Patmos-blogi

”Ajatella vapaasti on suurta – ajatella oikein on suurinta!” – Ullakon vanhat tavarat osa 3

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Tervetuloa jälleen löytöretkelle vanhan ullakon ajattomien tavara-aarteitten tuntumaan. Tässä kerronnassa käväisemme äitini Ellen-siskon ja puolisonsa Nils Hellströmin Mälaren-järven rantakaupungissa Ruotsin Strängnäsissä, Kirkkokatu kolmessa. Kaikkiaan sain vierailla Ellenin ja Nilsin luona jostakin seitsenvuotiaasta alkaen niin useita kertoja, etten parhaimmilla matemaattisilla yrityksillä ole kyennyt laskemaan, miten useita reissuja tein länsinaapuriimme. Ellen ja Nils olivat lapsettomia. Koko sukumme koki, että minulle yksinhuoltajaäidin lapsena olisi hyödyllistä saada kokea lapsirakkaan lähiomaiskodin lämpöä ja käydä jopa eräitä lukukausia sikäläistä koulua – ja olihan Ruotsissa 1950-luvulla monet asiat paremmin kuin meillä Suomessa. Suvun yhteistoimin ostettiin minulle tarpeellisia laivalippuja. Ruotsissa Enköpingin kaupungissa asui myös Mellereitä – Anna ja Åke ja Håkan: ensin mainittu iäkäs leskiäiti ja miespuolet hänen poikiansa. Pojat olivat insinöörejä, taloudellisesti vauraita ja näkemyksissään rajusti antikristillisen elämänkuvan edustajia, tosi militantteja juutalaiskristillisen uskon vastustajia. Minua tahdottiin pitää pitkiäkin jaksoja Enköpingissä – ennen kaikkea sukulaisteni  Jeesus-vihamielisen aivopesun kohteena. Päämääränä irrottaa minut äitini ”tosielämän vastaisesta kristillisestä taikauskosta”.  

MIKSI tällaisia aihenostoja? Kirjoittaisit valoisaa ja rakentavaa, ajattelee kriitikkoni.

No, tätäkin kaikkea nousee esille vanhoista ullakkokartongeista, niistä kahdesta pienikokoisesta, joissa on lapsuuteni ja nuoruuteni Ruotsin vuosiin liittyvää mitä erilaisinta tavaraa. Ullakkokatsastukseni olisi kaikkea muuta kuin valmis, ellen pysähtyisi siihen, mistä nyt olen kirjoittamassa.

Enköpingin Mellerit.

Viittasin jo heidän ateismiinsa. Lisääkin on kiirehdittävä toteamaan, että kokonaisuus rakentuu kattavaksi.

Ruotsin Mellerit olivat käytännöllisesti ottaen kaikki ateisteja – ja poliittisesti kansallissosialisteja eli natseja.

Tänään kuullaan mainittavan uusnatsit – kertomukseni aikaan elettiin niin lähellä toisen maailmansodan aikoja, että natsismi ei ollut niin sanottua uusnatsismia, vaan suoraan hitaasti alenevassa ajassa sitä samaa, jota edustivat Hitler ja hänen valtakuntansa.

Enköpingin sukulaiset kokivat päämääränään minun käännyttämiseni oman poliittisen ja kristinuskon Jumalaa ajatellen ateistisen maailmankuvan omistajaksi.

Sukulaisilla oli rikkaasti maallista mammonaa, ja Enköpingistä oltiin yhteydessä äitiini Suomessa kyselyin, millä tavoin minut jopa voitaisiin adoptoida ja samalla asettaa enköpingiläisten sekä ateistis-filosofisen että mammonaomaisuuden perijäksi.

ÄITINI ei sanojensa mukaan koskaan pysähtynyt edes yhdeksi hetkeksi pohtimaan tehtyjä tarjouksia.

Jos äitini olisi luovuttanut minut kasvatettavaksi Ruotsiin, toki hänen Ellen-siskonsa ja tämän Nils-puoliso olisivat olleet osana elämääni ja tulevaisuuttani.

Mutta olisin myös joutunut serkkujeni ja näitten perheitten taholta sellaiseen ajatus- ja uskonmaailmani muokkaukseen, jossa päämääränä olisi ollut aivopesemiseni pakanalliseen ideologiaan.

