Punavuorelta Turun tuomiokirkkoon – Kuusi vuosikymmentä – kuusi hengen jättiläistä osa 4b/6

VÄINÖ ERLAND HYVÖNEN maallisen elämänsä loppuun saakka oli sitä mieltä, että hän tuohon aikaan oli helvetin lapsi – ainakin rippikoulussa ja konfirmaationkin pyhissä hetkissä. Kysyin jollakin kokousmatkallamme – yöjunassa makuuvaunun lavereilla ennen nukahtamista –, mitä nuo johdattelevassa tekstissä olevat rovastin puheessaan lausumat sanat tarkoittivat.

Ei minun tunnollani ollut mitään erikoista. Päivät kuluivat työssä. Illat opinnoissa, harrastuksissa. Maailma ei sanottavammin vetänyt minua puoleensa. Parhaiten viihdyin yksin harrastuksieni parissa. Mutta asiat Jumalan kanssa eivät vain olleet selvät ja kunnossa. Uskovat puhuivat taivaan Isästä – minulla ei ollut sisäistä vapautta ajatella suuresta Jumalasta minun Isänäni. Tämä painoi tuntooni leimansa, synkensi mieltäni. Luin läksyni huolella ja opin vaivattomasti katekismusta. Kotini ja kirkon välinen matka oli neljätoista kilomeriä. Kuljin jokaisena rippikoulupäivänä nuo kilometrit yksinäni – oli siinä aikaa ajatella. Tuli noilla kävelyillä vastaani tapauksia, jotka pakottivat ajattelemaan – ennen kaikkea yhtä asiaa, sitä, kelpaisinko Jumalalle, jos yhtäkkiä elämän lanka katkaistaisiin. Joutuisinko helvetin kadotukseen?

Kuuntelen Väinö rovastin sanoja hänen kodissansa Turussa. Teen muistiinpanoja. On vuosi 1963.

Edellisessä blogissani kerroin Väinön kirjakäsikirjoituksesta, jota sain editoida julkaisua varten. Nyt olen käsikirjoitus sylissä syventämässä alkuperäisessä tekstissä olevia tilannekuvauksia. Kynä kiitää lehtiön arkeilla. Tahdon muistiin merkityksi kaiken, mitä kunnioitettu kirkonmies kertoo.

Väinö rovasti liikkuu sanoissaan rippikouluaikansa muistikuvissa. Kertoo käestä, joka kukkui kuusikon katveessa. Mielellänsä nuorukainen sitä sanoi kuunnelleensa – kunnes joku oli kertonut käen kukuntaan liittyvän asian, joka jäi syvästi sielua vaivaamaan.

Käen kevään ensi kukunnan jokaisen ”kukkuun” sanottiin lupaavan yhden elinvuoden lahjaa vaeltajalle. Montako kukuntaa olisi kuultavissa, nyt, kun käestä oli tullut elämän ja kuoleman viestintuoja, profeetta?

Nuorukainen ei päässyt irti tästä painajaisesta. Halkoessaan metsiä hän suorastaan rukoili, että taivaan hyvä Isä pitäisi käet kaukana hänen reitiltänsä.

En minä ollut taikauskoinen. Mutta kun käki kukkui, niin minä pysähdyin ja aloin laskea. Niinkö harvoja vuosia minulle suotaisiin? Olenko näin lähellä matkani päätä? Rippikoulu, ja jokunen vuosi lisää, ja sitten – ? Nytkö lyötiin matkan pää, virstan viimeinen pylväs, reittini varrelle?

Väinö rovasti naurahtaa. Mutta huomaan jotakin – hänen silmissään on kyyneleitä.

