”Henki on se, joka eläväksi tekee” (Näitä minä muistelen #14)

OTSIKKO on peräisin Johanneksen evankeliumista, luvun kuusi jakeen 63 alku. Jae jatkuu näin: ”ei liha mitään hyödytä.”

Jae oli hengelliselle isälleni ja johtajalleni Ensio Lehtoselle varsinainen elämän virtalanka taivaasta maan päälle.  Kaiken elämän.

Paneutuessani Lehtosen elämään koin eräänlaisen ahaa-elämyksen hetkenä, jolloin minulle selvisi Ensio Lehtosen elämän tien muodostumisen reitti.

Matkaa vapaakirkollisesta nuoruudesta helluntailaisuuden kautta ns. mangsilaisuuden ja sitten Kansan Raamattuseuran perustamisen ja vaikkapa muromalaisuuden ja muun luterilaisen kristillisyyden uomiin oli aivan ilmeisesti johtanut Lehtosen syvä riippuvaisuus Pyhän Hengen – kolmiyhteisen Jumalan Hengen – liikkeistä erityisesti Suomen hengellisessä maisemassa mutta myös kansainvälisellä kristillisyyden kentällä.

Merkille pantavaa oli Ensio Lehtosen suorastaan poikkeuksellisen syvä kunnioitus Pyhää Henkeä kohtaan.

Vuosina jolloin sekä Suomessa että Amerikassa olin tekemisissä ns. karismaattisen liikkeen eräitten ”vauhdikkaimpien” uomien kanssa minua jotenkin alitajuntaisesti useasti vaivasi mielestäni liian kevyt tapa puhua Pyhästä Hengestä tai yleensä Hengestä tyyliin: ”Henki tekee sitä ja Henki tekee tätä … Henki on tuossa ja Henki on tässä.”   Koitti päivä, jolloin jouduin tekemään tiliä pyhähenkikulttuurini suhteen, puhdistamaan kielenkäyttöäni ja ennen kaikkea löytämään uuden syvän kunnioituksen Pyhää Henkeä kohtaan.  Hitaasti käsitin, että Ensio Lehtosen opetukset ja kirjoitukset Pyhästä Hengestä olivat ohjaamassa minua raittiuteen.

Ensio Lehtonen ei vain puhunut Pyhästä Hengestä.  Hän kirjoitti paljon. Parhaimmillaan hänen kynänsä voideltu jälki tulee luettavaksemme kirjoissa ja artikkeleissa, joita Lehtonen julkaisi sen murroksen edellä, aikana ja jälkeen, jolloin hän luopui johtopaikasta Suomen helluntaiherätyksessä.  Nostan esille kaksi tuon ajan kirjaa: Ensio Lehtosen teokset Uusi Henki ja Hengessä palava.

Ensin mainittu teos arvioitiin Turun sanomissa.  Tuohon aikaan mainittu sanomalehti oli hyvin tarkka siinä, millaisia uskonnollisia kirjoja arvosteltiin myönteisesti ja kenen toimesta – olihan lehti arkkipiispan hiippakunnan kaupungissa ilmestyvä valtakunnallisesti arvokas julkaisu.  Helluntailaisessa ympäristössä julkaistu kirja Pyhästä Hengestä oli käsiteltävä kriittisesti – jos sellaista yleensä hyväksyttiin mainitun lehden kirjasivustolle.

Niinpä on merkittävää, että juuri Turun sanomat esitteli Lehtosen kirjaa tällaisillakin sanoilla:

Teos on syntynyt ajan probleemien painosta, hengellisen edesvastuun tuomasta korkeapaineesta ja rakkaudesta saada vaikuttaa jopa yli kaikkien hengellisten raja-aitojen.

Hyvin arvostelija arvioi ja esitti Ensio Lehtosen tekstin syntytaustoja ja samalla Jumalan miehen kokovaltaista palvelumotiivia Suomen Siionissa.

Tätä kirjoittaessani tulee kuin ahaa-elämyksenä sydämestäni tällainen ajatus: tätä on tähän saakka ollut Ensio Lehtosen perustaman – nyt Patmos-nimikkeellä – tunnetun työn sisältö.  Suokoon mahtava Pyhä Henki työn jatkuvankin samalla sisällöllä.

ENSIO LEHTOSEN toiseen pneumatologiseen opetuskirjaan syvennyn seuraavissa kappaleissa laajemmin.  Tarkoitan kirjaa Hengessä palava. 

Kirja syntyi sotavuosien ja välittömästi rauhan saavuttamisen tunnelmissa.  Kirjan sisältöön vaikutti ilmeisen suuresti Kallion yhtyeiskoulun perustaja ja hengellinen työntekijä, myös Suomen helluntaiherätyksen äidiksi kutsuttu Hanna Castren.  Kirjan alkulauseessa Lehtonen kirjoittaa:

Johtajatar Hanna Castren kehotti minua vähän ennen kuolemaansa 1943 kirjoittamaan kirjan Pyhästä Hengestä.  Noin kymmenen vuoden kuluessa sain häneltä satakunta kirjettä, joiden keskeisenä viestinä oli Pyhän Hengen työ.  Tämä kirjeenvaihto on antanut aineistoa tälle kirjalle, joka on tavallaan hänen testamenttinsa toimeenpanoa.  … Hän uskoi vahvasti uuteen Hengen vuodatukseen, joka tulee erityisesti kansankirkon osaksi ja joka koituu pelastukseksi koko kansallemme nykyisessä ahdingossa.

Jo kymmenkunta vuotta sitten, kun mielessäni liikkuivat vuodet 2021-2 ja kyselin, olisiko paikallaan jollakin tavalla muistaa 1971-2 nykyisessä muodossa alkanutta Patmos-työtä, pohdiskelin Ensio Lehtosen Hengessä palava kirjan julkaisemista juhlateoksena. Jätän tämän ajatuksen ehdotuksenani patmostyön johdolle.  Patmos lähetyssäätiö – ja Suomen Siion! – tarvitsee tätä kirjaa.

Muutamassa edessä olevassa kirjeessäni siirrän luettavaksi Castren-Lehtonen akselilla syntynyttä aivan mahtavaa opetusta – täyttä kirjaa odotettaessa.

Tässä kirjeessä nostan esille Hanna Castrenin profeetallisen Suomen kansankirkkoa koskeneen näyn.  Ensio Lehtonen eli ja siirtyi rajan toiselle puolelle vakaasti uskoen näyn jumalalliseen alkuperään odottaen sen täyttymistä.  Myönnän itsekin olevani näyn savisena takuumiehenä jättäen sen tutkimisen ja käyttämisen lukijani hengelliselle vaihetuspöydälle   arviointia varten.

ENSIO LEHTONEN esittelee kirjassansa Hanna Castrenin ilmestysprofetiaa seitsemästäkymmenestä Suomen kirkon papista ja heidän kauttansa syntyvästä viimeisestä suuresta herätyksestä Suomen niemellä.  Tämä profetia ei ollut Lehtoselle vain hetkessä kerrottu ja sitten unohdettu sanoma.  Se elää, ja elää aina profetissan siirtymähetkeen ajasta ikuisuuteen.  Lehtonen kirjoittaa:

Palavasieluisen ystäväni Hanna Castrenin rukoukset alkavat täyttyä. Näin hän kirjoitti yhä uudelleen kymmenen vuoden kuluessa:

Luitte kai Herää Valvomaan-lehden viimeisen numeron?  Taivaan siemen alkaa itää!  Hän pääsee iskulauseeseen: kirkko ilman Pyhää Henkeä on porttokirkko.  (Lainaus lienee Urho Muromalta.) Rukoilettehan siellä, että seitsemänkymmentä Suomen pappia saisi henkikasteen.   Oi, että sade tulisi ennen ukkosta!

Jospa he kaikki todella kastettaisiin helluntaisiunauksella.  Varmasti silloin Jeesuksen kirkkaus täällä alkaisi paistaa ja yö häipyisi – hetkeksi.

Rukoilkaa yhä, että Herra Jeesus kastaisi seitsemänkymmentä Suomen kirkon pappia Pyhällä Hengellään ja tulellaan.

Jumala siunatkoon maamme piispoja ja niitä seitsemääkymmentä, joiden edestä rukoilemme.  Missähän olisivat ne kuusi tai seitsemän kristittyä, jotka vihkisivät itsensä rukoustaisteluun, että Jumalan Henki vielä lankeaisi alas niin kuin Laestadiuksen aikana Lapissa?

Viekää Hengen tulta, ei korkeina rukouskokousten johtajina, vaan yksinkertaisesti vain rukoilijoina.  Onhan vähän pyydetty, kun rukoilemme henkikastetta seitsemällekymmenelle Suomen papille.  Ehkä tässä on rako, jonka kautta Jumala pääsee toimimaan.  Ei pitäisi pitää vain rukouskokouksia, vaan rukoilla niin kuin haaksirikkoon joutuneet rukoilevat.

Oi, että Jumala antaisi niille seitsemällekymmenelle Suomen papille helluntain, ja sen jälkeen sellaisen maamme ylitse syöksyvän herätysaallon, että se tännekin ehtisi, Tornioonkin ja kotiini ja minunkin kohdalleni.

”Se ei ehtinyt hänen kohdalleen”, Lehtonen kirjoitti.  ”Mutta vielä kerran se vyöryy Helsingistä Tornioonkin ja Turusta Joensuuhun.

”Uskollisen esirukoilijan rukoukset oivat ylhäällä kultaisessa astiassa istuimen edessä.  Ja uusia rukoilijoita Jeesus herättää.

”Ylimmäinen pappi on voiteleva Aaronin pojat.

”Kirkko on vielä kerran tulessa.”

ENSIO LEHTONEN kulki rajan ylitse vakaasti uskoen herätyksen tulemiseen – herätyksen, joka syntyisi ja puhkeaisi kansankirkon ytimissä.  Samalla hän käsitti, ettei herätys jäisi yhden ainoan kirkkolaivan omaisuudeksi, vaan se olisi kansan herätys.

Tätä kirjoittaessani elän sekä edessäni avoinna olevan painetun kirjan tekstissä että muistojeni maailmoissa.  Kyselen itseltäni, mitä minä todella uskon? Kuljenko minäkin rajan ylitse näkemättä ennustettua seitsemänkymmenen papin eturivin muotoutumista herätyksen ja Jumalan tekojen välineiksi Suomen niemellä?

Yhden asian tiedän ja tunnustan: Jumala haluaa herätystä – eikä Jumala halua herätystä, joka rakentaa lahkohenkeä ja lahkorajoja.

Kyselen itseltäni: mitä juuri minä teen juuri tänään juuri tällaisen herätyksen tulemiseksi – olenko esteenä?

Ja missä ovat profetissan mainitsemat 70 pappia?

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.