Erityisesti Håkan vaivasi äitiäni luovuttamaan minut Ruotsiin ”lähisukulaisten hyvään hoivaan”. Äitini tiesi hyvin enköpingiläisten ”lähisukulaisten” vaikuttimet, ja kuulin hänen sanoneen kotipiirissä siihen suuntaan, että ”parempi on pojalle köyhä koti Suomessa oikean ja ainoan Jumalan pelossa ja hoivassa kuin rikas elämä rikkaassa Ruotsissa ja ikuisuus kadotuksessa.”

Yksinhuoltajalla ei sotien jälkeisessä Suomessa ollut suuriakaan mahdollisuuksia tarjota jälkikasvulle opiskelumahdollisuuksia. Enköpingiläiset kuvailivat äidilleni, miten toisin olisivat asiat, jos Leo saisi muuttaa Ruotsiin: minulle hankittaisiin Ruotsin kansalaisuus ja suku testamenttaisi rikkautensa minulle. Olisin ainoa perillinen. Ja saisin opiskella, ja minusta voisi tulla vaikka mitä.

Olin keskellä todellista henkien taistelua.

Toki itse en siitä paljoa käsittänyt, mutta liekö ollut äidin rukousten työtä, kun kuukausien mittaan kaikesta ”enköpingin kosiskelusta” huolimatta aloin suorastaan   kammota serkkujani. Kävin rajuja väittelyitä kristinuskosta.

Serkut tulivat jälleen kerran sovitusti kylään Strängnäsiin. Tuohon aikaan kävin säännöllisesti paikallisen helluntaiseurakunnan kokouksissa. Olin ystävystynyt erityisesti apulaispastorin perheen kanssa – perheeseen kuului ylioppilasnuorukainen, josta olin saanut rakentuvan uskonelämäni ohjaajan ja hengellisen huolehtijan. Tämä nuorukainen oli apunani parissa kohtaamisessa serkkujeni kanssa.

Muistelen erästä kesäistä iltaa.

Enköpingiläiset tulivat Saabillaan, ja kohtasimme tuomiokirkon puistikossa. Vieläkin osaan kiittää varjeluksesta, joka tuli osakseni tuossa erityisen raskaassa ja hengellisesti uhkaavassa kohtaamisessa.

HÅKAN MELLER oli varustautunut tapaamiseemme isokokoisella kirjalla.

Kirja oli sittemmin esillä useammassakin kohtaamisessamme, ja lopulta kirja jäi minulle ja minulta Ellenin ja Nilsin kotiin. Nils kuoli ennen Elleniä, ja kun Ellen pitkän elämän jälkeen uskossa Jeesukseen (!) siirtyi ajasta, minusta tuli hänen kotinsa purkaja – ja mainitsemani kirja siirtyi siihen kuormaan, joka päätyi kanssani Suomeen. Kirja on vieläkin kirjastossani. Silmäilin sitä hiljan.

Kirja käsittelee intialaista naisprofeettaa (ei kristittyä!) nimeltä Savitri Devi. Devi sai jo eläessään kutsumanimen Hitlerin profeetta. 

Intialaisen ja kansainvälisen kabbalismin ja pakanallisten uskontojen piiristä löytyvien profetioiden summana Devi julisti Hitleriä maailman vapahtajana.

Samassa yhteydessä Devi ilmoitti heprealaisen kansan olevan suoraan alenevassa linjassa perkeleen maanpäällinen siemen.

Hitlerin vapahtajan työ oli hävittää perkeleen siemen – heprealaiset – maan päältä.

Siinä rinnalla juutalaisten antimessias – Jeesus – kadottaisi vallan ja vaikutuksen maan päällä.

Koittaisi lusiferistinen valaistuksen aika – ja Leo-pojalla olisi siinä ajassa suuri tehtävä, jota varten Aili-äiti on hänet synnyttänyt maailmaan. En siis ollut vahinko. – Näin serkkuni väittivät.

Devi halusi kuljettaa ihmiskuntaa lusiferistiseen ”voittoaikaan”. Matkan onnistuminen maksaisi paljon, mutta valitut tulisivat kaikista koetuksista lopulta esille kirkastettuina – olkoonkin, että heidän voittonsa edellyttäisi jopa ihmisuhrien suorittamista. Kohteiksi kelpaisivat ali-ihmiset kuten romaanit ja ennen kaikkea juutalaiset. Devi suorastaan jumaloi Hitleriä kuuden miljoonan juutalaisen ”uhraamisesta”.

