Taruissa on totta – Kansanperinteen syvällinen totuus

Klassisen tieteen puolustus

Heikkilä kertoo olleensa kiinnostunut historiasta ja kielistä jo ennen kouluikää, ja filosofiasta viimeistään lukiossa. Hän on toiminut opettajana ja tutkijana viidessä yliopistossa ja väitellyt Helsingin yliopistosta. Dosentuuri hänellä on monitieteisen diakronisen kielentutkimuksen alalta Tampereen yliopistossa.

” Tiedemies olen henkeen ja vereen”, hän toteaa ja korostaa klassisen tiedekäsityksen perustuvan antiikin Kreikan filosofiaan ja juutalais-kristilliseen perinteeseen. Hänen mukaansa moderni länsimainen tiede on noussut näiden juurten varaan ja sen ydin on aina ollut totuuden etsiminen.

Nykyistä postmodernia tiedekäsitystä hän kuitenkin kritisoi ankarasti:

”Jos kerran mitään totuutta ei ole olemassa, ei se voi olla tieteen päämääränäkään. Silloin tiede sulautuu politiikkaan.”

Heikkilän mukaan tieteestä on tullut joillakin aloilla väline poliittisen aktivismin toteuttamiseen. Hän pitää tätä vaarallisena kehityksenä, sillä ”tiede on kuin oikeudenkäynti, joka perustuu näyttöön, ei mielihaluihin”.

Taruissa piilee totta

Heikkilän uusin kirja pyrkii palauttamaan arvon suomalaiselle suulliselle perinteelle. ”Kirjan nimi on ‘Taruissa on totta’, ei ‘tarut ovat totta’ ”, hän täsmentää. Hän on käynyt läpi vuosisatojen ajan tallennettuja runoja ja kertomuksia, jotka ovat siirtyneet suullisesti sukupolvelta toiselle.

Heikkilä huomauttaa, että Suomessa suhtautuminen perimätietoon muuttui 1960-luvulla: ”Kaikkea perinteistä alettiin vieroksua poliittisista syistä, vaikka muualla maailmassa kiinnostus kasvoi.” Hänen mukaansa kansainvälinen tutkimus on viime vuosina osoittanut, että suullinen perimätieto voi säilyttää täysin todenmukaista tietoa jopa vuosisatoja. Suomessa sen avulla on löydetty esimerkiksi vanhoja kirkkoja.

”Olen pyrkinyt kirjallani tuomaan tätä kansainvälistä nykykäsitystä Suomeen, jossa ihmistieteet ovat tältä osin jääneet pahasti jälkeen.”

Kansallismielisyyden varjosta esiin

Heikkilä nostaa esiin myös poliittisen asenteen, joka hänen mielestään on johtanut suomalaisen perinteen vähättelyyn. ”Monet tutkijat ovat pitäneet vanhoja kertomuksia liian kansallismielisinä”, hän toteaa. Tämä on hänen mukaansa virhe, sillä ”useimmat vanhat suomalaiset kertomukset eivät ole vähääkään kansallismielisiä, vaan usein murheellisia lauluja”.

Hän puhuu ilmiöstä nimeltä oikofobia – oman perinteen halveksunnasta – ja peräänkuuluttaa tasapainoa: ”Kun ette siedä kansallismielisyyttä, älkää kehystäkään vanhoja tarinoita nationalismilla, jota niissä ei ole.”

Elinan surma ja kansan muisti

Esimerkkinä Heikkilä mainitsee Elinan surma -runon, joka kertoo yläsatakuntalaisen tuomarin Klaus Kurjen traagisesta teosta. Tarina on säilynyt vuosisatojen ajan, ja Heikkilän tutkimusten mukaan se pohjautuu todellisiin tapahtumiin.

”Runo kertoo, että Klaus Kurki kuoli suuren nälänhädän vallitessa – ja juuri samaan aikaan 1470-luvulla oli poikkeuksellisen kylmä kausi ja katovuodet.”

Näin luonnontieteellinen tieto tukee kansanperinnettä. ”Kansan kollektiivinen muisti ei muistanut vain sinne päin, vaan täsmälleen oikein”, hän toteaa.

Runomitan voima ja elämän koko kaari

Heikkilän mukaan kalevalainen runomitta auttoi säilyttämään tietoa vuosisatojen ajan. ”Se on hyvin ankara mitta – kahdeksan tavua säkeessä, paljon alkusointua ja toistoa. Se vahvisti muistamista ja varmisti, ettei sisältö helposti muuttunut.”

Kansanperinne käsitteli koko elämänkaarta – syntymästä kuolemaan ja sen jälkeiseen elämään. ”Kipeitäkään aiheita ei kaihdettu”, Heikkilä muistuttaa. Hän nostaa esiin Tornionjoen vuoden 1677 tuhoisan tulvan, josta paikallinen runoseppä teki laulun. Myöhemmät lähteet ovat vahvistaneet tapahtuman historialliseksi – jälleen todiste tarujen totuudellisuudesta.

Kristillinen perintö ja kieli

Monet vanhat runolaulut ovat Heikkilän mukaan kristillisiä. ”Neitsyt Maria esiintyy niissä useammin kuin Väinämöinen”, hän kertoo. Runot liittyivät usein kirkkovuoden juhliin ja kristilliseen elämään.

Myös papit olivat keskeisiä perimätiedon kerääjiä. Heikkilän mukaan ”lukuisat kirkko- ja seurakuntaherrat kokosivat 1700-luvulla pitäjänkuvauksia, joihin kirjattiin vanhoja kertomuksia”. Tämä työ loi perustan myöhemmälle tutkimukselle – myös Kalevalalle.

Kieli ja mytologia kulkevat hänen mukaansa käsi kädessä:

”Kaikki tarinat ovat kielivälitteisiä. Kieli on ihmisen perimmäinen tapa välittää informaatiota – se on Jumalan antama väline totuuden säilyttämiseen.”

Totuuden etsijän ääni

Haastattelun lopussa Heikkilä korosti objektiivisuutta: ”Tosiasiat ja mielipiteet on pidettävä erillään.” Hänen tavoitteensa ei ole kallistaa laivaa toiseen suuntaan, vaan oikaista se kölilleen.

Ohjelma päättyi virteen Päivä vain ja hetki kerrallansa. ”Jo otsikossa on suurta elämänviisautta”, Heikkilä sanoi ja kiitti kuulijoita.

Kuuntele perjantain 7.11.2025 Aamuvieras-jakso, Taruissa on totta – Mikko K. Heikkilä, tästä: