Utopiahaaveet ovat jälleen kariutuneet

Tästä todellisuudesta kirjoittaa ja tämän todellisuuden myöntää Ulkopoliittisen instituutin tutkimusprofessori Antto Vihma 9.11.2025 päivätyssä Helsingin Sanomien esseeartikkelissaan ”Haaveet paremmasta maailmasta menettivät vetovoimansa”, jonka ingressin mukaan ”Utopistiset ajatukset eivät saa nykyisin tuulta alleen, kun politiikka tuntuu rimpuilevan nykyhetkessä, kirjoittaa tutkimusprofessori Antto Vihma”. Asiallisen analyyttisessä artikkelissaan professori Vihma kirjoittaa muun muassa seuraavasti:

”Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela järjesti maaliskuussa 2025 keskustelutilaisuuden ’Politiikkautopiat – poliittista mielikuvitusta metsästämässä!’. Tapahtuman kutsuteksti korosti, että poliittisia utopioita tarvitaan: ’Jos emme uskalla kuvitella parempaa maailmaa, miten voimme ottaa askeleet sitä kohti?’ Puhetapa on politiikan seuraajille tuttu. Olisi tärkeää ajatella ’rohkeasti’, kuvitella uusia tulevaisuuksia ja päästä nykyisestä vaihtoehdottomuudesta eteenpäin. Utopiaretoriikkaa kuulee erityisesti poliittisen vasemmiston ja vihreiden parissa. Myös Sitra, yhteiskunnalliset ajatuspajat ja lukuisat tutkijat ovat vuosikymmenien ajan korostaneet, että poliittinen mielikuvitus on demokratian ja yhteiskunnallisen kehityksen ehto”.

”Miksi avunhuudot eivät tuota tulosta? Utopistiset ajatukset eivät saa tuulta alleen, avoimesta tulevaisuudesta on vaikea puhua. Politiikka tuntuu rimpuilevan nykyhetkessä, jossa päämääräksi riittävät ristiriitaiset tavoitteet valtionvelan vähentämisestä ja veronalennuksista kaikille. Väitän, että nykyisessä eurooppalaisessa näköalattomuudessa on kyse kahden suuren utopistisen voiman ehtymisestä. Ensinnäkin hyvinvointivaltio on ajautunut puolustuskannalle. Toiseksi utopia rajattomasta maailmasta on ankarassa vastatuulessa”.

Näin siis professori Antto Vihma artikkelissaan. Hän osuu näkemyksessään varsin oikeaan. Hyvinvointivaltioideaali, etenkin sosialidemokraattisessa universalistisessa versiossaan, ja globalistinen utopia rajattomasta maailmasta ja sen mahdollistamasta sekä hyödykkeiden että työvoiman eli väestömassojen universaalin vapaasta ja rajattomasta liikkumisesta, ovat, siis nimenomaan niin sanotun läntisen eliitin näkökulmasta, olleet niitä poliittisen korrekteiksi ja jopa ainoiksi oikeiksikin julistettuja utopiahaaveita. Mutta nyt nämä molemmat haaveet ovat varsin ilmeisellä tavalla ajautuneet pahoihin vaikeuksiin. Professori Vihma kirjoittaa:

”Hyvinvointivaltion utopia on sekä toteutunut että osoittanut rajallisuutensa. Vielä viime vuosisadalla sen poliittinen merkitys oli valtava. Vaikka hyvinvointivaltio innoitti erityisesti eurooppalaista työväenliikettä, sitä toteuttivat myös oikeistopuolueiden johtamat hallitukset. Länsimaissa valtaan pääsi esiintymällä enemmän tai vähemmän selkeästi hyvinvointivaltion takaajana. Sosiologi Jürgen Habermasin mukaan hyvinvointivaltion utopistinen ydin juontuu 1800-luvun vallankumouksellisesta ajattelusta, alistavasta työstä vapautumisesta. Viimeistään tuolloin abstrakteista ja uskonnollisesti latautuneista utopioista tuli suoraviivaisen yhteiskunnallisia”.

