Patmos-blogi

Hengellisen isäni ja johtajani valitut palat (Näitä minä muistelen #18)

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

VALMISTELIN painettavaksi postitustekstiä, joka vaati minua taas kerran katsomaan päiväkirjojeni sisältöä. Tiesin ja tiedän, että niillä sivuilla on paljon, paljon moninaista, joka on lähtöisin hengellisen isäni ja johtajani, patmos-työn perustajan, Ensio Lehtosen, rikkaasta hengen maailmasta. 

Tällä kertaa huomioni kohdistui siihen, että päiväkirjojani lukemalla minun on mahdollista koota Ensio Lehtosen kultaisimpia ajatuksia yhdeksi osaksi kirjoituksiani hänestä ja itsestäni hänen jalkojensa juuressa. Niinpä siirryn tuumasta toimeen. Eli: seuraavassa on kymmenkunta Ensio Lehtosen kultaista ajatusta. Jokainen teksti on  kokonaisen ihmiselämän kattavaa ja kantavaa kokemusperäistä opetusta. Huomaan ihmetteleväni uudestaan ja uudestaan johtajani hengellistä lahjaksi annettua viisautta. Otan sanan vastaan toimivana ohjauksena nykyisenkin elämäni ja työni vaihteluissa.   Miksi et sinäkin toimisi tavallani seuraavien tekstien sulautuessa elämääsi?

OLEN sekä pelon että ilon vallassa, kun on toimitettava uusi lehti, kirjoitettava kirja tai puhuttava Jeesuksesta, sillä tunnen syvästi oman mahdottomuuteni. Iloni johtuu siitä, että tiedän omistavani jokaisessa työssäni ja tehtävässäni Jumalan Pyhän Hengen avun. Kun itse huolehdin siitä, että olen puhdistettu ja erotettu väline Jumalalle ilmaista itsensä ja tahtonsa maailmassa, niin  saan heittää kaiken vastuun ja puutteenikin Hänen Pyhän Henkensä hoidettavaksi ja korjattavaksi ja olen vain käytettävissä oleva pelkkä väline. Mitä vähemmän minua, sitä enemmän Jumalaa. Maailma ei tarvitse minua – se tarvitsee Jumalaa. Ennen jokaista uutta tekemisen alkua saarnaan itselleni tätä totuutta, kunnes usko tulee kuulemisesta ja tiedän, etten todellakaan ole yhtään mitään.

PAPPI en ole enkä ole teologi. Saarnaan. Olen joskus ollut helluntaiseurakunnan johdossakin ja jotenkin osaan – saan – pyrkiä oikein jakamaan totuuden Sanaa. Mutta en ole minkään arvonimen kantaja. Tuntekaa minut joko veli Ensiona tai toimittaja Lehtosena tai lastenkodin monitoimimiehenä, mutta milloin tahansa saan kirjoittaa tai julistaa totuuden Sanaa, niin siinä on teossa ja sanassa vain mies – ihminen – joka ei ole yhtään mitään, vain tomua ja roskaa, jolla ei itsessään ole ainoatakaan ansiota selittää Jumalan totuutta. Minulle on tarjottu teologista arvoa kunnian osoituksena kirjoistani ja olen aina tuollaisesta kieltäytynyt. Minua kaiken kaikkiaan kiinnostaa vain se, mitä minulle sanotaan Kristuksen tuomioistuimella.

MINULLA on ollut suuri halu julistaa lapsille ja aikuisille Jumalan Uhrikaritsaa, sillä vain Ristiinnaulittua kirkastaessani saa omakin sieluni nauttia iloa ja rauhaa.

PELASTUS ei ole minulle vain kokemus, vaan muuttumaton asema, pysyvä olotila.  Se on kalliopohjalle rakennettu a r m o n talo, jossa saan asua ja jonka osoite ei muutu.

SYNTIENI anteeksiantamus on siunattu preesens. Se on jatkuvaa tapahtumista, joka ei vaihtele tunteitteni ja kokemusteni mukaan. En ole synnitön, mutta olen aina armoitettu Kristuksen sovintoveressä.

SYDÄMENI rukous on ollut, että rakastava Vapahtaja olisi minulle  a i n o a. toivo eikä hätävara, silloinkin kun ulkoiset toiveet pettävät. Minun ei tarvitse elää toiveissa, jos minulla on yksi ja ainoa toivo, kaikki kaikessa täyttävä Kristus.

SYDÄMESSÄNI on järkkymätön rauha, joka ei ole minun rauhani, vaan minussa asuvan Kristuksen omaa rauhaa.

OLEN kokenut, että Jumala sallii pedon lähestyä sisimpääni vain määrättyyn rajaan saakka.  Peto pelkää Jeesuksen verta. Kun tuo pyhä veri on minussa, peto kulkee kiroillen ohitseni, heittää jotakin vastaani ja haluaa pahaa, mutta Jeesuksen veri riittää. Ja tuo pyhä veri – Jeesuksen veri – kestää ja riittää perille saakka. Oi, kiitos veren, oi veren, Jeesuksen veren!

NÄENNÄISEN tappion kärsineenäkin olen voittaja, kunhan en ole tarttunut miekkaan puolustaakseni itseäni. Nämä kolme ajatusta ovat elämääni taivaasta annettu perustus: En milloinkaan puolusta itseäni. En kosta. En vaadi ajallisia oikeuksiani. Olen Jeesuksen Kristuksen orja!

KILVOITUKSENI päämäärä on aina ollut se, että minua hallitsisi Kristuksen Henki. Hän vaikenee herjaajiensa edessä ja pitää hyvänänsä omaisuutensa ryöstön, olkoon se kunnia tai tavara. Se rakastaa keritsijöitänsäkin ja uhraa itsensä palveluksen työssä. Ei niin, että olisin sen saavuttanut, mutta minä kilvoittelen sitä kohti.

TEOLOGIASSANI olen harrastanut lyhyttä linjaa, joka sisältyy ja mahtuu kaikkineen kolmeen sanaan: Jeesus rakastaa aina. Kun minulta pyydetään muistolausetta vaikkapa Raamatun sivulle, nuo kolme sanaa ovat ainoat mahdolliset.

TOIVOISIN, että minunkin viimeinen huokaukseni olisi kerran sama kuin maallisen isäni  viimeiset sanat ennen kuin silmät painuivat lopullisesti kiinni: Jeesuksen veri, turva tällaisen.

KAIKKI Ensio Lehtosen edellä olevat lainaukset ovat peräisin KIPINÄ-lehden sivuilla julkaistuista Hiljaisen Miehen Mietteitä palstalta. Hiljainen Mies oli Ensio Lehtonen. 

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *