Kaipaan profeettaääniä – Leo Mellerin kesäblogit osa 6

EI nykyisenä aikana ole helppoa olla johtavassa asemassa Kristuksen seurakuntamaailmassa. Ei liene koskaan ollut helppoa – vaan nyt ovat ajan paineet aivan omaa luokkaansa.

Toukokuun viimeisellä viikolla johdatus salli minulle kehittävän yhteyselämyksen. Suomen kristikunnassa hyvin tunnettu johtaja teki matkaa samassa kulkuvälineessä jossa itse matkasin. Avauduimme toisillemme. Paljon oli kummallakin kiitoksen aihetta – Jumala oli osoittanut uskollisuutta, siunannut kylvöä tuloksilla ja pitänyt yllä uskoa ja antanut Hengen voimaa palvelustyöhön.

Sitten kunnioittamani johtaja vaihtoi puheensa aihetta ja totesi tätä nykyä elävänsä jonkinlaisessa pelkohengessä, koska arvostelun ilmapiiri sekä läheisten että etäämmällä vaikuttavilla tahoilla on selkeästi jossakin noususuhdanteessa verratessa nykyistä aikaa vaikkapa puolenkymmenen vuoden takaiseen.

Ei ole helppoa olla johtaja nykyisenä aikana. 

Johtaja tarvitsee viisautta, kykyä punnita ja arvioida ja tehdä johtopäätöksiä omien ja toisten tekemisten suhteen, nöyryyttä ottaaksensa vastaan oikeutettua ja tarpeellista arviointia ja arvostelua ja ohjausta sekä uskovien piiristä että yhteiskunnan taholta.

Oletko huomannut, miten johtajalta odotetaan välittömiä, valmiita, toimivia vastauksia ja ratkaisuja palaviin kysymyksiin? Totisesti: ainakaan kristillisissä kuvioissa ei johtaja saa olla eilisen päivän ajattelija – pelkurina ei selviä. 

Matkakumppanini liikuttui. Ja totesi, että ”ilman Jumalan Pyhää Voiman ja Viisauden Henkeä en uskaltaisi kohdata ainoatakaan uutta päivää uusien haasteitten ja vaatimusten vastaanottajana”.

TÄTÄ kohtaamista aiemmin olin Patmostalon Alasalin kevätmaanantain raamattuopetusiltani lopussa kohdannut pääkaupunkiseudulla vierailumatkalla olevan seurakuntajohtajan. Hänen työpaikkansa oli alueella, jota jotkut nimittävät raamattuvyöhykkeeksi.

Veli pyysi esirukousta palvelutyönsä voimaannuttamiseksi. Samaa sukupuolta olevien avioliittokysymykset kuulemma olivat kaatuneet paimenveljen päälle raskaana taakkana. Seurakuntaelämä koki riitaisuuksia ja repeilyjä. Hallinnossa olevat pelkäsivät, että jos saarnatuolista useasti viitataan niin sanottuun raamatulliseen aviokaareen, niin siitä ei seuraa ainakaan mitään ajallista hyvää seurakunnan tuleviin vaiheisiin – rakennussuunnitelmat kun edellyttävät paikallisten pankkien lainavalmiutta ja pitkiä maksuaikoja, eikä ”ääriuskonnollisuuden lahkoleima” olisi eduksi näissä pankkikuvioissa.

Vahvat voimat ovat valmiina leimaamaan työni lahkojohtajan leimalla, vaatien että seurakunta antaa minulle lopputilin ja tilalleni valitaan modernisti ajatteleva johtaja.

Näin paimenveli valitti vieressäni Alasalin takariveillä. Ja nyyhkytti.

Kätemme olivat toistemme ympärillä. Sydämet olivat yhtä Hengessä ja Totuudessa.  Sain luvan kertoa kohtaamisestamme, kuten tässä blogissani nyt teenkin.  Paimenveljeni luottaa siihen, että joku lukijani saa Pyhältä Hengeltä neuvon sanan kantaa häntä ja hänen seurakuntatilannettansa Armon istuimen eteen.

VANHAN testamentin profeettahahmoilla ei ollut sen enempää palkkasopimuksia kuin virkavarmuutta ja eläketurvaa. Eikä heillä ollut jonkun uskonnollisen herätysliikkeen tai kirkkokunnan valtuuksia tai ohjeita työnsä tekemiselle.

He olivat Jumalan suvereenissa käskyohjelmassa – Jumala ilmoitti heille mitä ovat ja mitä tekevät.

Johannes Kastajan tehtävä oli ainoalaatuinen – hänen oli määrä raivata ja valmistaa tie itsensä Jumalan ilmestymiselle lihassa Kastajan oman kansan keskuudessa.  Johannes ei suorittanut tehtäväänsä suosiota saavuttavien rauhaa ja rakkautta julistavien pienoissaarnojensa muodossa. Olla tienraivaaja Messiaalle ei sovi henkilölle, joka haluaa olla suosittu ja hyväksytty ja kiitetty.

Johannes Kastaja-hahmot ovat vielä vähemmän suosittuja tänään kuin mitä olivat kaksi tuhatta vuotta sitten.

Ruotsalainen helluntaisaarnaaja kuuleman mukaan opettaa raamattukoululaisiaan valmistautumaan asialliseen ja tuottavaan maalliseen ammattiin ennen kuin aloittavat teologiset opinnot. Onpa miehellä raamatullinen perustuskin sanoillensa – apostoli Paavalissa, jolla apostolin työnsä ohella oli maallinen teltantekijän ammatti. Niinpä Paavali kykenikin muistuttamaan, ettei hän milloinkaan ollut kenellekään yksilölle sen enempää kuin seurakunnallekaan taloudellisena taakkana apostolin työnsä suorittamisessa.       

