Patmos-blogi

Akateeminen tiedeyhteisö on politisoitunut

Juha Ahvio Juha Ahvio on teologian tohtori, dosentti ja Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja.
Julkaistu:

On huolestuttava asiaintila, että akateeminen tiedeyhteisö on vahvasti politisoitunut, sekä maailmalla että meillä Suomessa. Tämä tosiasia, joka on toki jo pitkään ollut sinänsä tunnettu ja tiedetty, on jälleen noussut merkittävästi otsikoihin.  

Esimerkiksi Kasperi Summasen 19.8.2021 päivätyn Verkkouutisten artikkelin ”Professori avautuu syrjinnästä: Näin ’oikeistolaiseksi’ leimattua tutkimusta sensuroidaan” ingressi toteaa: ”Sosiologi Jukka Savolaisen mukaan itsesensuuri ja syrjintä vaivaavat yhteiskuntatiedettä.”

Jukka Savolainen on sosiologian professori amerikkalaisessa Wayne State -yliopistossa. Hän on julkaissut Kanavassa 5/2021 artikkelin, joka on julkaistu myös 18.8.2021 Suomen Kuvalehdessä otsikolla ”Kanava: Akateemisen maailman ideologisuus on aito ongelma – itsesensuuri on yleistä, valtavirrasta poikkeavia syrjitään”. Artikkelin ingressin mukaan: ”Poliittisilla mieltymyksillä on yhteiskuntatieteissä liian suuri vaikutus, kirjoittaa Jukka Savolainen Kanava-lehdessä.”

Professori Savolainen kirjoittaa artikkelissaan muun muassa seuraavasti:

”Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ideologisuus on tärkeä kysymys, josta pitää keskustella rehellisesti ja täsmällisesti. Siksi on valitettavaa, että kotimainen debatti lopahti ennen kun päästiin itse asiaan. Kysymys ei ole nimittäin siitä, onko biologiassa enemmän ’ideologiaa’ kuin sosiologiassa, vaan siitä, missä määrin poliittinen ideologia vaikuttaa alan tutkimukseen.”

”Kuten tieteenfilosofi Samuli Reijula totesi Helsingin Sanomien haastattelussa 14.4.: ’Olennaista on se, että tiede on institutionaalisesti järjestetty niin, että alistamme väitteemme tiedeyhteisön avoimelle keskustelulle.’ Tiede on sosiaalinen instituutio (tai ’konstruktio’), joka itsessään perustuu tietynlaiseen arvomaailmaan, eli ideologiaan. Koska tieteellisen ideologian keskiössä on totuuden tavoittelu, tieteen pelisäännöt ovat usein ristiriidassa muiden sosiaalisten normien kanssa. Toisin kuin perheissä, tiedemaailmassa ei saa suosia omia lapsia tai muita läheisiä. Toisin kuin politiikassa, tieteessä on oltava puolueeton. Ja toisin kuin yritysmaailmassa, tieteellistä tietoa ei saa pimittää, vaan tulokset tulee julkaista avoimesti. Kysymys on siis siitä, missä määrin yhteiskuntatieteilijät noudattavat tieteen pelisääntöjä – tai rikkovat niitä omien poliittisten arvojensa edistämiseksi.”

Suositaanko näiden alojen tutkimusyhteisöissä tietynlaisia uskomuksia ilman riittävää näyttöä? Kohdellaanko tutkimuksia eriarvoisesti tulosten sisällöstä riippuen? Onko esimerkiksi sosiologiassa helpompi julkaista tutkimuksia, jotka tukevat ’intersektionaalisen feminismin’ oletuksia kuin tuloksia, jotka korostavat biologisia eroja miesten ja naisten käyttäytymisessä? Ovatko tutkijat valmiita raportoimaan tuloksia maahanmuuttajien kokemasta syrjinnästä, mutta haluttomia tutkimaan väkivaltaista rikollisuutta samassa väestöryhmässä?”

Professori Savolaisen artikkeli jatkuu näin:

”Olen itse tehnyt yhteiskuntatieteellistä tutkimusta yli 30 vuotta. Olen työskennellyt yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa Suomessa, Norjassa ja Yhdysvalloissa. Kokemukseni valossa on päivänselvää, että poliittisilla mieltymyksillä on liiallinen vaikutus alan tutkimuskirjallisuuteen. Itsesensuuri on yleistä ja valtavirrasta poikkeavia näkökulmia syrjitään avoimesti. Yhdysvalloissa esimerkkejä ideologisesta syrjinnästä ilmaantuu tätä nykyä viikoittain.”