Professori Vihma kirjoittaa myös seuraavasti:

”Rajattoman maailman utopian juuret voidaan sijoittaa kauas historiaan – vaikkapa antiikin aikaan, jolloin kyynikko Diogenes julisti olevansa ennen kaikkea maailmankansalainen. Tämä utopia kävi säästöliekillä toisen maailmansodan jälkeen ja sai uutta voimaa kylmän sodan hiipuessa. Optimistisella 1990-luvulla maailmantaloudessa alkoi kasvukausi, johon osallistui ennennäkemättömällä tavalla suuri osa maailmaa kehitysmaita myöten. Alettiin jälleen uskoa kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuksiin. Vielä kylmän sodan aikana kansainväliset sopimukset nähtiin neutraaleina ja mahdollisuuksiltaan melko rajallisina työvälineinä, mutta 1990-luvulle tultaessa niistä oli tullut keino edistää kunnianhimoisia ja arvolatautuneitakin pyrkimyksiä, kuten ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua ja vapaakauppaa. Professori Martti Koskenniemen sanoin kansainvälinen oikeus ’kääntyi kohti etiikkaa’”.

”Hetken aikaa näytti siltä, että hyvä elämä olisi saavutettavissa kansainvälisillä sopimuksilla. Vielä tämän vuosituhannen alussa uskottiin laajalti, että lisääntyvä kaupankäynti ja uudet yhteydet luovat Euroopalle turvallisen ympäristön. Erityisesti molempia osapuolia hyödyttävän maakaasukaupan toivottiin sitovan Venäjän ja EU:n rauhanomaiseen yhteistyöhön Pax Mercatorian hengessä. Historioitsija Benedict Anderson opetti kokonaisen akateemisen sukupolven puhumaan kansakunnista ’kuviteltuina yhteisöinä’. Ajatus on triviaalisti oikea, mutta Anderson esitti turhan kärjistetyn tarinan valtioiden synnystä ja merkityksestä. Kansallisvaltiot ovat syvälle yhteiskuntaan ja talouteen juurtuneita rakenteita. Ja mikä tärkeintä, ne koetaan ainutlaatuisen legitiimeinä kollektiivisen toiminnan muotoina ja tunteikkaan samastumisen kohteina”.

”Nykyinen näkemys rajoista, kansainvälisestä yhteistyöstä ja kaupasta on jälleen valtiokeskeinen ja raadollinen. Kansainvälinen oikeus on suurvaltakilpailun maailmassa paperia, keskinäisriippuvuudet näyttäytyvät geopoliittisina uhkina, ja Eurooppa ajelehtii vailla valtaa tai johtajuutta. Hyvinvointivaltion ja rajattoman maailman utopiat ovat menettämässä vakuuttavuutensa. Nämä utopiat ovat kietoutuneet eurooppalaisen edistysajattelun perustuksiin, eikä niitä voi helposti korvata peräänkuuluttamalla uutta ajattelua tai rohkeita ideoita”.

Näin professori Antto Vihma Hesari-esseeartikkelissaan.  Artikkelilainaukset herättävät seuraavia ajatuksia ja kommentteja.

Ensinnäkin on syytä huomata ja pitää mielessä, kuten professori Vihma muistuttaa, että utopia-ajattelu ja -retoriikka on ollut nimenomaan poliittisen vasemmiston retoriikkaa. Vasemmistolainen ajattelu ja politiikanteko on ylisummaan perustunut utopismille ja kummunnut utopismista. Tämä tosiasia jo itsessään puhuu puolestaan pohdittaessa vasemmistolaisen ajattelun ongelmallisuutta.

Pidetään mielessä myös se, että sekä liberalismin että sosialismin suuret edistysuskokertomukset ovat molemmat alkujaan vallankumouksellisen vasemmistolaisia ja valistushenkisen järkeisutopistisia.

Merkille pantavaa on sekin, että sekä liberalismi että sosialismi ovat sitoneet demokratiakäsityksensä ja edistysuskonsa nimenomaan mielikuvituksellisen haaveellisiin esiymmärryksiin ja ennakkoehtoihin, kuten professori Vihma kirjoittaa:

”Poliittinen mielikuvitus on demokratian ja yhteiskunnallisen kehityksen ehto”.

