Eutanasiasta

Eutanasian toteutumista on viime aikoina ajettu kiivaalla vauhdilla eteenpäin. Kansalaisaloite eutanasian laillistamiseksi etenee eduskunnan käsiteltäväksi. Kansalaisaloitteen perusteluissa korostuvat ihmisen itsemääräämisoikeus ja vapaus. Siinä mm. todetaan: ”Sivistyneessä yhteiskunnassa ihmisen yksilönvapaus pitäisi olla myös sitä, että hän saa päättää omasta elämästään ja sen hallitusta päättymisestä.” Tämä aika haluaa todellakin kaikessa korostaa ihmisten itsemääräämisoikeutta, onpa sitten kyse elämän alkamisesta tai päättymisestä. Abortti on ollut laillinen Suomessa jo monta vuosikymmentä ja nyt siis halutaan saada sama päätäntävalta koskien elämän päättymistä.

Eutanasiaa on usein perusteltu myös kärsimysten vähentämisellä. Sairauksien aiheuttamat tuskat halutaan minimoida mahdollisimman vähiin, ja ratkaisuksi tarjotaan jopa eutanasiaa. Uskallan kuitenkin väittää, että nykyajan hoidoilla ja lääkkeillä kipu ja kärsimys saadaan minimoitua lähes täysin verrattuna siihen, että vuosituhansien ajan ihmiskunnan on täytynyt kohdata samat kärsimykset ja tuskat ilman sen kummempaa kivun lievitystä.

Luulenpa, että monelle eutanasiaa haluavalle suurin syy ei olekaan kivun kestäminen, vaan elämän tarkoituksettomuuden kokeminen juuri elämän lopputaisteluissa. Koska kristillinen usko Jumalaan ja kuoleman jälkeiseen elämään on haluttu täysin kieltää, ei ihme, että tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne ja yksinäisyys valtaavat mielen tuossa vaiheessa. Moni voi kokea tuossa hetkessä yhden tekeväksi turvautua avustettuun itsemurhaan, jota hienosti kutsutaan eutanasiaksi.

Ja varmasti yksi syy, miksi eutanasiaa on alettu viime aikoina nostaa yhä enemmän esille yhteiskunnallisissa keskusteluissa, johtuu väestörakenteen muutoksesta. Omassa maassammekin vanhusten määrä tulee tulevaisuudessa valtavasti lisääntymään, kun samalla työssäkäyvien osuus suhteellisesti vähenee. Terveydenhoidossa mennään helposti siihen, että eutanasiaa tullaan tarjoamaan halvempana vaihtoehtona yhteiskunnalle.

Tästä halvemman vaihtoehdon tarjoamisesta terveydenhoidossa on itsellänikin omakohtaista kokemusta. Pari vuotta sitten menin savolaisen pääkaupungin kunnalliseen hammashoitoon. Tavallisesti olen käynyt vuosikymmenien ajan yksityisessä hammashoidossa, mutta nyt päätin kokeilla kunnallista vaihtoehtoa. Yksi poskihampaistani tuntui hieman aristavan purtaessa. Hammaslääkäri otti kuvan hampaasta, tutki sitä aikansa ja julisti sitten oman arvionsa. Hän ehdotti ensimmäisenä vaihtoehtona hampaan poistamista, koska se toinen vaihtoehto olisi ollut juurihoito. No, sehän olisi tietysti maksanut yhteiskunnalle hieman enemmän.

Muistan vieläkin, kuinka tuo keski-ikäinen mieslääkäri istui näyttöpäätteensä ääressä, tutki papereitani, katsoi välillä röntgenkuvaa. Kun kysyin, olisiko hampaan säilyttäminen ja juurihoito kuitenkin mahdollista, hän hieman empien vetosi siihen, ettei ole ollenkaan varmaa toimisiko se pitemmän päälle. Kun hän vielä papereitani tarkemmin katseltuaan huomasi ikäni, hän kommentoi tilannetta toteamalla ja samalla avointa kämmentään hieman pyöritellen: ”Se olisi vain noin kymmenen vuotta!” Vaikka hän ei jatkanut lausettaan pitemmälle, ymmärsin jo noista sanoista, että selkokielellä sanottuna hän tarkoitti, että suomalaisen miehen keski-ikää ajatellen, elän enää vain kymmenkunta vuotta ja sitten en enää tarvitse hampaita ollenkaan!

Noissa lääkärin sanoissa oli kuitenkin jotakin sellaista, joka poisti tietyn varmistimen omassa aprikoinnissani, vaikka en sitä niinkään ulospäin näyttänyt. Nuo lääkärin sanat lennättivät minut muistoissani noin viisi-kuusikymmentä vuotta ajassa taaksepäin 1960-luvun aikoihin saakka, kouluhammaslääkärin tuoliin. Tuo 60-lukuhan oli aikaa, jolloin samoin kunnallisessa hammashoidossa vallitsi ihmeellinen aikakausi. Ainakin köyhä kansa oli saatu uskomaan, että paras vaihtoehto hampaille ovat tekohampaat. Muistan vieläkin niin elävästi, kuinka jopa nuorehkot aikuiset kehuivat toisilleen, kuinka heiltä lähteet koko hammasrivi ylhäältä tai alhaalta kerralla pois ehjine ja viallisine hampaineen. Taisipa hieman vitsinä kulkea väite, että innokkaimmilla oli haaveena saada jo rippilahjaksi uudet tekohampaat.

Itsekin olin joutunut kokemaan tuota 60-luvun hammashoitotrendiä sen verran, että olin hammashoidossa ennättänyt menettää muutaman poskihampaan, niitä kun ei lääkärin mielestä enää kannattanut ruveta paikkaamaan. Eli vuosikymmenet olen saanut kokea, miltä tuntuu joskus jopa ikenet hieman kipeinä purra ruokaa, kun kaikki poskihampaat eivät enää olekaan paikallaan.

Istuin siis noin seitsenkymppisenä tuossa hammaslääkärin tuolissa, tilanteessa, jossa jouduin päättämään, mitä mieltä itse olen, poistetaanko vielä yksi poskihammas, vaiko ei. Jotakin kai sisälläni kiehahti, kun ajattelin, että olen Suomessa syntynyt, yli neljäkymmentä vuotta kiltisti veroja maksanut tälle yhteiskunnalle. Jumalan armosta olen saanut vielä olla suhteellisen terveenä, joten en ole pahemmin yhteiskunnan terveyspalveluja rasittanut. Ja nytkö yhteiskunnalla ei olisi varaa maksaa minun yhden poskihampaani juurihoitoa. Niinpä toin mielipiteeni asiallisesti, mutta selvästi julki, ja sain lähteä tuon kunnallisen hammaslääkärin luota palveluseteli taskussani yksityiselle hammaslääkärille, joka totesi, että kyllä tästä vielä hammas tulee. Ja ainakin tähän päivään saakka tuo hammas on toiminut hyvin.

No, minulla oli päätettävänä vain yksi poskihammas, mutta jotakin yhteiskunnan säästöpaineista sain kokea jo tuossa tilanteessa. Hieman kauhulla ajattelen, joutuvatko monet potilaat tai heidän omaisensa päättämään tulevaisuudessa paljon hirvittävimpien vaihtoehtojen välillä.

Kun tässä ajassa korostetaan ihmisen päätäntävaltaa, tekee mieli sanoa, että tämän ajan ihmiskunnalta on kadonnut Jumalan tuomioiden pelko. Jumala, joka on elämän antaja, on pidättänyt itselleen täydellisen päätäntävallan myös elämän päättymisestä. Vaikka kansalaisaloitteen perusteluissa korostetaan sivistyneen ihmisen itsemääräämisoikeutta myös kuoleman kysymyksessä, siihenpä sivistyneimmänkin ihmisen itsemääräämisoikeus ja vapaus sitten päättyykin. Välittömästi kuoleman hetken jälkeen kaikki päätökset ihmisen iankaikkisuuskohtalosta tekee vanhurskas Jumala, joka on elämän antanut. Ja Hän myös kysyy, kuinka olemme elämän lahjan käyttäneet ja Hänen antamiinsa elämän ohjeisiin suhtautuneet.