Totuuden tukahduttaminen

Aina silloin tällöin katselen televisiosta TV-ykköseltä ohjelmaa, jonka nimi on Elämäni biisi. Tuossa ohjelmassa on viisi kilpailijaa, joista jokainen on valinnut laulun, joka on vaikuttanut hänen elämäänsä suuresti. Orkesteri ja ammattilaulajat esittävät kaikki nuo viisi kappaletta. Kilpailijat eivät tiedä toistensa kappalevalintaa ja heidän tehtävänsä onkin arvata, mikä biisi kuuluu kullekin kanssakilpailijalle. Lopuksi jokainen osallistuja vuorollaan kertoo, miksi hän oli juuri tuon biisin valinnut.

Kilpailijoiden valitsemat kappaleet ovat yleensä iskelmiä tai muita maallisia kappaleita laidasta laitaan. Erittäin harvoin on mitään laulua, josta voisi sanoa, että se on millään tavalla hengellinen. Jos näin sattuu joskus tapahtumaan, jään ainakin itse mielenkiinnolla arvuuttelemaan, kukahan tuon biisin on valinnut.

Jokin aika sitten yksi valituista kappaleista oli Oskar Merikannon säveltämä ja Eino Leinon sanoittama hieno hengellinen kappale ”Oi kiitos sa Luojani armollinen”. Kaikki kilpailijat tuolla kertaa olivat hieman vanhempia henkilöitä ja jäin mielenkiinnolla odottamaan, kuka osallistujista oli rohjennut valita noinkin hengellisen laulun elämänsä biisiksi.

Valinnan oli tehnyt naishenkilö, joka kertoi tuohon lauluun liittyvän tarinansa. Hän sanoi, että tuo laulu oli hänelle erittäin rakas ja läheinen hänen lapsuudessaan, koska tuo Merikannon tekemä melodia on todella kaunis ja Eino Leinon sanat mestarilliset. Mutta sitten hän totesi joutuneensa kieltämään itseltään tuon kappaleen viideksikymmeneksi vuodeksi.

Syynä kieltämiseen oli trendi, joka sattui olemaan vallalla etenkin nuorison ja opiskelijamaailman keskuudessa juuri hänen nuoruudessaan ja johon hän itsekin tempautui täysin voimin mukaan. Kysehän oli vasemmistolaisajattelun ja marksismin noususta, johon yhtenä oleellisena osana kuului ateismi. Mitään, mikä vähänkään liittyi Jumalaan ja uskontoon ei saanut hyväksyä. Jos halusit olla kunnon vasemmistolainen, sinun täytyi jopa tukahduttaa tuollaiset tunteetkin sisältäsi.

Muistan itsekin tuon ajan erittäin hyvin, olinhan minäkin opiskelija 70-luvulla. Voisin sanoa, että eräänä kielteisenä ja vastenmielisenä muistona, joka liittyy omaan opiskeluaikaani, on juuri se hieman painostava ilmapiiri, joka liittyi tähän vasemmistolaisuuden nousuun. Se ilmeni etenkin vasemmistolaisessa Itä-Suomen kaivoskaupungissa, josta olen kotoisin. Itse en henkilökohtaisesti ollut tippaakaan kiinnostunut politiikasta, enkä maailman parantamisesta, mutta nuo yli-innokkaat opiskelutoverit pitivät huolen siitä, että lukiota käydessä lähes joka päivä jouduit vastaamaan, kummalla puolen olet, oikeiston vai vasemmiston. Vastaukseksi ei kelvannut, ettet ollut kiinnostunut politiikasta. Jos et selvästi ilmoittanut, että olet heidän puolellaan, sinut leimattiin automaattisesti vastustajaksi, puolueettomaksi et voinut jäädä.

Tuo yksipuolinen vasemmistolaisuuden ihannointi oli saanut niin vallan, että harva nuori uskalsi tunnustautua minkään muun vaihtoehdon kannattajaksi. Saattoi jopa havaita, että mitä rikkaammasta kodista olit kotoisin, sitä kiihkeämmältä vasemmistolaisuuden kannattajalta sinun täytyi yrittää näyttää. Tuohon aikaan kerrottiin vanhemman väen parissa jopa hieman vitsinä, että jos joku perhe halusi paikkakunnallaan esittäytyi todella poroporvarina, täytyi olla Rembrandtia seinillä ja lapset taistolaisia.

Edellä mainitsemani nainen tuossa tv-ohjelmassa kertoili, kuinka vasta muutama vuosi sitten hän uskalsi ikään kuin murtautua irti tuosta ajattelusta, joka oli kieltänyt häneltä lähes viisikymmentä vuotta tuon hienon hengelliseen kappaleen ja sen sanoman. Hän oli päättänyt, että hänellä on oikeus kokea sisimmässään myös niitä tunteita, joista laulu kertoo. Siksi hän oli halunnut valita uudelleen löytämänsä lapsuutensa lempikappaleen elämänsä biisiksi.

Kun vertaa tätä kaikkea tähän päivään, niin joutuu taas kerran toteamaan, ettei mitään uutta auringon alla. Saatana toimii aina samalla kaavalla ja samalla painostuksella, mitä se on tehnyt ennenkin. Asiat, joilla painostetaan toki muuttuvat vuosikymmenien aikana, mutta sama henkinen ilmapiiri ja pakko on säilynyt.

Tänä päivänä ei kysytä, oletko vasemmistolainen, mutta joka paikassa kysytään, mitä mieltä olet ns. tasa-arvoisesta avioliitosta tai oletko pro-Palestiina liikkeen kannattaja. Tuskin löytyy sellaista paikkaa, jossa näitä ei kysyttäisi. Jokainen vähänkään pinnalle pyrkivä artisti tai julkisuuden henkilö joutuu kohtaamaan nämä kysymykset. Tekee mieli sanoa: Vaikka osallistuisit Kiuruvedellä lypsyjakkaran heittokilpailuun, todennäköisesti sinulta tivataan: ”Hyväksytkö kahden valtion mallin?”

Joitakin vuosia sitten oli maailmalla hetken aikaa vallalla ilmiö, jossa esim. jalkapallojoukkueet ennen ottelun alkua polvistuivat joksikin aikaa osoittaakseen vastustavansa rasismia. Sinänsä hyvä ja tärkeä ele, mutta ainakin itselleni jäi päällimmäisenä pintaan se pakko, jolla tuota asiaa tuolloin vietiin läpi. Jos jostakin syystä et polvistunut, sinua syytettiin heti rasistiksi, vaikket sitä ollutkaan. Itse en ainakaan polvistuisi minkään muun kuin Jumalan edessä. No onneksi tuo pakkopulla meni ohi, ja tänään voit osoittaa olevasi rasismin vastustaja muutenkin kuin polvistumalla. Tosiasiahan muuten on, että myös monet noista 70-luvun nuorista vasemmistolaisista ovat tänään hyvissä viroissa ja sen myötä jopa poroporvareita. Teiniliitto Suomen oppikoulujen oppilaiden etujärjestönä meni konkurssiin ja lakkautettiin vuonna 1984.

Tuota Elämäni biisi ohjelmaa katsoessani mietin, kuinkahan moni ihminen tämän päivän painostuksen keskellä joutuu tukahduttamaan todelliset mielipiteensä, eikä uskalla tuoda esille todellisia periaatteitaan. Moni tietää sydämessään, että on vain mies ja nainen, mutta tämän ajan painostavan ilmapiirin keskellä ei oikein uskalla tuoda mielipiteitään selvästi julki perinteisen avioliiton puolesta.

Ainakin itseäni tämä kaikki muistuttaa siitä raamatullisesta tosiasiasta, että ollaan vähitellen menossa kohti yhteiskuntaa, jossa ainoana hyväksyttävänä mielipiteenä on yksi ainoa ajattelutapa. Sanoohan Ilmestyskirja 13:8 lopunajan pedosta, että sitä kumartavat kaikki maan päällä asuvat. Jo tämän päivän esimerkkien valossa on oikeastaan helppo kuvitella, kuinka koko ihmiskunta on lopulta valmis ajautumaan tuohon käyttäytymismalliin.

Uskovana joutuu ajassamme usein tarkkaankin pohtimaan, mitä minä kumarran ja mille asialle minä hyväksyntäni annan. Jo se pakko, jolla jokin asia yritetään läpiajaa, kielii ainakin itselleni, mikä herra tuon kaiken takana on. Uskovina meiltä kysytään entistä enemmän rohkeutta seisoa yksin Jumalan sanan pohjalla. Sillä pohjalla seisoessamme emme tarvitse tukahduttaa totuuden ääntä sisimmässämme edes tämän valheellisen ajan keskellä.