OLIN iältäni jossakin kahdentoista-kolmentoista välissä.

Jos äitini olisi luovuttanut minut tuon ikäisenä serkkujeni kasvatettavaksi Ruotsiin, olisin inhimillisesti ajatellen joutunut sellaiseen ajatus- ja uskonmaailmani muokkaukseen, jossa päämääränä olisi ollut aivopesemiseni natsismin ateistiseen – perkeleelliseen – ideologiaan.

Minulla on edelleen kirjastossani puolenkymmentä serkuilta nuorukaisena   saamaani kirjaa, joissa laidalta toiselle kaavaillaan esimerkiksi Intiasta peräisin olevien tekstilähteitten avulla juutalaisesta hapatuksesta vapaata ”todellista alkuperäistä kristillisyyttä” – kuulemma hindulaisuudesta syntynyttä.

Ikääntyneitten serkkujeni vaikutus ei päättynyt siihen, kun palasin ja kotiuduin suomalaiselle maaperälle. Posti kulki. Minulle lähetettiin lahjaksi valittuja alan uutuuskirjoja. Serkut vierailivat sukulaisissa Suomessa ja halusivat kohdata. Jonkun aikaa jaksoivat kutsua minua tapaamaan heitä matkatessani Ruotsissa. Muutaman tällaisen vuoden jälkeen kyllästyivät ja luovuttivat. Olin jo Ensio Lehtosen palveluksessa ja alkanut kirjoittaa Kipinän sivuilla Israelista Jumalan merkkinä – ja sekös serkkujani kauhistutti. Yhteytemme katkesivat joulukortteja myöten.

Olen kiitollinen siitä, että ”vastalahjana” minulle tarjotusta sain tuoda enköpingiläisille viestiä pelastuksen evankeliumista Jeesuksen verisissä haavoissa.

Kun lähestyin parinkympin ikää, ja aktiivisuuteni syveni ja kirkastui evankeliumista todistaessani, niin seurauksena serkut ja jotkut toiset lähiomaiset alkoivat ottaa etäisyyttä ja ajan myötä katkaisivat yksipuolisesti suhteet ja kanssakäymiset.

RUOTSI, RAAMATTU JA RUNO

Pohdiskelin edellä olevaa blogia kirjoittaessani, kehtaisinko ottaa vanhan Ruotsi-Raamattuni nimilehdeltä siellä olevan runon tähän – ilman että pyrin kääntämään suomeksi sen kaunista korukieltä? Lienen ollut jossakin kahdentoista-kolmentoista paikkeilla, kun jostakin löysin tekstin ja kirjoitin jakeet svenskan-kielisen Raamattuni alkulehdelle. Nyt vaivaan sillä sinua (ja samalla lupaan, että Vilho Kolhon upean kirjoituksen ”Pelastuksen tie, varmuus ja ilo” viimeinen osa mahtuu seuraavan viikon blogiantiini).

Fjällblomman

Vid fjällbäckens rand
står en blomma skön
med huvudet böjt
som till ödmjuk bön.
Av vindarna lyft
hennes öga ser
mot klarblå himmel och ler.

En brusande vind
hennes läppar rör,
hon talar ett språk,
som mitt hjärta hör.
Hon talar så ljuvligt
vid bäckens brus
vid blomdoft och vindars sus:

“Tack Gud att Du gav
mig med livets skänk
av gudomlig skönhet
ett litet stänk,
för platsen Du gav
uti fjällens hägn,
för jordmån, solsken och regn.

På undangömd plats
där jag nu får stå,
i ödemark stor
i dess tysta vrå
jag doftar endast
för Gud och för dig,
som vandrar på enslig stig.

Om skön den än är
denna blomstringsdag,
som gångna släkten
så vissnar ock jag.
Om några veckor
jag är i min grav,
Han kallar, som livet gav.

Men! Jag har ett strålande
härligt hopp,
när vintern förgått
star jag åter opp.
Då speglar jag mer
av Guds härlighet
än någon människa vet.

. . .

Tänka fritt är stort
men tänka rätt
är större.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.