Muistoissamme Hannu Suortti

Hannu Ilmari Suortti syntyi maanviljelijäperheeseen 20.9. 1948 Vehkalahdella Haminassa, josta perhe muutti Miehikkälään Hannun ollessa parivuotias. Uskovaan perheeseen kuului Hannun lisäksi neljä muuta lasta.

Jumala kutsui Hannua henkilökohtaiseen uskonratkaisuun hänen ollessaan alle 10-vuotias, mutta uskoon Hannu tuli  Helsingissä vuonna 1967. Tämän jälkeen hän hakeutui hengelliseen työhön Kansanlähetyksen telttakiertueelle. Hannu oli Ryttylän raamattukoulun ensimmäisia oppilaita. Jumalan johdatus kulki veljemme kohdalla Englantiin ensin kielikouluun ja sitten Bristolissa toimivaan raamattukouluun, jonka johtajana toimi Samuel Howels,  kuuluisan Rees Howelsin  poika. Paitsi Raamatun opiskelua, tuossa opinahjossa korostettiin rukouksen merkitystä.

Risto Siltasen kirjoittamassa Suorttien elämänkertakirjassa:  ”Elämäntehtävänä juutalaiset Jeesukselle” (Kuva ja Sana, 2002) Hannu kertoo:

Ystävien seurassa oli hyvä rukoilla, mutta minulla oli tapana vetäytyä usein yksinäisyyteen. Tavallisesti menin yhteen koulun pannuhuoneista. Siinä oli jonkun verran enemmän tilaa kuin muissa vastaavissa huoneissa, mutta pääasia oli, että sain olla kahdestaan Jumalan kanssa.

Raamattukouluopintojen jälkeen Hannu kutsuttiin Slavic Gospel Association -järjestön työhön, ensin Ranskaan ja sieltä käsin Itä-Eurooppaan. Tuohon aikaan suomalaisten oli muita kansallisuuksia helpompi päästä itäisen Euroopan maihin, joihinkin jopa ilman viisumeita.

Hannu matkusti kolme henkilöä käsittävässä ryhmässä. Erään kerran he matkustivat Suomeen tähtäimenä viedä Suomen kautta Jumalan sanaa silloiseen Neuvostoliittoon. Tällä matkallaan hän tapasi Hannele Paavilaisen, josta (pitkän suostuttelun jälkeen) tuli hänen vaimonsa. Hannele ja Hannu vihittiin avioliittoon Helsingissä marraskuussa 1977.

Hannelen ja Hannun yhteinen itätyö alkoi, kun he avioitumisensa jälkeen alkoivat tehdä Itävallasta käsin matkoja itä-Euroopan maihin. Työ oli Raamattujen salakuljettamista ja kirjallisuustyötä. Tämän vaiheen jälkeen Suortit palasivat Suomeen ja työhön Avainsanomaan, jota Hannele oli ollut perustamassa. He jatkoivat työtä Suomesta käsin. Hannele oli saanut näyn juutalaistyöstä ja ensimmäinen isompi Raamattujen jakotilaisuus oli Moskovassa vuonna 1990. Tämä oli alkua kokonaiselle elämäntehtävälle: juutalaisen kansan palvelemiselle entisen Neuvostoliiton alueilla. Hannu tuli Moskovaan vuonna 1991 ja samana vuonna koko perhe, johon kuuluivat tyttäret Sanna ja Hanna, muutti Moskovaan.  Ensimmäiset neljä vuotta he toimivat Helsingin Saalemseurakunnan lähetteinä.

Hannu palveli juutalaisia ystäviä monin käytännön töin: autonkuljettajana, ruoka-avun jakajana, kokouksissa ja kotityöntekijänä, jolloin hän vieraili juutalaisvanhusten kodeissa vieden heille ehtoollista ja rukoillen ja lukien heidän kanssaan Raamattua. Näillä vierailuilla Hannulla ei ollut koskaan kiire, vaikka matkat olivat hyvin pitkiä ja yhteen vierailuun kului helposti kokonainen päivä. Ja piti hän lyhyitä saarnojakin venäjäksi kokouksissa. Kaikkein tärkeintä  hänelle oli palveleminen, vaikka taustalla,  kunhan sai olla palvelemassa Jumalaa ja juutalaista kansaa. Hannun tärkein tehtävä oli aina ja kaikkialla olla esirukoilija, joka tuki puolisonsa Hannelen johtamaa työtä ja oli luotettavuudessaan horjumaton.

