Taruissa on historiallista totuutta

”Kalevalan runoilla on historiallinen juuristo. Vanhan Kalevalan esipuheessa Lönnrot katsoo runojen kuvaavan Suomen varhaista historiaa ja Uuden Kalevalan esipuheessa 1849 hän pyrkii yksityiskohtaisemmin määrittelemään runojen kuvaamien tapahtumien maantiedettä. Kalevalan runomaailman historiallisesta taustasta kirjoittaa suomalaisen kansanrunouden tutkija ja akateemikko Martti Haavio teoksensa Suomalaisen muinaisrunouden maailma (WSOY, 1935) sivuilla 10–11, seuraavasti ja yhä edelleen perustellusti: ’Arkeologiset löydöt osoittavat, että suomalainen kulttuuri jo kansainvaellusten aikana, mutta vieläkin enemmän viikinkiaikana oli harvinaisen korkeata. Sellainen käsitys, että muka ruotsalaiset valloittajat ovat kohottaneet Itämaan, s.o. Suomen, barbaariasteelta sivistyskansojen valiojoukkoon, ei pidä paikkaansa…”

”…suomalaiset heimot yhdessä muitten Itämeren itärannikoilla asuvien kansojen kanssa jo tuhat vuotta ennen germaanista valloitusta muodostivat Itämeren kulttuuripiirin. Sillä oli suhteensa idän kulttuureihin, mutta se oli niistä irtautunut itsenäiseksi; se oli varmaankin saanut vaikutuksia lännestä, mutta se oli sulattanut nämäkin vaikutukset kotoisiksi. Lännen valloitus vaikutti epäilemättä voimakkaasti muovaillen balttilaista kulttuuriryhmää; mutta samoin kuin voidaan sanoa, että saksalainen vyöry ei kyennyt tuhoamaan Viron muinaista, omaperäistä sivistystä, samoin voidaan sanoa, että ruotsalainen valloitus, laajemmasta historiallisesta perspektiivistä katsottuna, on paljon vähemmän ’kohottanut’ suomalaista kulttuuria, kuin yleensä on tultu ajatelleeksi. Jo ennen tätä valloitusta oli Itämeren kulttuuripiirin haaravesa, suomalainen kulttuuri, eri aineksia hyväkseen käyttäen rakentunut. Sen pohjana oli vanha Itämeren maissa omaksuttu ja kehitetty perintö. Suomen niemellä siihen oli liittynyt aineksia yleisiä kulttuuriteitä vaeltaneesta länsi- ja keskieurooppalaisesta kulttuurista ja lopuksi bysanttilais-itämaisesta. Tältä pohjalta se oli muovautunut suomalaiskansalliseksi kulttuuriksi…Se oli jo varsin korkeata – sillä ja vastaavanaikaisella ruotsalaisella kulttuurilla oli tuskin minkäänlaista aste-eroa. Parhaimman kuvan muinaisen itsenäisyytemme ajan kulttuurista antavat sankarirunomme…’”

Jatkan kirjassani seuraavasti:

”Mitä maantieteellistä aluetta voidaan pitää Kalevalan ja muun suomalaisen muinaisen runouden kehtona? Lönnrotista alkaen tähän kysymykseen on vastattu eri tavoin, mutta edelleen varteen otettavan näkemyksen tarjoaa akateemikko Martti Haavio suomalaisen muinaisrunouden maailmaa käsittelevän teoksensa sivuilla 15–16. Haavio kirjoittaa näin: ’Länsisuomalainen asutusalue oli kristinuskon saapuessa maahan elänyt jo useita vuosisatoja rikasta elämää: jo vuoden 600 tienoilla erikoistuu sen kulttuuri balttilaisesta kantakulttuurista itsenäiseksi; rautakauden kulttuurin loistavin jakso alkaa silloin, aika, ’joka ilmeisesti oli myöskin rauhaton ja sotaisa, mutta täynnä reipasta ja rohkeata yrittelijäisyyttä’: kotimaisten seppien taitavasti takomia aseita paljastu joukoittain maan povesta kertoen toisaalta käsiteollisuuden kehittyneisyydestä, toisaalta taas sodankäynnin yleisyydestä. Löydöt osoittavat Vakka-Suomen lounaisen Suomen vauraimmaksi alueeksi, joka kauppasuhteittensa vuoksi oli muodostunut koko Suomen keskukseksi.”