Ja kun tätä tietä tekstissäni nyt kuljen, niin sanonpa seuraavatkin sanani:

Olla Jumalan paimen ja profeetta ei tule olemaan helpompaa ja lihalle miellyttävämpää tulevina aikoina.

Palkkapaimenet varmaankin saavat tulevina aikoina kokea leveän leivän aikoja – mutta kukapa todellinen Jumalan mies ja Jumalan nainen haluaisi olla Baalin leimalla varustettu palkkapaimen.

Vuosikymmeniä sitten raamattukoulun päätösjuhlassa Arizonassa, Yhdysvalloissa dekaani piti läksiäissaarnansa aiheena Johannes Kastajan edellytykset Raamatussa kuvattuun työhönsä.

Muistelen, että piirteitä löytyi puolenkymmentä, ja jokaisen analyyttisen käsittelyn jälkeen dekaani vaati päätöstodistustansa odottavat olemaan kolme minuuttia hiljaisessa itsetutkistelussa ja Jumalan Hengen kuuntelussa odottamassa, sanoisiko taivas jotakin jossakin kohtaa jollekin meistä – jotakin, joka vaatisi  nousemaan ja lähtemään siunattavien rivistöstä taemmas kirkkosalissa ja luopumaan siunausvihkimyksestä siirtyen hengellisen kasvun luokille kasvamaan totiseen valmistautumiseen Jumalan työssä.

LUEN aikain merkkejä ja olen käsittämässä, että kenties lyhyemmässä odotusajassa kuin kuvitellaan uskovien seurakunnissa koittaa aika, jolloin ei ole samaa varaa palkata paimenia kuin nyt vielä on.

Mitä tapahtuu Jumalan työlle, jos ja kun tuollainen edellisessä kappaleessani ennakoimani aika koittaa Suomen raamatullisessa Siionissa? Tarkoitan yhtä lailla niin sanottuja vapaita seurakuntia kuin luterilaisen tunnustuksen sisäpuolella kokoontuvia yhteisöjä, joissa vaikkapa kieltäydytään naispappeuden hyväksymisestä Raamatun määräysvaltaan sitoutuvassa uskossa.

Katsotaan yhdessä suuntaan Kiina.

Kommunistit alkoivat ahdistaa, vainota, sulkea kirkkorakennuksia ja kiristää julkista evankelioivaa toimintaa.

Kristinusko ei kuitenkaan menehtynyt vainojen aikana – ei menneinä päivinä, eikä nykyisinä päivinä, uskovien vainojen edelleen jatkuessa ja kirkkojen toiminnan ollessa ei-toivottua.

Jumalan kristityt naiset ja miehet, nuoret ja vanhemmat, evankelioivat, kastoivat, opettivat – tuloksena olivat elinvoimaiset seurakunnat, joissa ei pelätty kommunisteja ja joissa elettiin valmiudessa saada ylennys taivaallisiin minä hetkenä – minä päivänä – tahansa.

Kiinan kristityt pelkäsivät ja rakastivat Jumalaa – uhmasivat Antikristusta sen kaikissa esiintymismuodoissa, ja elivät Kristukselle henkensä uhalla.

Ajankohtaisia aiheita eivät olleet palkkasaatavat kokotoimisesta evankelistan työstä sen enempää kuin työehdot tai lakisääteiset lomat ja muut edut.

Kristuksen ruumiin ulkopuolelta säännöllisesti tulevat uhat ja vainot ja vankeudet ja kuolemantuomiot valoivat Kiinan kristityistä nöyriä Kristuksen herrauden palvelijoita ja palvelijattaria, marttyyreita, joiden pyhyyden tuoksu käännytti vainoojia heidän kanssasisarikseen ja kanssaveljikseen.

PALAAN blogini alkuosan ajatuksiin.

Mitä tapahtunee huomisen ja tulevien päivien Kristuksen ruumiissa ja ruumiille?

Pirstoutuvatko vanhat kirkot ja herätysliikkeet ja seurakunnat?

Sekoittuuko kristittyjen vainojen hien ja veren tuoksuun Kristuksen pyhän kirkastusruumiin taivaallinen tuoksu niin vahvana uutena viininä, että katakombiajan ihmeet toistuvat: tullaan katsomaan istumapaikoilta miten kristittyjä raadellaan – ja Kristuksen tuoksu vetää katsojan marttyyrien rinnalle anomaan samaa kohtaloa, jota kohti vankiloista raastetut kristityt on pakotettu etenemään villieläinten raadellessa heidät elävinä? Tätä tapahtuu juuri tälläkin hetkellä yhtä lailla marxismin kuin islamin petovaltojen hallitsemilla alueilla.

Juuri tänä aikana – tänäkin päivänä jossakin! – Jumalan Pyhä Henki laskee kutsumuksen manttelin nuorien tulevien sankarimarttyyrien harteille ja voitelee ja täyttää taivaallisella öljyllä.

Näitä nuoria – ja miksi ei vanhempiakin – uuden ajan kristittyjä leimaavat pyhä intohimo Kristuksen seuraamiseen, pyhä rohkeus todistaa ja pyhä rakkaus Raamattuun, Jumalan Sanaan.

Jumalan valtakunta ei ole tuhon oma.

Jumalan seurakunnan pyhä kutsumus kulkee Pyhässä Hengessä ja Tulessa loppuviivalle saakka – ja kun pelastettujen täysi luku on sisällä, tapahtuu ylösotto tempaus.

JUMALAN kuningaskunta ei huku voimattomuuden kaivoon. Vielä kerran tulee suuri, suuri herääminen, jossa pelastettujen luku tulee täyteen. Vielä kerran!