavat jakavat kuitenkin näkemyksen siitä, että Israel säilyttää liitosta johtuvan identiteettinsä ja että Jumala ei ole kumonnut tätä suhdetta.”

(J. Brian Tucker: Reading Romans After Supersessionism: The Continuation of Jewish Covenantal Identity; Cascade Books, 2018)

Mitä me siis tähän sanomme?

Holokaustin jälkeinen teologinen itsekritiikki on saanut käytännössä kaikki kirkkokunnat luopumaan supersessionismista. Samalla on syntynyt tarve löytää tapoja tehdä kristillistä teologiaa ja puhua juutalaisuudesta sekä Israelista välttämällä korvausteologisia  johtopäätöksiä. Näin nn syntynyt post-supersessionistista teologiaa ja raamatuntulkintaa, johon edellä viittasin.

Vaikka monet kirkot ovat virallisesti hylänneet korvausteologian, käytännön tasolla esiintyy yhä haasteita. Esimerkiksi monet kirkolliset tekstit ja hengelliset laulut sisältävät edelleen kielikuvia, joissa kirkko omii Israelin lupaukset itselleen sivuuttaen niiden alkuperäisen viitekehyksen. Saarnoissakin voidaan ensin ottaa sanallisesti etäisyyttä ”korvausteologiaan” ja sen jälkeen tarkastella UT:n tekstejä hyvin traditionaalisen supersessionistisen eksegetiikan kautta todistellen, että seurakunta on nyt ”uusi” tai ”hengellinen” tai ”tosi” Israel. Siksi on tarpeellista käydä edelleen keskustelua korvausteologiasta.

Paavali sanoo, että ”kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo” (Room. 15:4). Myös, että se ”mikä tapahtui heille [Israelille] on esikuvallista ja on kirjoitettu … meille, joille maailmanaikojen loppukausi on tullut” (1. Kor. 10:11). Kaikella sillä, mitä Jumala on Vanhan testamentin pyhissä kirjoituksissa puhunut, on siten paljon annettavaa myös kristilliselle kirkolle, joka Kristuksessa on päässyt osalliseksi Israelille uskotuista hengellisistä aarteista. Alkaen siitä, että ”heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut” (Room. 3:2).

Post-supersessionistinen teologia tarjoaakin hedelmällisen tavan lukea Raamatun tekstiä kristillisellä tavalla, joka ei aseta Jumalan uskollisuutta kyseenalaiseksi eikä kumoa Israelin kansan liittosuhdetta ja lupauksia, jotka Jumala on sille antanut.