”Huhtikuun 2021 lopussa Georgian valtionyliopiston professori Callie Burt erotettiin kriminologisen aikakauslehden toimituskunnasta transsukupuolisten oikeuksia koskevien kirjoitustensa vuoksi. Hän oli kritisoinut lakiehdotusta, joka sallii naisiksi identifioituvien miesrikollisten sijoittamisen naisvankilaan. Samoihin aikoihin Amerikan humanistinen yhdistys veti takaisin biologi Richard Dawkinsille 1996 myöntämänsä palkinnon ja kertoi syyksi transsukupuolisia ’halventavan’ puheenvuoron. Sekä Burt että Dawkins kannattavat kaikkien sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoista kohtelua ja kiistävät syyllistyneensä minkäänlaiseen panetteluun.”

”Erittäin tyypillisiä ovat kampanjat, joissa suuri joukko tutkijoita vaatii tieteellisesti moitteettoman artikkelin poisvetämistä poliittisin perustein. Kesällä 2019 Yhdysvaltain tiedeakatemian arvovaltainen PNAS-lehti julkaisi tutkimuksen, jossa havaittiin, että valkoihoisten poliisien osallistuminen ampumatilanteisiin ei ollut yhteydessä kuolonuhrin ihonväriin. Asiallisen debatin jälkeen yli 800 yhteiskuntatieteilijää julkaisi adressin, jonka mukaan kyseinen tutkimus on ’vaarallisesti harhaanjohtava’. Negatiivisen julkisuuden siivittämänä kirjoittajat päättivät vetää artikkelinsa pois. Normaalisti tieteellisen artikkelin poisvetäminen liittyy tutkimuksessa paljastuneeseen vilppiin tai merkittävään virheeseen aineistossa tai sen analyysissä. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ollut kyse vilpistä tai edes empiirisestä virheestä. Kirjoittajat totesivat, että päätös vetää artikkeli pois perustui huoleen siitä, miten tutkimuksen tuloksia käytetään poliittisessa keskustelussa. Vastaavia tapauksia on ollut useampia.”

Professori Savolainen jatkaa Kanavan ja Suomen kuvalehden artikkelissaan edelleen seuraavasti:

”Kesäkuussa 2020 Society-lehti veti pois poleemisen artikkelin 550 tutkijan vaatimuksesta, tutkimuksen kirjoittaneen professorin vastuksesta huolimatta. Kirjoitusta pidettiin rasistisena, koska siinä katsottiin, että kulttuuriset tekijät vaikuttavat ryhmien välisiin köyhyyseroihin enemmän kuin esimerkiksi rakenteellinen rasismi. Nature Communications puolestaan taipui vaatimuksiin peruuttaa artikkeli, jossa havaittiin, että nuoret naistutkijat hyötyivät enemmän yhteistyöstä kokeneemman mies- kuin naistutkijan kanssa. Tämäkin tutkimus vedettiin pois siitä huolimatta, että – kuten lehden päätöksessä todetaan – ’kaikki ydintulokset ovat valideja’.”

”On normaalia, että tieteellisessä keskustelussa esitetään vasta-argumentteja, ja edellä kuvattuja tutkimuksia arvosteltiin osuvastikin metodologisista puutteista. Mutta huomionarvoista on, että vastaavilla menetelmillä tehtyjä tutkimuksia, jotka päätyivät vastakkaisiin lopputuloksiin, ei ole vedetty pois.”

Näin siis professori Savolainen. Pane ennen kaikkea merkille, mitä hän toteaa seuraavissa lainauksissa hänen artikkelistaan Suomen Kuvalehdessä:

”Ainostaan ’konservatiivisiksi’ tai ’oikeistolaisiksi’ leimattuihin tutkimuksiin reagoidaan tällä tavalla. Jos tutkimus kyseenalaistaa maailmankuvaa, jossa korostuu rasistinen tai sukupuoleen perustuva syrjintä, tutkijayhteisö suuttuu ja ryhtyy sensuroimaan tutkimusta eikä osallistu keskusteluun tieteen pelisääntöjen mukaisesti, niin kuin pitäisi. Sosiaalipsykologi Cory Clarkin tuoreen haastatteluaineiston valossa yli 80 prosenttia alan professoreista yhtyi näkemykseen, jonka mukaan psykologiassa on tabunomaisia tutkimuskysymyksiä – eli sellaisia, joita yksinkertaisesti ei saa tutkia ja 73 prosenttia heistä piti asiantilaa valitettavana.”

”Mutta ovatko nämä vain suuren maailman ongelmia? Mikä on tilanne Suomessa? Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä ilmestyi vuonna 2007 professori Janne Kivivuoren artikkeli, jossa hän tarkasteli evolutionismin paluuta suomalaiseen yhteiskuntatieteeseen. Tämä on historiallisesti mielenkiintoinen ilmiö, koska suomalaisen sosiologian tunnetuin klassikko, Edvard Westermarck (1862–1939), oli evoluutioteoreettisen yhteiskuntatieteen uranuurtaja. Vuosikymmenten saatossa tämä viitekehys hylättiin vanhentuneena, kunnes modernit evoluutiopsykologiset virtaukset herättivät sen henkiin 1990-luvulla. Artikkelin ideana oli kuvata, haastatteluaineiston valossa, evolutionismista kiinnostuneiden yhteiskuntatieteilijöiden kokemuksia kotimaisessa tutkimusyhteisössä. Tieteellisen arvomaailman kuvauksena Kivivuoren artikkeli on karmaiseva.”

”Yksi haastateltavista tutkijoista kuvasi, kuinka sosiaalitieteellisen lehden päätoimittaja painosti häntä poistamaan käsikirjoituksesta lauseen, jossa viitattiin biologisiin eroihin miesten ja naisten seksuaalisuudessa: ’Sähän olet sosiologi, kyllä sun pitää ymmärtää!’ Useat haastateltavat kuvasivat kokemuksiaan yhteisön ulkopuolelle sulkemisesta: ei tervehditty, lakattiin juttelemasta, leimattiin hulluksi, ja jotkut saivat osakseen nimetöntä häirintää. Kaiken kaikkiaan Kivivuoren tutkimus antaa ymmärtää, että kotimainen tiedeyhteisö ei katso hyvällä intellektuaalisia virtauksia, jotka kyseenalaistavat vallitsevaa ideologiaa tai edes näyttävät olevan sen kanssa ristiriidassa.”

”Tietääkseni tämä on ainoa kotimainen tutkimus, jossa on tarkasteltu ideologista painostusta yhteiskuntatieteellisessä tiedeyhteisössä. Tulokset ovat sen verran huolestuttavia, että vastaavia tutkimuksia olisi syytä tehdä enemmän. Olen melko varma, että monet alan opiskelijat oppivat kaihtamaan vääränlaisia kysymyksiä ja selitysmalleja ja lahjakkaat toisinajattelijat hakeutuvat muille aloille ahdistavan ilmapiirin takia. Ajan mittaan seurauksena on tärkeän tutkimuskohteen muuttuminen dogmaattisten portinvartijoiden temmellyskentäksi.”

Näin siis kirjoittaa amerikkalaisen Wayne State -yliopiston sosiologian professori Jukka Savolainen Kanava-lehdessä ja Suomen Kuvalehden artikkelissa.

Tieteenteon menetelmälliset pelisäännöt ja ylevä totuuden tavoittelun ideaali ovat kyllä sinänsä sisäistettyjä akateemisen tiedeyhteisön keskuudessa. Mutta vakava kysymys onkin tämä: Noudattaako tiedeyhteisö pelisääntöjään? Professori Savolaisen artikkeli osoittaa huolestuttavasti, että monissakaan asiayhteyksissä ei noudata. Pelisäännöt ovat muuttuneet poliittisiksi ja ideologisiksi.

Aihe on nostettu esiin muuallakin. Marko Hamilo kirjoittaa 25.8.2021 päivätysti Suomen Uutisissa otsikolla ”Nyt se on virallista: suomalainen yhteiskuntatieteilijä tunnustaa akateemisen maailman politisoitumisen – ’väärää’ mieltä olevia ei tervehditä, leimataan hulluksi, häiritään nimettömästi” ja Matias Turkkila puolestaan otsikolla ”Pääkirjoitus: Osa tiedeyhteisöistä on muuttunut tulipunaisiksi ideologiayhteisöiksi”. Artikkelin ingressissä todetaan: ”Suomalaisille tuputetaan politisoitunutta huuhaata. Sitä väitetään tieteeksi. Kun joku erehtyy sanomaan, että kyseessä ei ole tiede vaan huuhaa, häntä kutsutaan tieteenvastaiseksi.”