”Mutta myöskin sisämaassa, Kokemäenjoen vesistön varrella, sijaitsi tiheästi asuttuja yhteiskuntia, joilla lisäksi oli sisämaan rauhan edut sekä pohjoisessa ja idässä levittäytyvien metsien turkisrikkaudet kehittyäkseen taloudelliseen vaurauteen ja sitä mukaa henkiseenkin sivistykseen. Lopuksi on mainittava Laatokan seudun kulttuurialue. Mikään seikka ei estä sijoittamasta ns. kalevalaisten runojen kehtoa osaksi Varsinais-Suomeen, osaksi satakuntalais-hämäläiselle alueelle, osaksi taas Laatokan Karjalaan. Varsinais-Suomen puolesta puhuu ensinnäkin se seikka, että meri lainehtii sen edustalla tehden mahdollisiksi kuvitellut tai todelliset uroitten sammonryöstöretket jne. Kuten seuraavasta tulemme näkemään, on meri sankarirunoutemme kohtausten yhä uudestaan toistuvana tapahtumapaikkana. Toiseksi Varsinais-Suomen puolesta puhuu kaukaisiltakin seuduilta muistiinmerkityissä runoissa tavattava länsisuomalainen sanasto, joka lisäksi sisältää suuren määrän ruotsalaisia tai alasaksalaisia lainoja. Mutta ehkä tärkein lähde on kirjallinen traditio: vanhimmassa kirjallisuudessamme mainitaan useasti ja mielellään vanha runous tutuksi Turun lähipitäjissä vielä myöhempinäkin vuosisatoina. Verraten useat Varsinais-Suomen miehet kiinnittivät jo varhaisina aikoina huomiota Suomen muinaisrunouteen.”

Yllä esitetysti lainaan Martti Haavion kirjaa omassa teoksessani.

Viitatussa Suomalaisen muinaisrunouden maailma -klassikkoteoksessaan, josta SKS Kirjat on vuonna 2023 julkaissut toisen ja uudistetun laitoksen, Martti Haavio toteaa sivuilla 420 ja 423, viitaten kansanrunoutemme kykyyn välittää todellista kulttuurihistoriallista tietoa, seuraavasti:

”Muinaisrunoutemme välittää meille tietoja kalevalaisesta kulttuurista, suomalaisesta sankarikaudesta, josta historia on vaiti. Eteemme avautuu sotilasyhteiskunta, joka on sijoitettava viikinkiajalle, mutta jossa perinteitä elää aina kansainvaelluksen ajoilta asti…Mutta vaellusretkellämme meille on käynyt yhä ilmeisemmäksi, miten kehittynyt, miten hieno, miten ylhäinen kansamme kulttuuri oli jo ennen lännen ja idän valloitusta. Ja olemme havainneet muutakin: tämä kotoinen kulttuuri oli niin voimakas, että se kykeni omaksuessaan muusta maailmasta kulttuurivirtauksen mukana saapuvia lisäpiirteitä mukailemaan ne suomalaisiksi, liittämään ne entiseen kokonaisuuteen, kehittämään niitä edelleen esikuviansa paremmiksi, aatteiltaan ylevämmiksi, sanonnaltaan jalommiksi.”

Edellä viitatuilla Kristittynä Suomessa -kirjani sivuilla totean itse seuraavaa:

”Kalevalainen mytologia valmisti tietä kristinuskolle. Kuten suomenmielisen fennomanian ohjelmalliset lähtökohdat muotoillut A. I. Arwidsson jo aikanaan ajatteli, meidänkin tulee arvostaa tätä Suomen kalevalaista esikristillistä ja sitten myös keskiaikaista kristillistä kansanhenkeä ja sankarillisuutta. Arwidssonin mukaan skandinaavisgermaaninen, yhtä hyvin kuin Lönnrotin kokoama kalevalainen, mytologia valmisti tietä kristinuskolle, orgaanisen jatkuvuuden mukaisesti. Suomen kansa omaksui, Jumalan armollisen kaitselmuksen johdattamana, kristinuskon, mutta Suomen kansan arvokkaat kalevalaiskansalliset juuret säilyivät silti. Tämä todellisuus käy ilmi Kalevalan viimeisestä runostakin, jossa kerrotaan puolukasta raskaaksi tulevasta Marjatasta. Marjatta synnyttää pojan, jonka Väinämöinen tuomitsee kuolemaan mutta joka osoittautuu tähtien, kuun ja päivän Luojaksi ja joka osoittaa Väinämöistä vahvemman voimansa ja joka kastetaan ’Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi’. Tässä on selvä viittaus Herraan Jeesukseen Kristukseen, joka oli oleva myös Suomen heimon Kuningas ja siihen, että Väinämöinen tunnustaa uuden kristillisen uskon voittaneen. Silti Väinämöinen ’Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa’.”

Suomalaisella muinaisrunoudella on historiallinen todellisuustaustansa. Mutta varsinkin suomalaiset vanhat kansantarinat eli kansantarut ovat kyenneet ylisukupolvisen suullisesti välittämään pätevää ja todellista historiallista perimätietoa ja todellisuutta.

Suomalaiset perimätiedolliset kansantarut ovat historiallisen arvonsa ja tiedonsäilyttämiskykynsä näkökulmasta erittäin merkittäviä ja tärkeitä. Tämän näkökulman puolesta argumentoi kattavasti, perusteellisesti ja akateemisen vertaisarvioidusti kansanperinteen tutkija ja Tampereen yliopiston kielitieteen dosentti Mikko K. Heikkilä Warelian 2025 kustantamassa teoksessa Taruissa on totta: Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo.

Tässä teoksessa dosentti Heikkilä osoittaa, lukuisia tapaustutkimuksia läpi käymällä, että vanhoilla tarinoilla on suuri historiantutkimuksellinen arvo. Heikkilä korostaa, että jokainen tarina ja taru on historiallisen arvonsa osalta poikkitieteellisesti tutkittava omana tapauksenaan, jolloin osoittautuu, että useinkin tarinat välittävät pätevää historiallista tietoa, joka aidosti täydentää asiakirjoihin kirjallisesti tallentunutta tietoa. Dosentti Heikkilän uusi kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kannattaa myös käydä Yle-Areenassa kuuntelemassa Ylen Radio 1:n 8.12.2025 päivätyn Kulttuuriykkösen vajaan tunnin mittaisen ohjelmajakson ”Mitä jos kansantarut ovatkin totta?” erittäin asiallinen ja mielenkiintoinen keskustelu. Tässä Ville Talolan vetämässä jaksossa keskustelevat folkloristi Kati Kallio, filosofi Eero Ojanen ja dosentti Heikkilä, joka puheenvuoroissaan perustelee osuvan tiiviisti kirjoissaan ja varsinkin uusimassa teoksessaan esillä olevia näkemyksiä.

Myytit, legendat ja tarut sisältävät paljonkin historiallista totuutta. Tämän osoittaa erityisesti kertomus Piispa Henrikistä ja Lallista, mikä kertomus on aikajänteeltään Suomen historian kauimmin dokumentoitu yksittäinen traditio, joka katkeamattomana ulottuu 1200-luvun lopulle. Piispa Henrikin pyhimyskultti oli syntynyt ja vahvan todellinen jo 1200-luvulla Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueella Turusta Nousiaisiin ja Köyliön ja Kokemäen kautta Sastamalaan. Tämä historiallinen ja vahvan paikallisjuurinen vanha kertomus vaatii historiallisen syntyselityksen. Kuten dosentti Heikkilä tiivistää kirjansa sivuilla 116–118, kaikesta keinotekoisen ideologisesta denialismista ja oikofobiasta huolimatta pätevin ja vahvimmin todistettu selitys tämän tarinan synnylle on se, että tarina kertoo luotettavan todellisesti 1100-luvulla sattuneesta tapahtumakokonaisuudesta. Vahvimpia todisteita kertomuksen tosiasiapohjaisuuden puolesta ovat etenkin seuraavat:

On olemassa kaksi toisistaan riippumattomasti syntynyttä päälähdettä: latinankielinen Pyhän Henrikin legenda ja suomenkielinen Piispa Henrikin surmavirsi ja sen mukainen kansanperinne. Molemmissa päälähteissä on sama asiasisältö. Lähteet eivät ole johdettavissa toisistaan, vaan molemmat kumpuavat yhteisestä suomalaisesta kantamuodosta. Molemmat päälähteet esittävät päähenkilön eli piispa Henrikin kiusallisessa valossa. Piispa Henrikkiä arvostellaan lainvastaisesta ruuan pakko-otosta ja sen vähäisestä korvauksesta. Tarina ei perustu uskonkysymysten vastakohtaisuuteen kuten voisi olettaa, jos tarina olisi fiktiivinen ristiretkikertomus.

Lähteiden esittämä Henrikin, Lallin, Köyliönjärven ja Köyliön kartanon välinen kohtalonyhteys on selkeä ja vahva. Jos tarina on fiktiivinen, miksi nämä marginaaliset paikkakunnat olisi valittu tapahtumien näyttämöksi?  Tarina on liian paikallinen ja suomalainen ollakseen niin kutsuttu kulkutarina. Nousiainen Henrikin alkuperäisenä hautapaikkana on ollut taloudellisesti epäedullinen muille pitäjille. Silti Nousiaisista on vallinnut yksimielisyys. Traditio, joka ei mainitse Turkua, on syntynyt ennen Turun ja sen Neitsyt Marialle ja Pyhälle Henrikille omistettua piispankirkkoa ja Turkua piispanistuimen sijaintipaikkana. Koska Turku oli kaikkea tätä jo 1270, on tarina huomattavasti tätä vanhempi. Fiktiivinen tarina olisi ilman muuta pyörinyt Turun ympärillä.

Muun muassa edellä mainitut dosentti Heikkilän kirjassaan esiin nostamat seikat osoittavat, että piispa Henrik ja Lalli -kertomus välittää meille 1100-luvun ristiretkiajan historiallisen todellisuuden. Tätä todellisuutta Heikkilä käsittelee laajemmin ja perusteellisemmin Tampere University Pressin vuonna 2016 julkaisemassa teoksessaan Kuka oli herra Heinäricki? Piispa Henrikin arvoitus.

Taruissa on totta -kirjansa sivuilla 230, 231 ja 233 dosentti Mikko K. Heikkilä vetää sekä argumentaatiotaan että esimerkiksi ottamiensa tapauskertomusten analyysejään ja johtopäätelmiään yhteen, todeten seuraavasti:

”Katson osoittaneeni, että perimätieto eli suullisessa muodossa sukupolvelta toiselle siirtyvä kielellinen informaatio kykenee sekä säilymään pitkään että säilyttämään pitkään historiallisesti paikkansa pitävää tietoa…Onkin jo korkea aika kattavasti arvioida uudestaan noita viime vuosikymmenien tutkimustuloksia ja niistä tehtyjen johtopäätösten hätäisyyttä sekä myös lähimenneisyyden poliittisen ilmapiirin vaikutusta näissä asioissa. On siis aika kumota oikeasti muodostunut myytti ’myyttien kumoutumisesta’…”

”…Suomessa tiedeyhteisöä, ja sitä myötä Suomen valtamediallista julkisuutta, on viime aikoina hallinnut oikofobinen eli kotimaista kammoava yliopistominimalismi ja osin suoranainen suomalaisen historian lyhentely, josta yhtenä räikeimpänä esimerkkinä on Lallin esittäminen suurelle yleisölle 1800-luvun kansallisromanttisen nationalismin tuotteena. Se ei kuitenkaan ole yhtä kuin totuus, sillä taruissa usein on todistettavasti paljonkin totta, ja sitäkin useammin ne ovat sitkeitä säilymään.”

”Sekä empiiristen että filosofisten tutkimusteni johdosta on käynyt entistäkin ilmeisemmäksi, että Suomen pienissä akateemisissa piireissä etenkin toisen maailmansodan jälkeen muodostettu ja niissä sittemmin vahvan aseman saanut käsitys vanhojen kertomusten arvottomuudesta historioiville tieteille on perustavanlaatuisen väärä. Monet vahvasti todenperäiset ylisukupolvisesti välittyneet ja säilyneet kertomukset on syyttä suotta leimattu ylenkatsonnan muka ansaitseviksi saduiksi, kun todellisuudessa hyvinkin monissa taruissa on totta.”

Dosentti Heikkilä päättää Taruissa on totta -teoksensa sivun 234 kolmeen tärkeään johtopäätökseen, seuraavasti:

”Vanhoissa tarinoissa on siis usein paljonkin totta. Mutta entä sitten? Mikä on vanhojen kertomusten tieteellis-yhteiskunnallinen arvo? Arvoa niillä on, mutta millaista? Näen niillä kolmenlaista arvoa: ensinnäkin ne pidentävät ja täydentävät historiantuntemustamme siellä, minne kirjallinen dokumentaatio ei yllä; toiseksi ne todistavat kielivälitteisen informaation ’elämästä’ luonnollisimmillaan eli suullisessa muodossa, onhan kirjoitus kaikkialla puhetta nuorempaa perua eikä kaikilla kielillä edes ole kirjakieltä; kolmanneksi ne lisäävät ymmärrystämme niin sanotusta ihmisluonnosta ja sen peruspiirteiden muuttumattomuudesta sukupolvien vaihtumisesta huolimatta.”

Voimme siis perustellusti todeta, että yhtä hyvin suomalainen muinaisrunous kuin ylisukupolvisen suullisesti välittyneet kansantarinatkin sisältävät merkittävän paljon historiallista totuutta.