Mutta onko tällainen esiymmärrys tosi ja oikeutettu? Tämähän on aina ollut se peruskysymys, johon konservatiivit ovat vastanneet, päinvastoin kuin liberaalit ja sosialistit, että ei ole.

Nyt kuitenkin etenkin kaksi nimenomaista utopistista ”voimaa” tai modernia projektia on ehtymässä, kuten professori Vihma artikkelissaan osoittaa. Tämä tarkoittaa sitä, että konservatiivien perusnäkemys ihmisestä ja hänen yhteiskunnistaan ja niiden historiallisesta kehkeytymisestä on kaiken aikaa ollut todenperäisempi ja todellista historiankulkua ennakoivampi kuin liberaalien ja sosialistien haavemaailmankatsomukset, joita ovat edustaneet uusimman ajan moderni hyvinvointivaltiohaaveilu ja moderni ja sittemmin myös postmoderni haaveilu rajattomasta maailmasta eli globalistinen haaveilu.

On syytä käsittää, että kun professori Vihma artikkelissaan kirjoittaa näiden kahden utopiahaaveaatteen mitä ilmeisimmästä kariutumisesta meidän päivinämme, hän puhuu erittäin isoista ja merkityksellisistä asioista. Ja huomaa sekin, että Vihma todellakin katsoo, että utopioista näissä haaveissa on ollut kyse.

Sosialistinen utopia eli hyvinvointivaltioaate on kummunnut 1800-luvun vallankumouksellisesta ajattelusta. Tässä hyvinvointivaltioutopiassa on ensisijaisesti kyse tietystä hyvinvointivaltiomallista, nimittäin subjektiivisiin universaaleihin oikeuksiin nojaavasta sosialidemokraattisesta mallista, joka poikkeaa saksalaistyyppisestä konservatiivisemmasta perheinstituutioon nojaavasta mallista ja kevyemmästä ja vastikkeellisuutta korostavasta anglosaksisesta hyvinvointivaltiomallista.

Sosialistinen ja liberaali utopia eli rajaton maailma, globalismi, on osiltaan kummunnut jo antiikin maailmankansalaisuuseetoksesta ja sen uudemmista kosmopoliittisista sovelluksista. Huipentumana on ollut haave globalistisesta maailmanhallituksesta ja sen johtamasta globaalista hyvinvointivaltiosta.

Tällaiset utopiat sortuvat, koska niiden ennakko-oletukset ovat virheellisiä.

Professori Vihma kirjoittaa:

”Hetken aikaa näytti siltä, että hyvä elämä olisi saavutettavissa kansainvälisillä sopimuksilla. Vielä tämän vuosituhannen alussa uskottiin laajalti, että lisääntyvä kaupankäynti ja uudet yhteydet luovat Euroopalle turvallisen ympäristön”.

Näin toki näytti vain sosialisteille ja liberaaleille, joiden virheellinen antropologia johti heitä pahasti harhaan. Liberaali materialistinen usko rahan, kaupan ja talouden perustavuuteen avaimena ihmisyyden ja ihmisyhteisöllisyyden kukoistukseen on osoittautunut kestämättömäksi. Käsittelen näitä aiheita kirjassani Rahan valta, Kuva ja Sana, 2024.

Ihminen ei ole sekä sosialistien että liberaalikapitalistien materialistisesti olettama homo economicus. Eivätkä yhteiskunnat ole koskaan oikeasti perustuneet mihinkään yhteiskuntasopimuksiin, kuten liberalismin ja sosialismin teoreetikot ovat haaveellisen mytologisesti uskoneet.