Hannu palvelemassa Moskovan juutalaisseurakuntalaisia ehtoolliskokouksessa.Vuoden 1995 jälkeen antisemitismi lisääntyi voimakkaasti Moskovassa  ja monet työhön tulleet rajoitukset tarkoittivat sitä, että perheen oli poistuttava Venäjältä. Tuossa vaiheessa Jumala puhui Israelista.

Vuosien 1995-1997 välin Suortit olivat Israelissa niinikään juutalaisten evankelioinnissa. Tämän jakson jälkeen he palasivat Moskovaan ja jatkoivat työtä venäjänjuutalaisten parissa, tässä vaiheessa jo kokotoimisesti Patmoksen lähetteinä.

Hannun pitkäaikainen palvelupaikka Patmos-lähettinä oli Pikkuturvan seurakunta, Pokrovka, joka sijaitsee Moskovan ydinkeskustassa, lähellä pää-synagogaa. Juutalaiset muistavat hänet veljenä, joka tervehti heitä iloisesti hymyillen, tarttui käteen ja toivotti tervetulleeksi Pikkuturvan seurakuntaan.

Hannu jäi vuonna 2012  kokotoimisesta Patmoksen työstä eläkkeelle. Olin tuolloin toiminnanjohtajana ja kysyin häneltä, millaisia suunnitelmia hänellä tulevaisuudelle. ”Nyt, kun minulla on aikaa, aion rukoilla enemmän. Voin rukoilla Hannelen ja työn puolesta, perheen puolesta, ja naapureiden puolesta. Minulla on paljon tehtävää”.

Tällaisena muistan Hannun. Vilpittömänä esirukoilijana, joka rakasti Jumalan sanan lukemista. Vielä hoitokodissakin Hannu todisti pelkästään jo sillä, miltä hänen Raamattunsa näytti. Se oli kulunut ja lehtien kääntelystä tullut kooltaan kaksikertaa niin isoksi kuin alun perin. Ja Raamattu oli Hannulla mukanaan koko ajan.

Kaipaamme rakasta työtoveriamme ja ystäväämme, esimerkillistä uskovaa veljeämme, joka on nyt Jeesuksen luona ilman kipua ja sairautta. Rukoilemme ja pyydän jokaista tämän lukijaa ja kuulijaa rukoilemaan kanssamme Hannun rakkaalle  Hannelelle voimia ja lohdutusta. Samoin heidän tyttärilleen ja viidelle lapsenlapselle, kun heidän vaarinsa otettiin heiltä pois. Täällä suru, mutta Hannulla Jeesuksen luona ilo ja terveys. Hän on lopullisessa kodissa, johon me toiset olemme vielä matkalla. Minulle ja miehelleni Juhanille Hannu oli rakas ystävä, jonka esimerkki rukouksessa ja rakkaudessa Raamattuun oli ainutlaatuista.  Hän palveli kokosydämisesti Jumalaa ja juutalaista kansaa.

Hannun juutalaisen työtoverin sanat kuvastavat veljeämme hyvin:

”Hannulle elämä täällä oli Kristus, jota hän niin suuresti rakasti”.

Uskon, että Ilmestyskirjan lupaus on totta Hannun kohdalla:

”Ja minä kuulin äänen taivaasta sanovan: ’Kirjoita: Autuaat ovat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat tästedes. Totisesti – sanoo Henki – he saavat levätä vaivoistansa, sillä heidän tekonsa seuraavat heitä.” – Ilmestyskirja 13:14

Kiitollisena Jumalalle Hannun elämästä ja siitä, että olen saanut hänet tuntea työtoverina ja ystävänä.

PIRKKO SÄILÄ