Painostus, uhkailu, kurinpitotoimiin turvautuminen, julkaisu- ja vertaisarviointiprosessin poliittisideologinen ohjailu, oletettujen poliittisten seurausvaikutusten käyttäminen perusteena, tutkimusaihetabut ja artikkeleihin taannehtivasti lisätyt ”tätä artikkelia ei saa käyttää viitteenä sen eikä sen aihepiirin poleemisessa argumentoinnissa” -kielto- ja varoittelulauseet eivät kuulu todellisen tiedeyhteisön piiriin. Kuitenkin juuri kaikkea tällaista tapahtuu jatkuvasti akateemisen tiedeyhteisön keskuudessa.

Havainnollisen esimerkin edellä kuvatun kaltaisesta tiedeyhteisön sisäisestä poliittisideologisesta painostuksesta ja varsinkin vertaisarviointi- ja julkaisuprosessiin puuttumisesta tarjoaa USA:n Teksasin yliopiston sosiologian professori Mark Regneruksen tapaus muutaman vuoden takaa. Regnerus, joka vieraili syyskuussa 2016 Suomessa Aito avioliitto -yhdistyksen kutsumana ja jonka tapaukseen liittyvää polemiikkia selostaa Miikka Niiranen 28.9.2016 päivätyssä Uuden Tien artikkelissa ”Väärin ajateltu”, joutui kokemaan tiedeyhteisön sisäisen sateenkaari-ideologisen poliittisen aggression hänen pätevien tutkimustulostensa haastettua poliittisesti sitoutuneen tutkijoiden enemmistön näkemykset.

Juuri nyt Suomen eduskunnan käsittelyyn on edennyt kansalaisaloite niin kutsuttujen eheytyshoitojen kriminalisoimiseksi. Kuinka vapaasti tällaisestakin hankkeesta mahtaa saada alan tiedeyhteisön keskuudessa keskustella ja esittää erilaisia tieteellisesti perusteltuja näkökulmia? Entä kaikesta siitä, mikä tiedeyhteisön näkökulmasta liittyy niin kutsutun Räsäs-tapauksen eri ulottuvuuksiin? Mahtaakohan saada argumentoida akateemisen vapaasti?

Huolta lisää se, että edellä kuvatun kaltainen tiedeyhteisön sisäinen poliittinen ideologisoituminen ei rajaudu vain yhteiskuntatieteiden keskuuteen. Nyt valtavirtaisen vihreän ilmastoideologian myötä poliittinen vaikutus tuntuu yhä kasvavassa määrin myös luonnontieteellisen tiedeyhteisön sisällä samoin kuin taloustieteessäkin.

Tutkija Pauli Ohukainen selostaa sinänsä asiallisesti kriittisen ajattelun ja tieteellisen tutkimusprosessin luonnetta Helsingin Sanomissa 23.8.2021 julkaistussa artikkelissa ”On uskallettava myöntää, että jokainen mielipide ei ole yhtä hyvä, sanoo tutkija Pauli Ohukainen – Tämä kaikkien tulisi ymmärtää huuhaasta ja faktojen tarkistamisesta”. Artikkeli päättyy seuraavasti:

”Alan ammattilaiset käyvät tutkittua tietoa läpi ja voivat tieteellisen prosessin jälkeen todeta jonkin asian todennäköisimmin todeksi. Ohukaisen mukaan maallikolla on harvoin kykyä arvioida tutkimustiedon pätevyyttä tai yksityiskohtia – onhan tehtävä äärimmäisen vaikea jopa alan ammattilaisille. ’Tiedeyhteisö pystyy tekemään sen, ja meidän on luotettava siihen, että heidän näkemyksensä kallistuu lopulta parhaan näytön puolelle. Maallikon on mahdoton tehdä jyrkkiä johtopäätöksiä yksittäisistä tutkimuksista.’”

Kaiken edellä esitetyn valossa tämä Ohukaisen kuvaus siitä, miten meidän tulisi uskoa ja luottaa tiedeyhteisön kykenevän päätymään ”parhaan näytön” puolelle ja totuudellisiin johtopäätelmiin, on parhaimmillaankin idealistinen puolitotuus. Kun akateeminen tiedeyhteisö kuitenkin reaalimaailmassa on varsin ideologisoitunut ja politisoitunut eikä mitenkään annetun automaattisesti päädy johtopäätöksiinsä vain ja ainoastaan ”parhaan näytön” ohjaamana, tulee toki myös tiedeyhteisön kykyyn ja haluun tavoittaa pelkistetty totuus suhtautua terveen kriittisesti.

Samalla on hyvä pitää mielessä, että jos ja kun tieteen pyrkimyksenä on totuuden tavoittelu, ollaan ennen kaikkea tekemisissä tieteenfilosofian ja maailmankatsomuksemme perusteiden kanssa. Mitä on totuus? Mitä ovat tieto ja tiedollinen oikeutus? Mikä on ihminen, joka oletettavasti jotakin tietää? Millainen tämä maailmamme, yhtä hyvin yhteiskunnallinen kuin luonnontieteen tutkima fyysisaineellinen maailmamme eli tiedon kohteemme, perimmiltään on?

Kun pohdimme tarkemmin edellisessä kappaleessa esitettyjä kysymyksiä, huomaamme, että olemme väistämättä tekemisissä paitsi syvällisten filosofisten myös teologisten kysymysten kanssa. Tästä syystä länsimaisen akateemisen tiedeyhteisön ideologisoituminen ja politisoituminen on kehityssuunta, johon on syytä suhtautua kriittisen vakavasti myös kristillisen uskon näkökulmasta. Varsinkin kaiken sen historiallisen valossa, mitä nostan esiin Oikean Median 21.1.2018 päivätyssä artikkelissani ”Kristillinen usko on vaikuttanut ratkaisevasti länsimaiseen kulttuuriin”.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (2)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  1. Jukka Mikkola

    Muistanpa (aikuis)opiskelijoiden keskun syntyneen hämmennyksen kasvatussosiologian luennolla: amerikkalaisessa tiedeartikkelissa (!) sanamuoto “those on the right” -lause esiintyi useammankin kerran. Ei tuntunut “neutraalilta tiedeilmaisulta”. Opettajamme tokaisikin osuvan tuntuisesti: sosiologit ovat yleensä vasemmistolaisia…..

    Näin todellatuntui olevan useammankin artikkelin perusteella. Muissakin artikkeleissa kiinnitti huomiota argumenttien keveys; ne eivät edes aikuisopiskelijan/ opiskelijoiden mielestä olleet kovinkaan vakuuttavia, vaikuttivat enemmön mielipiteiden vahvistamiselta kuin aidon tieteellisen ” toisaalta – toisaalta” -tyyppisen argumentoinnin johtopäätöksiltä.

  2. M.O.T.

    Taloustieteen emeritusprofessori Matti Viren kysyy olennaisen kysymyksen: ”Kertoisiko joku, miten tiede ja suomalainen yhteiskunta edistyvät Suomen Akatemian nykyisillä hankkeilla.” Akatemia on mättänyt puoli miljoonaa euroa islamilaiseen essentialismiin, vihapuheselvitykseen, intiimiin maantieteeseen, medioituneeseen feminismiin, queer-maailmojen luomisen paikkoihin sekä turvapaikanhakijoiden kehollisiin kohtaamisiin. Siis puoli miljoonaa kuhunkin.

    Itse olen ihmetellyt, miten tieteellistä on sukupuolentutkimus. Ao. “tieteenalan” aikakauskirjat näyttävät pikemminkin julistavan homoseksuaalisuuden aatetta, kuin raportoivan tieteellisistä ilmiöistä. Sukupuolentutkimus ja feminismi ovat sellaisia tutkimusaloja, jotka on perustettu yliopistoihin poliittisilla päätöksillä, ei niinkään tieteellisillä perusteilla. Tämä on sitten johtanut lopulta siihen, että opetushallituksen ja päivähoidon ohjeistuksiin lastentarhoille on tullut, ettei ketään lasta saa sanoa tytöksi tai pojaksi ennen, kuin he ovat itse valinneet sukupuolensa. Ennen sukupuoli katsottiin ruumiin rakenteesta ja lapsia sanottiin tytöiksi ja pojiksi, nykyään sukupuolen saa valita ihan itse, millä ei ole enää mitään tekemistä minkään biologian tai lisääntymisen kanssa.

    Ennen aikaa tieteen politisoitumisen, homoseksuaalisuus oli lääketieteen tautiluokittelussa sijoitettu psykoseksuaalisen kehityksen häiriöksi ja jopa rikoslaissa mainittu rikos. 1970-luvulla tautiluokitus poistettiin voimakkaan poliittisen painostuksen jälkeen, kuten rikoslaistakin poistettiin vastaava säädös. Jos nykyään joku lääkäri sanoo, että homoseksuaalisuus on psykoseksuaalinen kehityshäiriö, siitä saa syytteen, vaikka niin on aiemmin ollut lääketieteessä ihan alusta alkaen. PS. En usko, että valtakunnansyyttäjän syyte lääkäri Päivi Räsästä vastaan menestyy oikeudessa. Pidän todennäköisempänä vapauttavaa tuomiota.