Käki on kukkunut minulle monet kerrat. Jo vuosia olen laskenut aikojen määrää. Milloin niitä on luvattu vähemmän, milloin enemmän. Silloin luvattiin harvoja. Harvoja! Mutta semmoista on Jumalan armollisuus, että elää olen tuosta ajasta saanut jo viisi vuosikymmentä. Jumala on antanut vuosikymmenet jatkona poikasen rauhattomiin vuosiin. Vuodet ovat olleet rikkaat, valoisat, onnelliset.  Niiden yllä ei ole enää kuoleman kalmaa eikä tuntemattomuuden sumua. Ne ovat olleet lahja taivaasta, armon vuosia, vuosia Jumalan iankaikkisuudesta. Käki on kukkunut monta kertaa, satoja, ehkä tuhansia kertoja elämäni vuosikymmenten aikana. Ei se lintu ole ennustanut minulle elämän lyhyyttä ja kuoleman pituutta.  Ei! Käki kukkuu Luojan kunniaa. Muistuttaa myös hetken verran iäisyyden loppumattomasta virrestä, joka kerran täysäänisenä kaikuu uudessa maassa ja uudessa taivaassa. Sinnehän minutkin on asukkaaksi luvattu! Kiitos sinulle, käki.  Muistutat iankaikkisesta elämästä. Ei enää lasketa vuosia. Kuolema on kuollut. Iankaikkinen elämä on omistettuna loppumatonta, riemullista menoa Jumalan oikealla kädellä!

VÄINÖ oli myös viikon aloillaan, rippikouluasukkaana Nurmijärven kirkonkylässä.  Väinö oppi kristillisestä elämästä uuden piirteen – syvällisen hiljentymisen lahjan ja armon.

Väinö kävi joka päivä hautausmaalla. Toisinaan hän vietti niissä puitteissa tuntikausia.  Nuori mies ajatteli elämän kulkua, sen salattua menoa, sielun suuria kysymysmerkkejä ajasta ja ikuisuudesta. Tarkoituksesta.

Väinö kulki hautausmaalla. Luki hautamerkeistä tuttuja nimiä. Pysähtyi haudoilla, joiden ääressä oli poikasena hautajaispäivinä seisonut yleensä isään nojaten. Muisti monen vanhan, monen nuoren, monen läheisenkin hautakummun ääressä menneitten elämää.

Toivoin omalle kohdalleni haudan rauhaa, sitten joskus, kun saisin elämääni lopullisen hiljentymisen ihmeen.

Mutta hautausmaalla heräsi jotenkin eloon myös vaivaava muisto, josta kertoi yhden kummun pieni risti. 

Minun nuorempi veljeni Toivo kuoli elämänsä alussa. Toivon hautajaispäivänä saapui naapurin iso poika tupaamme ja virkahti: ”Hyvä oli, kun kuoli. Olisihan se kuitenkin myöhemmin nälkään kuollut. Helpolla pääsi.”

Nälkämaan elämää todellakin kodissamme elettiin. Isä sairasti, vietti kuukausiakin sairaalassa, ja alati pelkäsimme, että isä pian kuolee. Kuoleman asiat painoivat raskaasti ja pysyvästi Hyvösten perheen elämää. Sen syviin kalmanjuoviin liittyi poikasen polulla usein kova nälkä. Äitini koetti raataa ja tehdä työtä viedäkseen lapsilaumaa eteenpäin. Isällekin suotiin joskus toisinaan työntäyteisiä vuosia ja sen kautta perheelle parempia aikoja. Mutta vaivat painuivat kuitenkin syvästi Hyvösten perheen jokaisen jäsenen olotiloihin.

Hautausmaalla elin kuitenkin rikkaita, joskin samalla tuskantäyteisiä päiviä.  Koetin muistaa ottaa opetusta rippiläksyistä ja tarttua Sanaan. Se olikin ainoa turva. Mutta kaikesta tällaisesta huolimatta kuolema tuntui aina saattelevan minua elämäni matkapoluilla. Myöhemmin hautausmaat ovat kuitenkin tulleet minulle rakkaiksi paikoiksi, joissa elämän liekit säteilevät ylösnousemuksen lupauksen sammumattomissa lampuissa.

Haastateltavani toisti useasti kiitollisuudella sitä, mitä työ ja jopa raadanta hänelle opetti.

”Kaikki työ on samanarvoista. Ratkaisevaa ei ole työn sisältö ja laatu” – hän toistaa tätä ajatusta usein ja jatkaa – ”työ on vain opittava tekemään oikealla mielellä – kiitollisuudessa.”

Työ oli minulle ja on aina ollut lahja taivaasta. Näin ruumiillinen raadanta jo lapsuudessa, näin myös hengellinen uurastus seurakunnissa. Varmaankin vasta iankaikkisuudessa osaan arvostaa oikein sen, että poikavuosiini liittyi tinkimätön, raskas työnteko. Niin paljon ei kuitenkaan tarvinnut raataa, että kirkolliset pyhäpäivät köyhyydenkään keskellä olisivat kuluneet työssä. Sunnuntain – Herran pyhän päivän – kunnioittaminen kodissamme oli ehdotonta. Kirkkoaika kello kymmeneltä oli pyhä hetki, jolloin ei saanut pistäytyä edes pihamaalla. 

VÄINÖ oli kirjojen mies. Hän kirjoitti kirjoja. Kirjoitti kaikenlaisia tekstejä. Ja jo lapsena arvosti ja piti aarteinaan leikkikalujen sijasta kirjoja – kaikissa muodoissa.

Ensimmäinen ”kirjastonsa” oli kaatopaikan tuotetta.

Joku oli tyhjentänyt kaatopaikalle laatikoita, vienyt vanhoja almanakkoja ja joitain muita kotien kirjastoon kuuluvia tuon ajan painotuotteita roskien mukana hävitykseen.

Väinö löysi roskien keskeltä ainekset ensimmäiseen kirjastoonsa. Mainitsinkin jo vanhat almanakat. Ne olivat myös Jumalan Sanan välittäjiä – niistä opittiin kaksi suurta totuutta – kaksi rukousta -, näin kuuluvia: ”Anna, oi Jeesus, rauha ja menestys.”  Ja: ”Ylistys, kiitos ja kunnia olkoon sinulle, Jumala ja Isä.”

Viiden vuoden ikäisenä Väinö oli jo lukenut aapisen useita kertoja alusta loppuun ja harjoitteli katekismuksenkin parissa. Pikkuisia lyhyitä tekstin pätkiä tosin, mutta silti lukutaidollisena Väinö suorastaan rakasti askarrella kirjainten ja sanojen muodostamisen parissa. John Bunyanin Kristityn vaellus oli Hyvösten kodissa kuvitettuna laitoksena. Ensinnä kuvat, sitten tekstikin veti poikaa puoleensa.

Näihin aikoihin myös Uusi testamentti tuli mielenkiintoni maailmaan. Luin sitä hyvin ahkerasti. Sana jäi kasvavan nuorukaisen tajuntaan. 

Kodissani ei aina ollut leipää. Vettä oli. Ja puuroa keitettiin. Vaan ei puuroakaan saanut syödä vatsansa täyteen. Työ ja kirjat korvasivat ruumiin vaatimukset, kun vartuin kohti teini-ikäisyyttä. En ole koskaan osannut kapinoida, en vanhempiani, en Jumalaa vastaan siitä, että lapsuuteni oli nälkää ja köyhyyttä. Harvoin oli runsautta, mutta aina oli kohtuutta.

PYHÄKOULU oli Väinö Erlandin ensimmäinen koulu – jo ensimmäiset askelet torpan lattialla otettuansa hänestä tuli pyhäkoululainen.

Opettajana oli Nymanin Riku, halvattu mies, joka taapersi aina siihen taloon, jossa vuorollaan pidettiin kunkin sunnuntain pyhäkoulua. Pyhäkouluun tulivat suuret ja pienet, usein kylän aikamiehetkin. Rikun opettajan työ ei ollut järin ihmeellistä: virsi, kaikkien vuosikertojen tekstit ja rukoukset luettiin, lopuksi jälleen virsi.  Opetustavoiltansa ei pyhäkoulu ollut kovinkaan erinomainen – sen Väinö tajusi viimeistään rippikoulun alkaessa – mutta uskollisesti sitä käytiin.

Tärkeintä oli Jumalan Sana!

Katselen ja kuuntelen haastatteluni kohteena olevaa Jumalan miestä. Meissä kummassakin värähtää jotakin – yliluonnollistako? Väinön ääni jotenkin poikkeaa tavanomaisesta – siihen tulee jotakin Siinain jylinää mutta myös Getsemanen pyhää murtuneisuutta.

Tärkeintä oli ja edelleen on ja aina on minulle oleva Jumalan Sana!

Sittemmin minulle itselleni avautuivat ensimmäisenä työsarkanani seurakunnassa pyhäkoulun opettajan tehtävät. Vielä pappisvuosienkin aikana pyrin olemaan pyhäkoulutyössä opettajana.

Väinön täyttäessä viisi vuotta hän oli lukenut aapisen ulkoa.

Pääsin ensimmäisille kinkereilleni. Enhän tiennyt mitä ne kinkerit olivat.

