Patmos-blogi

Erään marraskuun viimeisen päivän aamun muisteloissa Keravan Ahjossa (Näitä minä muistelen #24)

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

HENGELLISEN isäni, opettajani ja johtajani Ensio Lehtosen tavaksi oli kahdenvälisissä suhteissamme tullut erityisen joulun ajan kohtaamisen järjestäminen Päivölän nuorisokylässä Ahjossa. Ensio käväisi muutamaa vuorokautta ennen joulun aattoa Kuvan ja Sanan toimistossa Suomen Pankkia vastapäätä Helsingin Kruununhaassa. Hän tuli keravalaisen uskonveljen kuljettamalla autolla. Auto oli pakattu täyteen joulukukkia ja lasten leivonnaisia meille toimiston ja toimituksen väelle perheinemme. Ensio piti jouluun liittyvän lyhyen raamattutunnin Kuvan ja Sanan Alasalissa. Tilaisuus ja hetki oli pyhä, erotettu Jumalalle ja kuvajasanalaisten hengelliseen rakentumiseen, ja niinpä puhelimet pistettiin varatuiksi ja ulko-ovelle teksti, jossa kerrottiin toimiston väen olevan kaksi tuntia joulutauolla. Minut Lehtonen tapasi kutsua yksityisjouluvieraakseen Päivölään. Olin tottunut siihen, että joulun tapaamisissa ei neuvoteltu työkuvioista. Tälläkin kerralla hengellinen johtaja opasti hengellistä poikaansa kaikkein syvimpien uskonelämän todellisuuksien pariin. Viimeisenä yhteisenä jouluna täällä ajassa.

JOULUNA 1970 sairaus hallitsi Ensio Lehtosen elämän tuntoja. Sairauden sisimmästä laadusta ei ollut täyttä kuvaa, mutta aavistuksia riitti. Vakavasta oli kysymys. Puoli vuotta myöhemmin tuli taivaskutsu.

Mistä johtajani puhui, kun ei puhunut työasioista?

Aina, aina Jumalasta. Jumalan palvelemisen kalliista hinnasta.

”Joka ei ole valmis jatkuvaan uhrin maksamiseen, ei ole kelvollinen olemaan vastuullisella paikalla Herran työssä” – näin Ensio Lehtonen oli kirjoittanut ollessaan Ristin Voiton päätoimittaja 1930-luvulla. Arvot eivät koskaan muuttuneet tai löystyneet johtajani elämässä.

Paljon kokeneella kristityllä miehellä ja Suomen Siionin syvävaikuttajalla oli varaa käyttää esimerkkejä hengellisen puheensa elävöittämiseksi. Hän oli palvellut rauhan ja sodan Suomessa. Hänellä ei ollut vain kertomusvarastoa omista kokemuksistaan. Laaja omais- ja seurakuntapiiri oli ammennuspohja, josta Ensio Lehtonen toimittaja-kirjailijan ja puhujan kyvyillä nosti esille vankkaa kokemusaineistoa teoreettisen uskonteologian vahvistukseksi.

Minua, sotalasta, kiinnostivat Suomen sotiin liittyvät kristityille kuuluvat tapahtumat syineen ja seuraamuksineen.

Joulunaikana 1970 perinteinen ”ei-työvierailuni” Keravalla sijoittui muistini mukaan puolenkymmentä päivää ennen Päivölän nuorisokylän jouluhiljentymistä. Sairaus varjosti tunnelmia. Ensio halusi rohkaista minua uskomaan Jumalan suuruuteen ja toimivaan voimaan. Minua odotti johtajani jalkojen juurella suorastaan poikkeavan ainoalaatuinen kuunteluelämys. Tapojeni mukaisesti tein muistiinpanoja ja siitä iloitsen tänään. Ehkä sinäkin koet hyötyväsi hengellisesti Lehtosen kertomuksen   kanavoitumisesta tässä ja seuraavassa viikkokirjeessäni sinun elämänpiiriisi.

LEHTOSTEN kodissa Taivaskalliolla Helsingissä marraskuun viimeisen päivän aamu 1939 valkeni ihanana ja kirkkaana. Asukkaat nousivat iloisin mielin, lukivat tapansa mukaisesti Raamattua ja yhdistyivät rukouksessa. Päivä alkoi.

Aamiaisen aikaan kuului lentokoneen moottorien vahvistuvaa ääntä.

Ensio-isä oli välittömästi varma siitä, että kone oli venäläinen. Suomalaiset koneet eivät olleet lentäneet Helsingin yllä viikkokausiin.

Aavistus oli oikea. Ensio avasi parvekkeen oven ja tähyili taivaalle. Vieraan maan lentokoneita näkyi matalalennossa. Samassa Taivaskallion kukkulalta suomalainen ilmatorjunta alkoi sylkeä tulta lähestyviä lentokoneita vastaan. Ensio pysähtyi parvekkeelle. Hän ei sanojensa mukaan osannut pelätä mitään. Seisoi vain ja kauhisteli – ja rukoili, kyynelten alkaessa valua poskille.

