Patmos-blogi

Ei ole meillä täällä pysyväistä majaa (Näitä minä muistelen #19)

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Viikko 41 oli perheelleni ja tietysti itsellenikin kodista toiseen muuttamisen viikko. Lähes viisitoista vuotta asuimme asunnossa, josta tuli nyt entinen koti. Itse olen täysin vakuuttunut, että siitä mihin nyt muutimme, itselleni tulee viimeinen maallinen asuntoni. Uusi osoitteeni merkitään kirkonkirjoihin kohteena, josta Jumalan sallimin vaihein joko siirryin katsomaan peittämättömin silmin sitä mihin nyt uskon, tai Jeesus saapui täyttämään kristiuskoviensa toivon, ja kuolemaa maistamatta sain kohota tuuliin ja pilviin.

OLIN päättänyt etsiä kirjastostani joitakin voideltuja teoksia, joiden sisällön sallisin hoitaa ja rauhoittaa sisintä ihmistäni muuton ajallisissa ja henkisissä paineissa. Olin ajatuksissani valinnut kirjat aikeissa erottaa ja asettaa ne syrjään kuljetuslaatikoihin pinottavista teoksista. Siiten tulin uusiin ajatuksiin. Lienee niin, että tämän Näitä minä muistelen blogisarjan sisällöllinen jatkumo – jossa vaikuttajana on hengellisen isäni ja johtajani Ensio Lehtosen muisto – painoi siihen, mistä löytyy myös aihe tähän blogiini.

Ensio Lehtonen – opettajani paljossa mitä osaan ja olen saanut tehdä – korotettiin korkeampaan palveluun kesäkuun alussa 1971. Syksyllä samana vuonna Kuvan ja Sanan hallitus asetti minut Lehtosen työn jatkajaksi. Hallituksen kokouksessa, jossa tämä esitys tehtiin ja asia päätettiin, hallituksen puheenjohtaja varatuomari Pentti Kuoppamäki pyysi minulta kokouksen päättävää puheenvuoroa ja antoi aiheenkin sanojani varten: minun pitäisi samaistua yhteen Raamatun mieshahmoon, johon koen yhteyttä ja josta haluaisin oppia uudessa tehtävässäni.

Tuohon aikaan tapanani oli osallistua arkiaamun Ehtoolliseen Helsingin Vanhassa kirkossa nimenomaan ruotsinkielisen seurakunnan järjestämässä messussa. Tuon pöydän äärestä saavuin aloittamaan ensimmäisen työpäiväni Kuvassa ja Sanassa 1960-luvun alussa; sieltä tulin nyt edellä mainitsemaani hallituksen kokoukseen syyskuussa 1971.

Messussa tapahtui erikoista ja kohdallani ainoalaatuista. En uskalla väittää mitä todella tapahtui – vaihtoehtoja oli kaksi: kuulin alttarilla Ehtoollista jakavan kirkkoherran isä Sigtryggin fyysisesti sanovan minulle jotakin – tai sitten Ääni puhui minussa ylitse luonnollisten rajojen. Kuulin sanat: ”Ole Daavid ennen kuin Daavidista tuli kuningas.” Tämä kokemus nousi etsimättä esiin varatuomari Kuoppamäen kysymystä kuunnellessani.

Jos oikein muistan, hallituksen jäsen kirkkonummelainen pastori Samuli Alaspää kommentoi ensimmäisenä kun olin todennut että rinnastan itseäni paimenpoika Daavidiin ennen kuin hänestä tuli kuningas. Alaspää ponnahti tuolilta, viittoi toisia hallituksen jäseniä nousemaan, ja sanoi jotakin siihen suuntaan, että nyt jaamme lahjoja Pyhän Hengen valtuuksilla niin, että Leo-Daavidilla on lingossa millä kohdata varmaankin pian ilmestyvät Goljatit. Muistan, mutta en osaa sanoin kuvailla, mitä kaikkea koin ja mitä tapahtui tuossa pyhässä voiteluhetkessä.

Ja kyllä tapahtunutta todella tarvittiinkin. Uusi vastuutehtäväni alkoi kahden merkittävän raskaan järkytyksen kokemuksin.

OLIN palvellut uuden vastuun kantajana muutaman viikon päivät. Olin työhuoneessani. Puhelin soi. Linjalla oli Kuvan ja Sanan tärkeimmän pankin johtaja.

Teistä, toimittaja Meller, on siis tullut Kuvan ja Sanan uusi toimitusjohtaja. Onnittelut. Mutta asiani on raskas: yhtiönne on vekseli- ja lainavetoinen. Perustajan kuoltua ja teidän tultua nostetuksi hänen tyhjäksi jääneelle paikalle, pankki ei voi enää pitää työtänne liikkeessä lainavaroilla. Tällainen summa sanotaan irti ja teidän täytyy löytää rahat maksamiseen siihen ja siihen mennessä.

Silloisessa toimistossa oli puhelinkeskus, jossa saapuneisiin puheluihin vastattiin ja puhelu yhdistettiin edelleen soittajan pyytämälle henkilölle.  Kun pankinjohtaja laski kuulokkeen ja linja kuoli en itse kyennyt laskemaan kuuloketta pidikkeeseen. Jäin istumaan asentoon, jossa olin puhelun päättyessä. En osannut laskea kuuloketta kädestäni. Lienen istunut kauhun lamauttamana tuossa asennossa viitisen minuuttia. Sitten ovelleni koputettiin ja keskusvastaaja astui varovaisesti kynnyksen sisäpuolelle, kauhistui nähdessään tilani ja asentoni, ja alkoi pyydellä anteeksi. ”Mutta kun linja on avoinna ja puhelinliikenne vammautuu.” Sitten keskuksen hoitaja vetäytyi kynnykseltä ja sulki oven. Jäin rukoilemaan Jumalalta taloudellista ihmettä. Myönnän, että usko oli matalakierroksilla ja koin voimallisesti, että sekä Kuva ja Sana että oma elämäni jo hyvin rakkaaksi tulleessa työssä olivat lopun edessä.

PANKKI oli armollisesti suonut muutaman viikon aikaa löytää rahat ja maksaa itsemme vapaaksi. Hallituksemme puheenjohtaja neuvotteli pankin kanssa ja maksuaikaa pidennettiin kokonaisella kuukaudella.

Olin keskellä rahoitusjärjestelyjä, kun ovesta työhuoneeseeni kävelivät seuraavan järkytyksen tuojat.

Perustaja Ensio Lehtonen oli Keravalla sijaitsevan Päivölän Nuorisokylän perustaja ja moottori. Päivölä sai muutamalta kunnalta korvausta hoidossa olevista lapsista. Päivölän talous oli terve – niinkin terve, että Lehtonen oli Päivölän hallituksen suostumuksella lainannut seisovia varoja Kuvalle ja Sanalle ja maksanut niillä Kuvan ja Sanan veroja ja palkkoja ja painolaskuja. Luonnollisesti oli tarkoituksena maksaa lainat takaisin kunhan kustannusliikkeen työ tervehtyy ja nousee siitä taloudellisesta kuopasta, jossa se oli ollut jo pitkään.

Päivölän johdon delegaatio saapui työhuoneeseeni. Keulassa oli keravalainen varatuomari. Delegaatio meni suoraan asiansa ytimeen. Päivölä vaati lainojen takaisin maksua viikossa. Ellei rahaa löydy, Päivölä käyttäisi velkakirjoja ja pistäisi rahat perintään. Tämä oli vasta alkua. Tilanne pahentui tosi pahasti juristin aloittaessa puheenvuoronsa.

Ensio Lehtonen oli aikoinaan perustanut Kuvan ja Sanan osakeyhtiönä. Niin sanottuja KS:n ystäväosakkeita oli myyty merkittävän paljon ympäri Suomea, Amerikkaa myöten. Tällä pääomalla Kuva ja Sana aloitti ja laajensikin työtänsä.

Sitten Päivölä tarvitsi taloudellista taustavoimaa ja Lehtonen vetosi osakkaisiin pyytäen näitä lahjoittamaan kristillisen kustantajan osakkeensa Päivölälle. Näin tapahtui. Nyt minulle kerrottiin, että Päivölä käyttäisi osake-enemmistönsä ja – lopettaisi Kuvan ja Sanan toiminnan kristillisenä kustantajana. Minut irtisanottaisiin ja paikalle tulisi uusi johtaja, jolla oli jo valmis visio Kuvasta ja Sanasta koulukirjojen kustantajana. Kuva ja Sana lakkaisi toimimasta kristillisenä kustantajana.