Ihmettelin väen paljoutta. Pihaan karautti hevosjono. Sanottiin pappien
tulevan. Eräästä reestä otettiin suuria kirjoja. En ollut koskaan sellaisia nähnyt.  Minä ihastuin kirjoihin ja aloin ajatella, että kenties kerran joskus elämässäni minullakin olisi kirjoja – suuria kirjoja. Kysyin äidiltäni kirjoista, ja hän selitti niitten olevan kirkonkirjoja. Mainitsi perään, että vain papit lukevat tuollaisia kirjoja.

Se oli ihmeellinen päivä. Pastori Pastinen otti suuren kirjan, avasi ja alkoi
kulkea salissa ja antoi jokaisen vuorollaan lukea siitä. Hän myös kyseli
ihmisiltä asioita, joista en ymmärtänyt mitään. Sitten hän kutsui minut eteensä.  Kyseli osaanko lukea. Sitten hän antoi minulle kirjan – ja asetti kätensä pääni päälle ja siunasi minut.

Se taisi olla sellainen papillinen siunaus, josta en ole koskaan päässyt vapaaksi – enkä tahtoisi koskaan päästäkään. Kukapa silloin olisi arvannut, että tuon siunauksen alla minusta tulisi itsestänikin kerran Herran pappi.

Lähes kuusivuotiaana sain aloittaa koulunkäyntini kiertokoulussa. Kiertokoulut jättivät mieleeni syvän halun lukemiseen. Sain käsin kosketella myös isoja kuvaraamattuja. Ne ovat tähän päivääni saakka aina olleet erityisen    kunnioituksen ja rakkauteni kohteita.

Varhaisvuosistani alkaen olen oppinut tekemään työtä. Kansakouluaikanani tein työtä illat pitkät koulusta tultuani. Läksyjen luvun täytyi tapahtua pimeän tultua myöhäistunneilla. Loma-ajat olin kiinteästi raskaassa työssä. Maanviljelys, mutta erikoisesti halonhakkuu, pellon raivaaminen ja kivityö kiinnostivat minua.  Pakkokin oli kiinnostaa, sillä valinnan mahdollisuuksia ei liikoja ollut.  Kirjaimellisesti raadoin kesäisin aamusta kello kolmesta iltaan yhdeksään saakka.  Nautin sitä. Usein tosin ruumistani poltti työn tuoma kangistuminen, joten aamuisin nouseminen saattoi olla suorastaan ponnistelujen takana. Silti työ oli kuin laulua, jonka sujuminen soi suonissani. Varsinkin metsässä oli hauska viipyä uurastamassa.

Rakastin Nurmijärven suuria saloja. Työn lomassa samoilin mielelläni riistaa etsimässä. Sitä sai helpolla. Sen suoma lisä kodin tiukassa ruokataloudessa oli arvokas. Usein talvisin hiihtelin iltamyöhällä metsässä ja nautin sen hopeisesta hohteesta suureen rauhan keskellä. Imin sieluuni tervaksen tuoksua. Etsin elämän suuntaa. Se näytti minusta varsin hämärältä. Mutta silti! Sielussani oli tunne, että siihen oli olemassa ratkaisu. Sitä kyselin. Sitä koetin sydämen hiljaisissa rukouksissa pyytää Jumalalta.

Kotini sijaitsi noin kolme kilometriä Rajamäen väkijuomatehtaalta. Tehdas loi oman synkän varjonsa. Tutustuin tehtaaseen perin pohjin, koska isäni oli usean vuoden aikana koneenhoitajana tehtaassa. Noihin aikoihin tein ensimmäisen raittiuslupaukseni. Olin nähnyt paljon alkoholin tuomaa kurjuutta tehtaan piirissä.  Itse en tahtonut sellaiseen alistua. Tartuin vankasti kiinni raittiuslupaukseen.  Jumalan varjelus on ollut ilmeinen ja tunnustettava. Hän varjeli minua kuin ”silmäteräänsä”.

VÄINÖN etsivä elämän vaellus jatkui.

Väinö tiesi, että Jumala oli tarttunut nuoren miehen elämään määrätietoisen voimakkaasti. Jumala teki työtä hengessä ja sielussa. Väinö kävi kirkoissa ja saarnatilaisuuksissa ja etsi selvyyttä sisäiseen elämäänsä. Vuosikymmeniä tuon jakson jälkeen hän toteaa minulle, että vika oli hänessä – tarkennettuna: arkuudessansa. Jos vain olisi uskaltanut mennä puhumaan kattavasti ja tyhjentävästi sielunhoitajan kanssa probleemoistansa, niin ihka varmasti olisi apua tullut.

Apua tuli – odottamattomasti ja elämää pitkäksi aikaa radikaalistikin muuttavalla tavalla.

Hyvät ystävät ohjasivat Väinön tekemisiin Helsingin Metodistiseurakunnan kanssa.

Kävin joitakin kertoja jumalanpalveluksissa. Eräänä sunnuntai-iltana kutsuttiin minut iltatilaisuuden jälkeen seurakuntasaliin nimipäiville. Noudatin kutsua.  Juhlasalissa oli suuri joukko nuoria, ikäisiänikin. Tapasin seurakunnan paimenen.  Hän kysyi uskonelämästäni. Sanoin pyrkiväni elämään Jumalan Sanan mukaisesti, mutta rauhaa ei sielussani ollut.

Pastori syventyi Väinön asioihin. Lopuksi hän kysyi, tulisiko Väinö hänen kanssansa kirkkosalin puolelle, alttarille, rukoilemaan. Pastori sanoi, että sielunhoidollisen rukoustilanteen lopulla etsisi ohjausta, miten julistaisi nuorukaisen kaikki synnit Jeesuksen nimessä ja veressä anteeksi annetuiksi.  ”Älä anna saatanan syyttää sinua semmoisista, joista ei Kristuskaan sinua syytä.”

Polvistuttiin alttarikaiteen äärellä. Pappi rukoili ”Nurmijärven pojan” puolesta ja hänen kanssansa.

Mikä rauha ja ilo vuotikaan silloin sieluuni! Olin tosiaan kuin legendaariset unta näkeväiset! Kiitos, kiitos Jeesuksen veren, olin nyt sisäpuolella pelastusvarmuuden ja Kristukselle antautuneen elämän vakaumuksen omistaja.

Väinön sielua hoitanut metodistipastori oli sittemmin legendaksi tullut Niilo Tuomenoksa. 

Nimi koskettaa vanhemman polven kristittyjä. Tuomenoksa koki johdatuksena siirtyä metodistikirkosta luterilaiseen kirkkoon ja edelleen Kansan Raamattuseuran työntekijärivistöihin. Niiltä ajoilta juontui myös yhteys Ensio Lehtoseen, yhteys joka ajallaan johti siihen, että Hyvösestä tuli Lehtosen perustaman Kuva ja Sana työn ja siihen liittyvien toimintojen hallitusten jäsen. Ja niissä kehyksissä nuori Leo Meller tuli hänkin johdatetuksi yhteyksiin, joissa Väinö Erland Hyvönen sai olla tiennäyttäjä ja hengellisen elämän opas minulle.

Tämän blogin loppuun seuraava yhteenvetoteksti sellaisena kuin se on jäänyt avokelanauhurini taltioimaksi Väinön viimeisiltä ajoilta:

Jumala oli johdattanut minua kuusitoista vuotta ja kolme kuukautta ja antanut vihdoin minulle uskomisen armon Jeesuksen suureen lunastustyöhön. Olin syntynyt ajalliseen elämääni joulukuun 14. päivänä 1903. Sain omistaa pelastavan armon elämääni Kristuksen lahjana maaliskuun 14. päivänä 1920. Johdatus ratkaisi elämäni taipaleen pitkäksi aikaa, sillä hengelliseksi kodikseni oli tullut metodistikirkko. Tästä huolimatta siteeni entiseen lapsuuteni kirkkoon eivät koskaan katkenneet. Rinnan uuden hengellisen kotini ruokki minua lapsuuteni kirkko, jonka sananjulistajista erityisesti tohtori Erkki Kaila ja tohtori B. H. Päivänsalo antoivat minulle hyvin paljon.

Seuraavassa osassa Akkunat menneisyyteen sulkeutuivat hitaasti – kunnes…  Kiitos kun saan jakaa kanssasi, lukijani, niitten Jumalan ihmisten vaikutusta, jota ilman elämäni olisi jäänyt paljoa vaille. Emmekä varmaankaan kohtaisi näillä palstoilla.