Sota oli siis todellisuus.  Neuvostovalta hyökkäsi.  Suomi – pieni Suomi – oli uhattuna.

Näin Ensio Lehtonen kertoo marraskuisen aamun muistoista:

Kun koneet etääntyivät, palasin alakertaan perheeni luo. Lapsukaiset itkivät kauhistuneina ja juoksivat syliini. Vaimoni oli lyyhistynyt sohvan nurkkaan suuressa tuskassa. Hän oli jo hyvin läheisesti kokenut yhden sodan kauhut. Siksi hermot tahtoivat nyt pettää.

Polvistuimme kaikki lattialle tykkien yhä jylistessä. Aukaisin Raamattuni, josta avautui Pyhän Hengen antamana ihana teksti: ”Kiitetty olkoon Herra, joka kantaa meitä päivästä päivään. Pelastava Jumala. Herralla, Herralla on keinoja kuolemasta päästää.” Psalmi 68.

Mikä lohdutus täyttikään sydämemme! Herra lupasi kantaa meitä päivästä päivään. Hän on pelastava Jumala, joka voi kuolemastakin vapahtaa. Lapset tyyntyivät vierelläni lattialla. Heidän pienet kätösensä olivat lujasti yhteen liitetyt.  Mutta silmät olivat jälleen kirkkaat ja luottavaiset. Vaimonikin kuivasi kyyneleensä. Tykkien jyske viereisellä kalliolla oli vaiennut.

Riensin ulos. Tilapäinen väestönsuoja oli nopeasti kunnostettava lankuista ja hiekasta. Pian tulisivat turmanlinnut takaisin. Oli kyhättävä jonkunlainen suoja sirpaleita vastaan. Kaikki naapurit olivat samanlaisessa työssä. Oltiin valmiita kaikkeen. Olimme saaneet sisäisen varmuuden Jumalalta siitä, ettei taivas meitä hylkää. Nyt uskalsimme eteenpäin – uskalsimme elää.

VUOROKAUSIA kului. Taivaskalliolla oltiin vielä vuoteissa, kun Ensio Lehtosen sisaren Eeva-Liisan mies, nuori Väinö-pastori, ryntäsi sisälle. Seuraavassa Ensio Lehtosen kerrontaa:

Hän kertoi, että nyt oli lähdön hetki.

Poliisi herätti minut. Viiden tunnin kuluttua pitää olla paikalla. Nyt lähden hakemaan vaimoni ja vauvan kotiin, mikäli saan jostakin auton.

Perheen esikoinen, muutaman päivän vanha Ritva-Liisa, joka on pitkään asunut ja nykyisinkin elää New Yorkissa Yhdysvalloissa, oli tullut tähän maailmaan vanhempiensa vuosia kestäneen odotuksen jälkeen.

Muutaman tunnin kuluttua saapui auto synnytyslaitokselta. Autossa oli heikko äiti, vastasyntynyt pienokainen, ja isä, joka oli juuri lähdössä sotaan.

Me toiset paikalla olevat emme uskaltaneet mennä lähellekään perhettä. Kaukaa verhojen takaa seurasimme Väinö-puolison ja isän ja hänen pienen perheensä eroamisen hetkiä. Oli syleilyä, itkua, puristuksia, nauruakin.

Sitten Väinön täytyi lähteä. Vaimo jäi katsoman perään – vastasyntynyt sylissään.

Ensio perheineen tulivat saattamaan pihalle. Katsottiin jännittyneinä lähtijää. Väinö-pastorin ilme oli rohkeaan hymyyn avautunut.

”Isän haltuun!  Pitäkää heistäkin huolta!”

Näin Väinö sanoi.

”Kyllä me koetamme. Jeesus kanssasi rintamalla!”

Tällaisen lyhyen sanojen vaihdon myötä vastasyntyneen pastori-isä lähti, tuulitakki päällään ja reppu kädessä. Tyhjään kotiin jäi heikko vaimo Eeva-Liisa ja vastasyntynyt Ritva-Liisa.

VIIMEISENÄ maanpäällisenä joulunaan Ensio Lehtonen minua vastapäätä istuen ajatteli ääneen edellä kuvattua ja kertoi muutakin sodan puhkeamisen ajalta.

Kun erotessa sanottiin ”näkemiin”, tarkoitettiin sillä tapaamista taivaassa.

Samana iltana toisaalla Helsingin kaupungissa kokoontui pieni joukko poikamiehiä, mukana joku aviossakin oleva mutta perheestään sattuneista syistä erossa elävä vanhempikin mies. Kokoonnuttiin Saalemin tiloissa, jossa Ensio Lehtonen tuohon aikaan toimi yhtenä pastoreista. Lehtonen oli myös herätysliikkeen kustannustalon johtaja ja lehtien päätoimittaja.

Kun yhdessäolon aika päättyi ja miesten oli lähdettävä kasarmille ja sieltä kuljetukseen rintamalle, niin joku ehdotti, että laulettaisiin vanha virsi ”Jumala ompi linnamme”. Voimakkaina kiirivät vanhan virren sanat avarassa kokoussalissa. Virsi on ennenkin ollut taistelevan Jumalan kansan voiman lähteenä. Niin nytkin.

Samoihin hetkiin, jolloin veljet olivat loppurukouksen jälkeen valmistautumassa lähtemään Saalemista, oville ilmestyi muutama ilmeisen vieras mies. Miehet kysyivät, onko tiloissa hengellistä tilaisuutta. Joku kysyi, voisiko tulla siunatuksi, kun edessä on lähtö mahdolliseen kuolemaan isänmaata puolustettaessa.

Lehtonen kertoo kysyneensä ovella seisovilta, mitä rukousaihetta heillä olisi. Miehet vastasivat kukin tavallaan, mutta ääni väristen ja silmät kyynelissä: ”Ollaan matkalla rintamalle. Tänä yönä on lähtö. Tahtoisin sitä ennen tulla Jeesuksen omaksi, että uskallan kuolla, jos niin vietäisiin.”

Lehtonen ohjasi miehet polvistumaan. Rukoiltiin. Kiitettiin siitä, että Jeesus on läsnä olevien syntien sovittaja. Lehtosen sanojen mukaan kaikki synninhädässä ja kuolemanpelossa paikalle tulleet saivat kokea yliluonnollisen pelastusarmon ja lähtivät Saalemin tiloista rauhoittuneina.

”NYT eivät tykit jylise rajoillamme. Nyt on niin sanotun rauhan aika. Niin sanotun, koska satojen tuhansien suomalaisten sisimmässä riehuu sodan hirmuinen valta ja voima – käynnissä on jatkosota Jumalan ja paholaisen välillä ja hintana on ihmissielun ikuinen kohtalo.”

Kuuntelin johtajaani. Olin sanaton tilanteen raskaassa vakavuudessa. Olin saanut kuulla Lehtoselta, millaisia unelmia hänellä oli nuoresta Leosta ja Herran työstä.  Jotenkin käsitin – ja kyllä Lehtonen sen sitten edempänä iltaa vahvistikin suorin sanakääntein – että minun olisi syytä käsittää, mistä pohjimmiltaan on kysymys työssä, johon hän oli minut kutsunut,  ja havainnut  minun tulevan oppimaan ja armon varassa jotakin  tekemäänkin.

Johtajallani oli minulle kuin loppuevästyksenä jotakin erikoista sanottavaa. Tällaista perkaan muististani ja vahvistan eräillä muistiinpanoilla ja muulla tekstillä.

SOTAVUOSINA Jeesus ilmestyi. Siis, ei unissa ja valvekuvitelmissa. Todellinen Jeesus ilmestyi todellisella nähtävällä tavalla suomalaisille sotilaille ja muutoinkin suomalaisille. 

Tuona iltana, kun Väinö-pastorin juna lähti itään rintamalle, rautatieasemalla nähtiin näky. Saattajat ja lähtijät kertoivat nähneensä idässä ja lännessä valojuovia, jotka näyttivät aluksi valonheittäjien valokeiloilta. Mutta ne laajenivat ja laajenivat, ja oli käsitettävä, etteivät ne olleet ilmatorjunnan valonheittimien aikaansaannosta. Ne täyttivät taivaan lakea ja kirkastuivat keskipisteen kohdalla.  Kun hetkiä oli odotettu ja seurattu taivaan ilmiötä, niin monet alkoivat ääneen tunnustaa näkevänsä Jeesuksen.

”Se on taivaallinen näky!” kuiskivat ihmiset.

Joku ajatteli sen ennakoivan, että kuolema tulee ja vie rintamalle lähtijät … toinen sanoi ajattelevansa, että Jeesus ilmoittautuu lähtevänsä lähtijöitten mukaan ja hoitavan heidän asioitansa.

Kuuntelin johtajaani. Ihmeellistä asiaa hän kertoi. Miksi nyt – tässä tilanteessa?

Leo-poikani, sinä jatkat työtäni. Raskaat ovat valjaat, jotka sijoittuvat päällesi.  Mutta olkoot päiväsi vaikka yhtäjaksoista sotaa ja taistelua, niin muista aina – Jeesus on elämäsi ainoa sallittu kirkkauspiste. Kun näet Hänen valonsa, sinä kestät mitä vain ja sinä teet mitä vain – kunhan aina elät Jumalan täydessä tahdossa.

Näitä minä muistelen ja sitten pyydän Jumalalta itselleni armon ja voiman Henkeä mukautumaan pyhien kehotusten ja esimerkkien mukaisuuteen.

Siunattua joulun 2020 tulemista.  Jos Herra suo, tapaamme uusin muisteloin Jeesuksen syntymäjuhlan päivinä.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *