Afrikkalainen Golgata – Nälän kasvot 2021

Painajaismaiset muistot 1980-luvun puolivälissä tapahtuneilta Etiopian-matkoiltan palaavat, kun luen tämän päivän uutisia sekasortoisesta tilanteesta Tigren maakunnassa Etiopiassa, jossa kapinallisten ja hallituksen joukkojen välisissä taisteluissa siviilit ovat joutuneet kärsijöiksi ja kantavat tuskan nälkänä, hoitamattomina sairauksina, terveydenhuollon romahtamisena, kuolemana …. mitä voisimme tehdä Etiopian hyväksi, nyt? Mutta, saanko kuvailla, millaista on nälkäleirillä? Palataan vuoteen 1985 ja matkaani Tigreen Etiopiaan, jota Äiti Teresa kutsui Afrikkalaiseksi Golgataksi, ja vuoden 1992 matkaani Somalian ”kuoleman kaupunkiin” Baidoaan.

somalia1992

– Elämäni on lopussa. Olen menettänyt vaimoni, osan lapsistani, karjani, kaiken. Kylämme kaivosta loppui vesi, joki kuivui. Pellot halkeilevat kuivuuttaan, eikä siemenviljaa ole. Nyt olen toisten armoilla. Poikani on sairas ja nälkiintynyt, miten jaksan eteenpäin?

Näin puhuu minulle Tekle, jonka vaimo kuoli nuorimman lapsen synnytykseen. Lapsikaan ei selvinnyt. Perheestä on jäljellä vain isä-Tekle ja hänen 15-vuotias poikansa, jonka tapaan Batin avustusleirin sairaalateltassa. Nälkä ajoi Teklen perheen pakosalle kotikylästään.

Jokainen nälkäkuolema on turha ja vailla toivoa

Palaan vuoteen 1985, jolloin kirjoitin matkaraportissani näin: Olen Tigressä. En voi muuta kuin itkeä. Kamera ei pysy kunnolla kädessä. Otan mekaanisesti kuvia. Kärsimyksen mitta tuntuu liian suurelta. Ajattelen, että nälkä ei ole mikään parantumaton sairaus, se voidaan hoitaa. Tarvitaan kansainvälistä hätäapua, viljaa, ruokaa, lääkkeitä, kaivoja, orvoista huolehtimista (ja niin me teimmekin silloin, rakensimme nälkäkauden jälkeen orvoksi jääneille lapsille lastenkodin ja autamme yhä edelleen lapsia Sidamon läänissä Etiopiassa (lue lisää https://www.patmos.fi/tata-teemme/lastenapu/).

Nälkään nääntyvän ihmisen kuolema on niin turha ja vailla toivoa, ja silti niin tavallinen.

Joka kuudes sekunti yksi maailman lapsista kuoli nälkään (vuonna 1985). Hyvä lukija, laske hitaasti kuuteen ja ajattele, että tuon ohikiitävän hetken aikana taas yksi elävä ihminen on siirtynyt tilastoluvuksi. Hätä jää vain numeroiksi, ellemme anna sydämemme katsella Itä-Afrikan hätää (myös Somaliassa nälkäkaudet ovat seuranneet toistaan, ja saimme vuonna 1992 olla merkittävästi auttamassa avustusleireillä kuolemankaupungissa Baidoassa yhteistyössä Concern-järjestön kanssa).

Hädällä on kasvot. Ne ovat jokaisen nälkiintyneen, aliravitun kasvot. Hätä tuli eteeni niin monessa muodossa. Muistan isoäidit pitämässä huolta vastasyntyneistä lapsista, joiden äidit olivat menehtyneet synnytykseen, ja etsimässä lapsille imettäjää. Näin myös monien äitien kamppailevan saman ongelman kanssa. Aliravittuina he eivät voineet imettää lapsiaan, maitoa ei tullut.

Afrikkalainen Golgata

Suomeen lähtiessäni olin Addis Abebassa samaan aikaan kuin jenkkilaulaja Harry Belafonte. Hän oli tuomassa amerikkalaisten pop-artistien lahjaa Etiopian auttamiseksi. Kuulin siellä, että lahjoitusten joukossa oli myös Dynastia-sarjasta kuuluisuuteen nousseen Joan Collinsin iltapuku. Ei tosin tuotuna Afrikkaan, vaan dollareiksi muutettuna. Collins oli lahjoittanut yhden mustan, täyspitkän gaala-asunsa Etiopia-keräykseen. Tulin tästä tiedosta ensin vihaiseksi ja sanoinkin jollekin, että olisi nyt edes lahjoittanut yhden Dynastia-sarjan jakson esiintymispalkkion, mutta vain puku!

Sitten tajusin, miten pienellä rahalla yksi nälkäinen ihminen tulee ruokituksi, Länsimaisen kahvikupin hinnalla saa jo ruokaa, puhumattakaan mitä voi tehdä iltapuvulla, josta joku on voinut maksaa omaisuuden.

Äiti Teresalta opin nimen Afrikkalainen Golgata. Äiti Teresa puhui nälkäisten puolesta, ja mieleeni ovat jääneet hänen sanansa: ”Me näemme silmillämme, mutta emme katso.” Hän oli oikeassa. Jos me vain näemme, mutta emme katso emmekä anna kärsivien ihmisten hädän koskettaa omaa sisintämme, me emme todella näe emmekä auta.

Golgata on uhripaikka. Jeesuksen kuoleman paikka, jota kukaan ei voi millään uhrilla korvata eikä tehdä tyhjäksi. Mutta, ymmärrän, että kutsumalla nälkää näkevien kärsimystä uhriksi, Äiti Teresa tarkoitti, että ne, jotka eivät voi itse auttaa itseään, joutuvat menettämään elämänsä.

Baidoa, kuoleman kaupunki Somaliassa

Tämän sivun kuva on matkaltani Somaliaan vuoden 1992 joulukuussa. Teimme tuolloin yhteistyötä Concern-järjestön kanssa avustusleireissä. Yhden päivän olin ”body wagonin” mukana, auton, joka kiersi ruokintakeskukset ja klinikat ja keräsi aamuisin yön aikana menehtyneiden ruumiit

.

Olin lavalla auto ajaessa paikasta toiseen ja pysähtyessä välillä. Miehet nostivat huopiin tai kankaisiin käärityt, nälkään ja sairauksiin menehtyneiden ruumiit vietäviksi joukkohautauspaikalle. Nostin itsekin ruumiita auton lavalle. Miten kevyt voikaan olla aikuinen, joka on nääntynyt nälkään…

Auto jatkaa matkaa. Näen jonkun hahmon kyyristyneenä tien sivuun. Alan takoa kuljettajan kopin kattoa ja vaadin häntä pysähtymään. Joudumme peruuttamaan jonkin matkaa löytääksemme tuon kyyristyneen, nälän heikentämän nuoren pojan. Nostimme hänet auton lavalle. Repussani oli mehutetra, josta tiputin hänen suuhunsa nestettä. Kuljetimme kuivuudesta nääntyneen pojan ruokintatelttaan, jossa hän pääsi nesteytykseen. Ruumiiden kuljetusauto sai olla sinä aamuna pelastusambulanssi.

Samana päivänä näin kaksi pientä lasta hajonneen autonromun alta suojaa etsimässä. Myös heidät saimme viedä pelastusasemalle. Miten ihana elämän merkki kuoleman kaupungissa. Itkin ilosta.

Annammeko kärsimyksen koskettaa sydäntämme?

Tänään nälkä ja hätä koskettavat Tigren maakuntaa Etiopiassa. Äidit, lapset, vanhukset ovat joutuneet pakenemaan ja kärsivät. He sairastavat, lääkkeitä ei ole, ruokapula on todellisuutta. Syy tämänkertaiseen ovat sotatoimet alueella. Aina he kärsivät, kaikkien pienimmät ja kaikkein avuttomimmat. Sivulliset, joista tulee tämänkin konfliktin keskipiste. Kunpa maailma ei nyt sulkisi silmiään heidän kärsimykseltään!

Mutta vaikka maailma sulkisikin, emmehän me sulje? Jos katsomme Jeesuksen silmin, emme vain katso vaan myös näemme, pysähdymme heidän vierelleen ja autamme.

PIRKKO SÄILÄ