Myytti pimeästä keskiajasta. Miksi se yhä elää vahvana?

Parisen vuotta sitten vieraanani Uskon Puolesta -ohjelmassa oli keskiajan asiantuntija Pimeä Aika -kirjan (Gaudeamus 2019) kirjoittaja FT Jaakko Tahkokallio. Kirjassaan Tahkokallio oikoo kymmenen yleistä väärinkäsitystä keskiajasta. Niitä kävimme lävitse myös ohjelmajaksossa, joka on vapaasti kuunneltavissa tämän blogin lopussa löytyvästä linkistä.

Tahkokallio käsittelee kirjassaan ja ohjelmassamme lähemmin kymmentä keskiaikaan liitettyä myyttiä. Näistä muutaman mainitakseni:

Kirkko hallitsi ihmisten elämää; Keskiaika hävitti antiikin perinnön; Kirkko esti luonnontieteen kehityksen; Ihmiset uskoivat, että maa on litteä; Keskiajalla poltettiin noitia; Keskiajan ihmiset olivat impulsiivisia ja lapsellisia; Keskiajan sodankäynti oli kömpelöiden ritarien rynnäköintiä jne.

”Myytti pimeästä keskiajasta on voimakas, sillä siihen liittyy sarja mielikuvitusta kiihottavia kuvia: ritareita, prinsessoja, noitarovioita, linnoja ja kidutuskammioita,” Tahkokallio tiivistää.

Myyttejä murtaessaan Tahkokallion tarkoituksena ei silti ole ”romantisoida keskiaikaa, vaan suhteuttaa keskiaika muihin ihmiskunnan historian aikakausiin erityisesti Euroopassa, jonka historian jäsentämisen välineeksi koko keskiajan – historian väliajan – idea on syntynyt” (270). Mielestäni hän onnistuu tässä kirjassaan kiitettävällä tavalla. Omien sanojensa mukaan Tahkokallio ei ole tunnustava kristitty, eikä hänellä ole siten tarvetta maalata keskiajasta kristinuskon kannalta todellisuutta myönteisempää kuvaa.

Kauhukabinetteja ja kidutusvälineitä

Poimin yhden esimerkin siitä kuinka tällaiset ”pimeän ajan” myytit syntyvät ja miksi. Otan oheisen esimerkin siksi, että se on ”hauskalla” tavalla tullut itseäni vastaan Tallinnassa käydessäni.

Tallinnan vanhaan kaupunkiin johtavalla kävelykadulla monet ovat saattaneet nähdä mainosviirin, jossa kutsutaan poikkeamaan keskiaikaisten kidutusvälineiden museossa (Museum of Medieval Torture Instruments). Kirkkaan punaisessa mainosviirissä komeilee näyttävästi massiivinen puutuoli, jonka istuinosa, selkänoja sekä käsinojat ovat täynnä teräviä piikkejä. Monesti paikan ohi kävellessämme olen vitsaillut vaimolleni, että siinäpä vasta ergonominen ”toimistotuoli”.  Ei pääse nukahtamaan työpisteen ääreen. Että ne osasikin keskiajalla motivoida. Koskaan tosin en museossa ole poikennut. Mielenkiintoa se on silti herättänyt ja kiehtonut uteliasta mieltä.

Pimeä Aika -kirjan luvussa Keskiaika oli julmuuden ja väkivallan aikakausi Tahkokallio käsittelee näkemystä, jonka mukaan keskiaikaan yleisesti liitetään juridinen kidutus kammottavine kidutusvälineineen, joita sitten esitellään museoissa eri puolilla Eurooppaa vielä tänäänkin. ”Todellisuudessa nämä museot ja niiden sisältämät esineet dokumentoivat jotain muuta kuin keskiajan todellisuutta,” Tahkokallio kirjoittaa.

Hän ottaa esimerkiksi tällaisissa kidutusmuseoissa esiteltävän rautaneitsyen, joka oli rautapiikein sisustettu puinen, sarkofagimainen arkku. Tahkokallio kirjoittaa:

”Tällaisesta laitteesta ei ole mitään keskiaikaisia mainintoja, eikä kuvauksia siitä tunneta myöskään 1500–1600-luvuilta. Vekotin putkahtaa y leiseen tietoisuuteen vasta 1700-luvun lopulla Nürnbergissä, jossa paikallinen filosofi ja historian harrastaja Johann Philip Siebenkees esittelee sen keskiaikaisena teloituslaitteena … Kaikki todisteet viittaavat siihen, että Siebenkees rakensi rautaneitsyensä itse. Välineen lähtökohtana oli luultavasti uuden ajan alussa käytetty jalkapuun kaltainen häpeäviitta – eräänlainen tynnyri, jonka sisään häpeärangaistukseen tuomittu suljettiin. Sievenes paranteli laitetta lisäämällä siihen piikit. Esineestä tuli hitti. Siitä tehtiin kopioita, ja uusia neitsyitä ’löydettiin’ muualta.” (182)

Kidutusmuseot esittelevät hallussaan olevia rautaneitsyen kaltaisia viritelmiä, joista hurjimmat Tahkokallion mukaan ”paljastuvat aina uudella ajalla tehdyiksi ’jäljennöksiksi’, mikäli museolla on tarjolla tietoa esineiden alkuperästä.” Tahkokallion mukaan tavallisesti ei ole. Aidot esineet, sikäli kun niitä kokoelmiin on saatu, ovat useimmiten peräisin 1500–1700-lukujen vankityrmistä.

”Kauhukabinetit ja kidutusvälinekokoelmat olivat 1800-luvulla syntynyt ilmiö,” Tahkokallio kirjoittaa. Sadistinen väkivalta kuvastoineen kiehtoi 1800-luvun varakasta sivistyneistöä. Niin myös nykypäivän turisteja.

Mitä tarkoitusta tällaiset keskiaikaan liitetyt sadistiset mielikuvat sitten palvelivat? Tahkokallio kirjoittaa:

”Kidutuskammioiden rakentaminen ja pimeän keskiajan mielikuvan luominen olivat osa prosessia, jossa julmuus ja väkivalta siirrettiin kokonaan toisen aikakauden ominaisuudeksi. Samalla tavalla kuin lapsen mieli kehittyy peruuttamattomasti aikuisten mieleksi, ihmiskunnan haluttiin ajatella kasvaneen keskiajan impulsiivisesta ja julmasta ’hengen lapsuudesta’ sivistyksen muovaamaan ja järjen hallitsemaan nykyaikaan.” (183)

Tällä tavoin ja tällaisiin tarpeisiin siis syntyi myytti keskiaikaisista kidutusvälineistä. Voisi ehkä sanoa, että kyse oli eräänlaisesta valistuksen moraaliposeerauksesta, jossa oli osoitettava olevansa parempi kuin kirkon kahlitsemat julmat ja tietämättömät edeltäjänsä ”pimeänä” keskiaikana.

”1800-luvun eurooppalaiset halusivat vakuuttaa itsensä omasta sivistyneisyydestään sekä suhteesta omaan barbaariseen menneisyyteensä, että muun maapallon väestöön, joka yhä heidän mielestään eli tässä historian hämärässä,” Tahkokallio toteaa.

Euroopan suursodat 1900-luvulla olivat Tahkokallion mukaan kuitenkin osoitus siitä, ettei kyky väkivaltaan ja sadismiin rajoitu yhteen aikakauteen ja kulttuuriin. ”Ihmisen väkivaltaiset vietit on melko helppo aktivoida, eikä historia ole yksisuuntainen katu edistyksen suuntaan,” Tahkokallio muistuttaa lukijoitaan.

Luvun lopuksi Tahkokallio kysyy joukon hyviä kysymyksiä:

”Nykyään tiedetään, ettei keskiajan maailma ollut sellainen kuin 1700-luvulla ja 1800-luvulla ajateltiin. Tarvitsemmeko todella menneisyydessä keksittyjä historiaa koskevia myyttejä voidaksemme elää ihmisiksi? Ja voiko myyteistä, jotka sulkevat väkivaltaisuuden ulos modernista ihmisluonnosta ja määrittelevät sen kokonaan toisen aikakauden ominaispiirteeksi, olla jopa haittaa?” (184)

Pimeän keskiajan vahva viihdebrändi

Tahkokallio murtaa keskiaikaan liitettyjä myyttejä yksi kerrallaan helppolukuisesti, mieleenpainuvasti ja kuitenkin asiantuntevasti:

Englantilainen Edward Gibbon 1700-luvun lopulla oli ensimmäinen, joka katolista kirkkoa vastaan suunnatussa propagandateoksessaan keksi väittää kristittyjen tuhonneen Aleksandrian muinaisen kuuluisan kirjasto (94). Väite siitä, että kirkko olisi estänyt lääketieteen kehityksen kieltämällä ruumiinavaukset on puhdas myytti (107). Ajatus tieteen ja uskonnon välisestä sodasta on karikatyyri (109). Kiistämätön tosiasia on, että moderni tiede syntyi kristillisen uskon kyllästämässä kulttuurissa (114). Kukaan keskiajan kirjoittaja, millään kielellä, ei väittänyt maan olevan litteä. Kirjailija Washington Irving kehitti vuonna 1828 Kolumbuksen elämää ja matkoja käsittelevässä teoksessaan mehukkaan, mutta myyttisen tarinan Kolumbuksesta, joka sankarillisesti taisteli litteän maan uskoisia kirkonmiehiä ja inkvisitiota vastaan. Myöhemmät tietokirjailijat tarttuivat tarinaan tarkistamatta Irvingin lähteitä (121). Ja tämä antikliimaksi nostaa hymyn kasvoille: ”Keskiajan kirkollinen inkvisitioprosessi muistutti useammin kansanedustajan taksilaskujen penkomista kuin veristä noitavainoa.” (202)

Miksi keskiaikaan liitetyt virheelliseksi tiedetyt myytit sitten ovat yhä niin elinvoimaisia?

Tahkokallion mukaan keskiaikaa koskevat myytit ovat aikakauteen liitettyjä epähistoriallisia yksinkertaistuksia, jotka palvelevat valistuksen jälkeisen ajan identiteetin muodostumista. Teoksensa alkupuolella Tahkokallio analysoi keskiaikaan liitettyjen puolitotuuksien merkitystä osana tätä identiteettiprojektia. Hän kirjoittaa:

”Myytti pimeästä keskiajasta on olennainen osa suurta kertomusta modernin länsimaisen sivilisaation noususta. Hienoja ideoita keksitään antiikissa, unohdetaan keskiajalla ja löydetään uudelleen renessanssissa. Tästä kehittyy ensin valistus, sitten teollistuminen ja lopulta moderni demokraattinen, liberaali ja hyvinvoiva maailma. Arkipäivän kielessä adjektiivi ’keskiaikainen’ elää juuri tässä modernin vastakohdan merkityksessä.” (8)

Historian aikakausia koskevat yleistykset eivät Tahkokallion mukaan silti ole tarpeettomia. Ne voivat auttaa menneisyyttä koskevien kuvien tarkentamisessa ja niiden etuna on muistettavuus. Tahkokallion sanoin, joita aivan blogini alussa lainasin: ”Myytti pimeästä keskiajasta on voimakas, sillä siihen liittyy sarja mielikuvitusta kiihottavia kuvia: ritareita, prinsessoja, noitarovioita, linnoja ja kidutuskammioita.” (8) Sekä muutama rivi myöhemmin: ”Pimeän keskiajan viihdebrändi on niin vahva ja yleisöön vetoava, ettei mikään akateeminen todistus voi kumota sitä.” (9)

Elokuvat ja tv-sarjat ja tietokonepelit eivät sellaisenaan ole ongelma ”niin kauan kuin tätä historiaa ei suoraan valjasteta poliittisen propagandan välineeksi”, jolloin ”myytit alkavat ohjata sitä, miten menneisyyden ilmiöitä tulkitaan historiaa yleistajuistettaessa ja jopa tutkittaessa.”

Sanoisin, että paikoin näin on valitettavasti voinut jo käydä. Monien historiantuntemus rajoittuu elokuvien ja tv-sarjojen tarjoilemiin virheellisiin mielikuviin. Kun uskontojen, erityisesti kristinuskon, tuntemus ohenee ja ihmiset entisestään vieraantuvat kristinuskon suuresta kertomuksesta houkutus hakea rakennusaineita identiteetilleen pelkästään viihdeteollisuuden tarjoilemista epähistoriallisista myyttisistä mielikuvista voi houkuttaa. Tietenkään niitä ei automaattisesti myyteiksi tunnisteta. Eritoten, jos elokuvan alussa todetaan ”Perustuu tositapahtumiin.”

Mutta jos haluaa tietää vaikkapa miltä miekkailu keskiajalla oikeasti näytti, kannattaa lukea Jaakko Tahkokallion kirja Pimeä Aika – Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019).

Kuuntele Jaakko Tahkokallion haastattelu pimeästä keskiajasta (alk. 17’42):