”Hyvää elämää” ei ole koskaan voinut perustaa johonkin abstraktiin taloudellisjuridiseen sopimuksellisuuteen, ei sen paremmin yksilöitä kuin kollektiivejakaan perussopijoina pitäen. Yhteiskunnat ja valtiot ja niiden alueellisuudet kuten kansakunnatkin ovat aina olleet orgaanisen paikallisen historiallisen prosessin ja perhekunnallisen sosiaalisen perusjärjestäytymisen tuloksia. Yhteiskuntien perusyksikköjä ovat aina olleet orgaaniset perhekunnat ja näistä laajentuneet yhteisöt, eivät atomistiset yksilöt eivätkä abstraktit kollektiivit.

Näin, varsin realistisesti, ovat konservatiivit aina katsoneet ja uskoneet.

Sen sijaan sekä sosialistien että liberaalien suuret kertomukset kaatuvat, historiankulun ja todellisen olemisen ja olemassaolon paineessa. Epärealistinen haaveilu tuottaa pettymyksen.

Eipä lainkaan yllätä konservatiivia.

Kuten ei yllätä tämä professori Vihman osuva toteamus:

”Historioitsija Benedict Anderson opetti kokonaisen akateemisen sukupolven puhumaan kansakunnista ’kuviteltuina yhteisöinä’”.

Näinpä. Tämä oli todellista harhaopetusta, jollaiselle akateeminen aines vaikuttaa olevan perin persoa. Tosiasia todellakin on, kuten Vihma myöntää:

”Kansallisvaltiot ovat syvälle yhteiskuntaan ja talouteen juurtuneita rakenteita”.

Alueellisuus, paikallinen juurtuneisuus, kansalliskulttuurilliset juuret, ovat perustavaa todellisuutta, eivät mitään keinotekoisia konstruktioita.

Näitäkin asioita valaisen lisää teoksessani Kristittynä Suomessa, Kuva ja Sana, 2019.

Liberalismin ja sosialismin utopiat kumpuavat valistuksen edistysoptimismiuskosta, joka on pahasti virheellinen, koska sen perustana oleva metafysiikka, antropologia ja teologia ovat virheellisiä.

Kuten 1900-luvun alkupuolen saksalaiset konservatiiviajattelijat pohtivat ja ennakoivat, metafyysisessä ja historianfilosofisessa mielessä yhtä ja samaa planetaarista teknologisuutta edustavat materialistiset ja edistysuskoiset modernit mahdit eli sosialistiskommunistinen ja imperialistinen Neuvostoliitto sekä liberaalikapitalistinen ja imperialistinen USA tulevat molemmat, ajan oloon, sortumaan utopismiinsa ja perimmäisimmän olemassaolotodellisuuden vastaisen vallankumouksellisuutensa pysähtymiseen ja kariutumiseen.

Neuvostoliitto, joka syntyi avoimen väkivaltaisella ja radikaalilla vallankumouksella, on jo sortunut omaan mahdottomuuteensa 30 vuotta sitten, vaikka EU-eliitti yrittääkin epätoivoisesti hartiavoimin rakentaa omaa jälkijättöistä Eurostoliitto-hankettaan. USA puolestaan syntyi 1700-luvun lopulla tervehenkisille konservatiivisille lähtökohdille ja onnistui näissä pitkään pysymään. Mutta USA ajautui varsinkin 1900-luvulla imperialistiseksi finanssikapitalismin käsikassaraksi ja brittiläisen Lontoon Cityn imperiumin maailmanvallan manttelinperijäksi, joka on, jos ei radikaalin konservatiivisesti tältä tieltä oikeasti pois käänny, kaikkien vastaavien suurten historiallisten imperiumien tapaan kokeva saman kohtalon kuin nekin eli auringonlaskuun sammumisen, resurssien hajautumisesta seuraavan hajoamisen ja kaaoksen.

Todellisuus tulee tässäkin ilmaisemaan itseään kovalla kädellä, koska utopiahaaveet kariutuvat aina. Tämänhän konservatiivi on aina tiennyt.

Ajalliset imperiumit nousevat ja sortuvat, mutta Jumalan hyvät luomisjärjestykset ja Jumalan valtakunta pysyvät ja vahvistuvat, koska Jeesus Kristus on Herra ja Kuningas, joka Korkeimpana hallitsee sekä maallisia että hengellisiä todellisuuksia, historian kulku mukaan lukien.