PANKINJOHTAJAN soitto oli ollut järkytys. Nyt koin giljotiinin terän putoavan työn ja omankin kaulani suuntaan.

Mitä Jumala teki?

Seuraavassa blogissani kerron.

Nyt pyydän kytkeä seuraavat rivit blogini alun sisältöön.

Palautan mieleesi, että olin päättänyt poimia muuttolaatikoihin menevien kirjojen joukosta muutamia, joiden innoittavaa sanomaa tarvitsisin lähipäivinä muuttomme keskellä.

Kirjoja järjestäessäni käsiini jäi viiden kirjan nippu.  Hyvänen aika! Näitä kirjoja olin etsinyt pian kahden vuoden ajan! Kirjat olivat kulkeutuneet Vuosaaren asuntomme ulkovaraston tiloihin ja löytyivät nyt muuton liikkeissä.

Mikä oli tämä kirjanippu?

Kun johtajani ja hengellinen isäni Ensio Lehtonen kuoli, hänen työhuoneeseensa jäi viisi kirjaa. Hyllytilaan, jossa olivat Lehtosen niin sanotut saarnaraamatut. Lehtonen säilytti tilassa kirjoja, joista hän ammensi aamu varhaisesta yön sydämeen sitä isien ja veljien opetusta, jonka varassa hän johti hänelle uskottua työtä ja ylläpiti hengellistä jykevyyttänsä.

Menneinä viikoina olen lukenut näitä viittä kirjaa. Lukiessani olen jälleen kerran käsittänyt mistä Lehtonen ammensi visionsa syvyyksiä, laajuuksia ja korkeuksia. Pyhän Hengen nöyryyttämänä olen joutunut parannuksen paikalle testaamaan oman visioni raamatullisuutta ja kestävyyttä uuspakanallistuvassa Suomessamme.

Ja olen joutunut punnitsemaan työmuotoa, jossa palvelen, ja anomaan, että isien usko ja veljien uskollisuus saisi huomennakin kannustaa Patmos Lähetyssäätiön vastuunkantajia pitämään kurssi suorana isille kertakaikkisesti luovutetun pyhimmän uskon puolustamisessa.

Nuo viisi kirjaa…

Seuraavissa blogeissani, jos Herra suo, referoin niitä. Ainesta riittää useampaankin kuin yhteen blogiin. Nyt mainitsen yhden kirjan ja nostan siitä esille yhden lukuotsikon.

Kirja on Toronton Kansanseurakunnan perustajan ja johtajan, edesmenneen, Suomessakin puhujana vierailleen tri Oswald J. Smithin kirja Työ jota Jumala siunaa. Oi, miten alleviivattu onkaan tämä kirja! Miten kallis opas työssä, jota Ensio Lehtonen perusti ja johti. Laskemattomia ovat kerrat, jolloin Lehtonen joko yksityistilanteissa tai saarnatuoleista siteerasi Smithin kirjoja ja artikkeleita. Itselleni tuli suorastaan pyhäksi asiaksi seurata johtamassani työssä niitä uskon periaatteita, joilla Smith – ja Lehtonen!  — ohjailivat työn ajallisia puitteita.

Mainitsemani lukuotsikko – tässä:

MAAILMALLINEN VIISAUS VAI JUMALALLINEN VOIMA

ja otsikon alapuolelta tällainen lainaus:

Pyhä Henki ei toimi järkeilyn vaikutuspiirissä. Väittely ei kuulu Jumalan tapoihin. Viisaus ja puhetaito eivät ole voitollisia aseita. Kaikki sellainen  taktiikka palvelee vain ihmisen ylpeyttä ja turhuutta. Jos saamme ihmisen älyllisesti vakuuttuneeksi, ei se synnytä synnintuntoa. Jumala tähtää aina sydämeen.

”Niin on myös minun sanani, joka Minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten. minä sen lähetin.”  JESAJA 55:11

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *