Patmos-blogi

Jatketaan klassisesta kristinuskosta puhumista

Juha Ahvio Juha Ahvio on teologian tohtori, dosentti ja Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtaja.
Julkaistu:

Dosentti Jyri Komulainen on ottanut kantaa klassinen kristinusko -käsitteeseen Kotimaa -sivuston 3.10.2022 päivätyssä artikkelissaan ”Kolumni: Lopetetaan puhe klassisesta kristinuskosta – sehän on naiivin eurosentristä”. Komulainen suosittelee klassisesta kristinuskosta puhumisen lopettamista. Itse puolestani suosittelen päinvastaista: Jatketaan klassisesta kristinuskosta puhumista, edelleen ja entistä intensiivisemmin, kuten perustelen 24.1.2020 päivätyssä Patmos-artikkelissani ”Apostolinen uskontunnustus määrittelee klassisen kristinuskon”.

Komulainen määrittelee ja kuvailee omassa artikkelissaan klassinen kristinusko -käsitettä lähtökohtaisesti aivan oikein katsomalla, että termillä tarkoitetaan varhaisina vuosisatoina syntyneen ja etenkin Nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa muotoillun kristillisen tradition ja uskonperinteen pysyvyyttä ja muuttumattomuutta. Sekä Komulainen että minä käytämme molemmat artikkeleissamme klassinen kristinusko -termiä juuri edellä esitetyssä perinteinen, vakiintunut ja historiallinen -sisältömerkityksessä. Me emme nyt puhu klassisesta kristinuskosta Thomas C. Odenin lanseeraamassa erityisessä paleo-ortodoksisessa ja patristis-ekumeenisessa merkityksessä, vaan edellä määritellyssä yleisessä merkityksessä.

Edellä viitatun Patmos-artikkelini ingressi kuuluu seuraavasti:

”Vastoin kaikkia muodikkaita uusgnostilaisia, liberaaliteologisia, postmoderneja ja vapautuksenteologisia historian uudelleentulkintoja teologian- ja dogmihistoriallinen tosiasia on edelleen se, että me voimme ja meidän kuuluu puhua klassisesta kristinuskosta. Ennen kaikkea meidän tulee yhä edelleen ja vankkumattoman kompromissitta sitoutua klassisen kristilliseen uskontotuuteen ja elää sitä todeksi ja toteuttaa siihen perustuvaa lähetystyötä, sekä sisä- että ulkolähetystyötä”.

Komulainen puolestaan haluaa teologisessa ajattelussaan ja suosituksissaan edustaa ”muodikkaita historian uudelleentulkintoja” ja siksi hän, viitatun artikkelinsa mukaan, näkee klassisesta kristinuskosta puhumisessa lähinnä kaksi ongelmaa.

Ensimmäinen on Komulaisen mukaan se, että ”koko kristinusko tulee samaistetuksi yhteen ainoaan historialliseen tulkintalinjaan”. Komulainen kirjoittaa, että ”Ei saa unohtaa, että kristinusko levisi varhain myös Aasiaan ja sai siellä omintakeisia muotoja. Vuoropuhelu hellenismin kanssa, joka huipentui Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokousten dogmeihin, on vain osa varhaisen kirkon historiaa”.

Toinen Komulaisen näkemä ongelma on se, että edellisessä kappaleessa esitetty asiaintila ”uhkaa johtaa” tilanteeseen, jossa ”evankeliumi jää eurooppalaisen aatehistorian vangiksi”, ”naiivin eurosentrisesti” eli Eurooppa-keskeisesti ja kreikkalaisperäisten käsitteiden muokkaamaksi.

Komulainen tosin myöntää, että kristinuskossa on ”tiettyjä pysyviä ideoita” kuten ”Jumalan kolminaisuus” ja ”ajatus, että Jeesuksessa on Jumala tullut jollain perustavanlaatuisella tavalla osalliseksi meidän todellisuudestamme”. Jonkinlaiseksi pysyväksi kristinuskoon sisältyväksi velvoitteeksi Komulainen määrittelee myös uskollisuuden ”Uuden testamentin eteenpäin suuntautuvalle dynamiikalle”.

Mitä Komulaisen esittämistä väitteistä tulisi ajatella?

Kristinusko on tullut samaistetuksi ”yhteen historialliseen tulkintalinjaan”, koska, kuten osoitan edellä viitatussa 24.1.2020 päivätyssä Patmos-blogissani, kristinuskon trinitaarinen ja kristologinen dogmi perustuvat historialliseen Kristukseen itseensä ja Hänen apostoliensa luotettavaan todistukseen näistä. Apostolinen uskonsääntö kumpuaa Herrasta Kristuksesta Jeesuksesta ja Hänen apostoleistaan. Tästä syystä juuri tästä uskonsäännöstä on tullut historiallinen – klassinen – kristillinen uskonsääntö. Tämä uskonsääntö ei ole paikallisvaltapoliittinen konstruktio.

Toki kristinusko levisi varhain myös Aasiaan ja muualle, mutta tästä tosiasiasta seurannut omintakeisten ulkoisten muotojen moninaisuus ja rikkaus ei merkinnyt eikä merkitse uskonopillisen eikä dogmaattisen sisällön muuttumista, kuten selviää Apostolien tekojen luvussa 2 esillä olevasta helluntain teologiasta ja raamatuntulkinnasta. Apostoli Filippus opetti apostolista kristologiaa sovitusoppeineen sekä Kristus-keskeistä raamatuntulkintaa Afrikan Etiopiasta peräisin olleelle hoviherralle, Apt. 8:26–40. Afrikka-asiayhteydessäkään apostolinen evankeliumi ei tarvinnut luovaa uudelleentulkintaa. Vahvan korkeakristologiseen uskoon sitoutunut apostoli Tuomas, Jh. 20:26–31, vei kirkollisen perimätiedon mukaan tähän Kristus-uskoon nojaavan apostolisen evankeliumin Aasiaan, Intiaan. Aasiassakaan kristillistä uskoa ja evankeliumia ei tarvitse eikä pidä muuttaa joksikin toiseksi.

Kuten jakeet Apt. 4:10–12 osoittavat, historiallisen apostolinen ja trinitaariseen Jumala-uskoon elimellisesti liittyvä Kristus-usko on uskonopillinen normi aina ja kaikkialla, ”jokaisen kansan” keskuudessa, Apt. 10:34–48; Rm. 10:4–17. Yksi ja sama apostolisen uskonsäännön mukainen trinitaarinen ja kaksiluontokristologinen uskonoppi kuuluu muuttumattoman kestävästi kansakuntien moneuden keskuuteen, kuten Herran Kristuksen antama lähetyskäsky edellyttää. Katolisen kirkon katekismus (Katolinen tiedotuskeskus, 2005, 223, 233) opettaa kohdissaan 813, 814 ja 854 kirkon ykseydestä ja erilaisesta moneudesta sinänsä aivan oikein ja evankelisestakin näkökulmasta pätevästi, seuraavasti:

”Ykseys kuuluu siis kirkon olemukseen…Kuitenkin kirkossa näkyy alusta asti runsaasti erilaisuutta. Se johtuu toisaalta Jumalan lahjojen erilaisuudesta, toisaalta niitä vastaanottavien ihmisten suuresta moninaisuudesta. Jumalan kansan yhteyteen tulee erilaisia kansoja ja kulttuureja. Kirkon jäsenillä on monenlaisia lahjoja, tehtäviä, elämänoloja ja elämäntapoja: ’Kirkollisen yhteyden piiriin kuuluvat laillisin oikeuksin myös eri osakirkot, joilla on omat perinteensä’. Tämä erilaisuuksien suuri rikkaus ei ole ristiriidassa kirkon ykseyden kanssa…Lähetystehtävässään kirkko…toimii hapatuksena ja ikään kuin sieluna ihmisten yhteiskunnassa, joka on kutsuttu uudistumaan Kristuksessa…Lähetystyö vaatii siis kärsivällisyyttä. Työ alkaa evankeliumin julistamisella sellaisille kansoille ja ryhmille, jotka eivät vielä usko Kristukseen…Se vaatii inkulturaatiota, jotta evankeliumi istutettaisiin kansojen erilaisiin kulttuureihin…”

On erikoista, että Komulainen esittää Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokouksien kolminaisuusopillisessa ja kristologisessa dogmissa 300–400-luvuilla jKr. olleen kyse ”vuoropuhelusta hellenismin kanssa” ja että tämä muodostaisi ”vain osan varhaisen kirkon historiasta”. Tietenkin koko kirkkohistorian maantieteellisajallisesta näkökulmasta tarkasteltuna Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokoukset asiayhteyksineen muodostavat vain osan kokonaisuudesta. Ei tästä seikasta ole koskaan mitään epäselvyyttä ollutkaan. Oleellista on Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokousten dogmaattisten ratkaisuiden teologinen laatu ja arvovalta.

Näiden ekumeenisten kirkolliskokousten eli konsiilien teologinen laatu ja arvovalta perustuvat siihen, että niissä ei suinkaan käyty jotain ”vuoropuhelua hellenismin kanssa”, vaan ainutlaatuisen tasapainoisen ja kattavan eksegeettissystemaattisteologisen raamattuteologisen työskentelyn ja tämän kanssa yhteensopivan filosofisen välineistön avulla muotoiltiin kestävä trinitaarinen dogmi ja kestävä kaksiluontokristologinen dogmi. Ja samalla torjuttiin raamattuteologisesti yksipuolisiin pelkistyksiin ja filosofisiin vaateisiin nojanneet eli harhaopilliset linjaukset.

Nikean ja Khalkedonin kirkolliskokousten työskentely nojasi nimenomaan Jumalan erityisen raamatullisen sanallisen ilmoituksen ja siihen liittyvän apostolisen perinteen ja kirkollisjumalanpalveluksellisen itseymmärryksen arvovallan tunnustamiseen ja siihen sitoutumiseen. Nikeassa ja Khalkedonissa nimenomaan torjuttiin ja todettiin harhaopillisiksi linjaukset, joiden teologiaa ohjasi pyrkimys filosofiseen virtaviivaisuuteen eikä Jumalan erityiseen ilmoitukseen ja sen mukaiseen kirkolliseen käytäntöön sitoutuminen.

Kreikkalaisperäiset käsitteet eivät määränneet kristillisten dogmien sisältöä eikä evankeliumi jäänyt sisällöllisesti Eurooppa-keskeisyyden ”vangiksi”, ei Nikeaa eikä Khalkedonia ennen eikä näiden jälkeen, koska kristinuskon dogmien ja evankeliumin sisältö perustuvat ”Jumala-sentrisyyteen” eli Jumala-keskeisyyteen.

Matteuksen evankeliumin luvun 16 jakeiden 15–19 mukaan apostoli Pietari vastasi apostolien edustajana Herran Kristuksen suoraan kysymykseen seuraavasti: ”Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika”, johon Kristus itse totesi: ”…ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmoittanut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa…”

Kristillinen Jumala-oppi ja kristologia ovat alun alkaenkin perustuneet Jumalan ilmoitukseen, joka ei ole inhimillinen konstruktio eli ei tässä mielessä ole alkuperältään lainkaan ihmis-sentrinen eli ihmiskeskeinen. Ilmoittaja on kolmiyhteinen ja kaikkivaltias Jumala, Luoja. Hän kykenee puhumaan ja antamaan sanallisen ilmoituksensa ja jonka toinen persoona, Poika, Sana, kykenee inkarnoitumaan eli ottamaan jumalallisen luontonsa yhteyteen aidon inhimillisen luonnon yhdessä persoonassa luontojen sekoittumatta ja erilleen ajautumatta.

Toisin kuin historialliskriittiseen raamatuntutkimukseen ja liberaaliteologian kehkeytymiseen oleellisesti vaikuttanut sekä vapaamuurariaatteesta merkittäviä vaikutteita saanut – kts. Scott W. Hahn, Jeffrey L. Morrow, Modern Biblical Criticism As A Tool of Statecraft (1700–1900) (Emmaus Academic, 2020), ss. 160–161 – Gotthold Ephraim Lessing (1729–1781) katsoi, ääretön Jumala kykenee antamaan yleismaailmallisen pätevästi velvoittavan persoonallisen ja sanallisen ilmoituksensa rajallisen historiallisessa ajassa ja paikassa. Kirjani Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan (Kuva ja Sana, 2022) sivulla 121, otsikon ”Uusprotestanttinen liberaaliteologia on vallankumouksellista” alla, kirjoitan seuraavasti:

”Lännen kirkon itseymmärrys teologian luonteesta on ollut yllä esitetyn mukainen patristisesta ajasta alkaen ja läpi keskiajan aina 1600-luvun vanhaprotestanttiseen ortodoksiaan saakka. 1700-luvulla valistusradikalismin ehdollistama ja nimellisesti protestanttinen yliopistoteologia aloitti, tukeutuen osin myöhäiskeskiajan nominalistisiin juuriin, ohjelmallisen kapinan ja vallankumouspyrkimyksen perinteistä kristillistä teologista itseymmärrystä ja sen perusteita vastaan.”

”Voidaan todeta, että yhtä hyvin vanhaprotestanttisesta kuin traditionalistisesta ja konservatiivisesta roomalaiskatolisestakin teologiasta ratkaisevasti poikkeava ja 1700–1800-luvuilla valistusmodernismista kehkeytynyt uusprotestanttinen liberaaliteologia eri versioissaan on luonteeltaan vallankumouksellista, sekä teologisesti että metafyysisesti. Sama koskee 1800–1900-lukujen ja vuosien 1962–1965 Vatikaanin II kirkolliskokouksen valtavirtaistamaa katolisen modernismin muotoa, niin kutsuttua uutta teologiaa, Nouvelle theologie.”

”Vanhaprotestanttisen ja traditionalistisen katolisen teologian auktoriteetti on Jumala, yleisessä ja erityisessä ilmoituksessaan ja kirkollisessa uskonsäännössään. Liberaaliteologian auktoriteetti on ihminen. Liberaaliteologian perimmäisin motiivi on halu kieltää ihmisen ulkopuolinen auktoriteetti.”

Edellisessä lainauksessa esitetty historiallinen teologisaatteellinen vallankumouksellinen juuristo on se, josta ovat nousseet ja nousevat ne klassisen dogman ja sen sitovuuden radikaalisti haastavat linjaukset, joita esimerkiksi dosentti Komulainen edustaa.

Klassisen pysyvä kristillinen dogma ei muodostu vain joistakin epämääräisistä ja subjektiivisen teologisen luovuuden uudelleenmuotoiltavissa olevista ”ideoista”, vaan apostolispatristisen arvovaltaisesti muotoilluista raamatullisista dogmeista, joiden sisältö puhuu pysyvistä todellisuuksista. Jumala on kolmiyhteinen siten kuin Athanasioksen tunnustus tunnustaa.

Jumala ei ole Jeesuksessa tullut vain epämääräisesti ”jollain perustavanlaatuisella tavalla” osalliseksi meidän todellisuudestamme, vaan jumaluuden toinen persoona, Poika, Sana, on inkarnoitunut eli ottanut yhteyteensä aidon inhimillisen luonnon juuri siten kuin Athanasioksen tunnustus muotoilee sen apostolisraamatullisesti ilmoitetun todellisuuden, joka on esillä esimerkiksi Johanneksen ensimmäisen kirjeen luvussa 4. Pane merkille sekin, että jakeen 8 ”Jumala on rakkaus” -ilmoitus on ymmärrettävissä vain trinitaarisessa ja kaksiluontokristologisessa inkarnatorisessa asiayhteydessään.

Athanasioksen tunnustuksen aloittavat ja päättävät perustavanlaatuiset linjaukset tunnustavat asiasisällöllisesti samaa apostolista Pyhän Hengen inspiroimaa vakaumusta kuin mikä on esillä jakeissa 1. Jh. 4:1–4, 6, 10 ja 15.

Komulaisen velvoittavaksi esittämä normi uskollisuudesta ”Uuden testamentin eteenpäin suuntautuvalle dynamiikalle” on varsin ongelmallinen. Mitä tämä subjektiivinen teesi ja konstruktio ylipäätään tarkoittaa? Miksi juuri tämän pitäisi olla arvovaltaisen sitova? Kristillinen kirkko sen sijaan sitoutuu siihen, mitä Athanasioksen tunnustus tunnustaa ja opettaa, koska sen takana on raamatullisen apostolisen uskonsäännön historiallisen klassinen ja tässä merkityksessä objektiivinen arvovalta.

Kristillisen uskon muuttumaton dogmaattinen sisältö kumpuaa Jumalan erityisestä ilmoituksesta, eikä näin ollen ole minkäänlainen ihmiskeskeisen subjektiivinen ja muutettavissa oleva konstruktio. Jumalan, ”joka vaikuttaa kaikki oman tahtonsa päättämän mukaan”, Ef. 1:11, suvereenin kaitselmuksen tahtoa ja historiallista toteutumista ilmaisee sekin, että kristillisen uskon dogmaattinen sisältö ja teologia tuli alkujaan muotoilluksi ja ilmaistuksi kreikan – ja sittemmin myös latinan – kielellä eli indoeurooppalaisilla kielillä.

Pyhä Henki halusi henkeyttää eli sanallisesti inspiroida, 2. Tm. 3:16, Uuden testamentin apostoliset kanoniset tekstit kreikaksi ja Uuden testamentin apostoliset kirjoittajat käyttivät – yhtä lailla Pyhän Hengen suvereenissa johdatuksessa – pääsääntöisesti kreikankielistä Septuaginta-käännöstä Vanhana testamenttinaan ja sitä inspiroidusti lainatessaan Uuden testamentin kirjoituksissaan, kts. esimerkiksi Timothy Michael Law, When God Spoke Greek: The Septuagint and the Making of the Christian Bible (Oxford University Press, 2013).

Jumalallisen kaitselmuksen tarkoitushakuisesti johtamassa historiassa apostolinen kristillinen usko juurtui varhain nimenomaan Eurooppaan, sen lisäksi, että toki levisi myös muille mantereille ja ei-eurooppalaisten kansojen keskuuteen. Joka tapauksessa varhaisen kirkkohistorian kannalta merkille pantavaa on, että jo Uuden testamentin teksteissä nousee esiin etenkin eurooppalaisperäisiä henkilöitä, jotka olivat erityisen alttiita omaksumaan Kristus-uskon.

Roomalainen sotilas, upseeri, on se, josta Jeesus itse toteaa, että ”en ole kenelläkään Israelissa löytänyt näin suurta uskoa”, Mt. 8:10. Golgatan tapahtumien yhteydessä apostoli Matteus lainaa toisen roomalaisen upseerin uskontunnustusta: ”Totisesti, tämä oli Jumalan Poika”, Mt. 27:54. Apostolien tekojen luvussa 10 kuvataan, kuinka ”Pyhän Hengen lahja vuodatettiin pakanoihinkin”, Apt. 10:45, eli Rooman armeijan italialaisen sotaväenosaston upseeriin ja hänen perhekuntaansa, Apt. 10:1–2, 45, 47–48. Jakeet Apt. 16:6–10 kertovat Paavalista ja hänen työtovereistaan, miten tuossa vaiheessa ”Pyhä Henki esti heitä julistamasta sanaa Aasiassa” ja miten Paavali sai yöllisessä näyssä kutsun suunnata lähetystyönsä ensin Makedoniaan, Eurooppaan.

Se, että kristillinen usko juurtui varhain nimenomaan eurooppalaisten kansojen keskuuteen ja että kristillisen uskon apostolinen ja patristinen dogmaattinen uskonopillinen perustus muotoiltiin kestävän muuttumattomalla tavalla indoeurooppalaisilla kielillä ja käsitteillä, ei ole sattumaa eikä mikään inhimillinen ”keskeisyys”-konstruktio, vaan Jumalan suvereenin kaitselmuksen ja Pyhän Hengen historiallisen työn ilmentymä. Kuten edellä on todettu, tämä historiallinen todellisuus ei ole koskaan tehnyt eikä tee tyhjäksi sitä, että klassinen kristillinen usko on omiaan juurtumaan myös kaikkien muidenkin kansojen keskuuteen niiden erilaisissa kulttuurillisissa asiayhteyksissä.

Luterilaisena pappina ja teologina dosentti Komulaisen olisi hyvä palauttaa mieleen, mitä luterilaisten tunnustuskirjojen kokonaisuuden esittävän ja vuodelta 1580 peräisin olevan Yksimielisyyden kirjan esipuheessa (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, Sley-kirjat, 1990, 36–37) todetaan luterilaisia kirkkoja, niiden papistoa – kuten siis yhä edelleen voimassa olevan kirkkolain ja -järjestyksen mukaan Suomen luterilaisen kirkon papistoakin – ja teologeja velvoittavasti:

”Tarkoituksemmehan on kaiken aikaa ollut, että meidän maissamme, alueillamme, kouluissamme ja kirkoissamme opetettaisiin yksinomaan sitä oppia, joka perustuu pyhään, jumalalliseen Raamattuun ja sisältyy oikein ymmärrettyyn Augsburgin tunnustukseen ja sen Puolustukseen…olemme ohjanneet kirkkojamme ja koulujamme tutkimaan ensin Pyhää Raamattua ja vanhan kirkon symboleita, mutta sitten myös jo mainittua Augsburgin tunnustusta…Olemme siis profeettojen ja apostolien jumalallisten kirjoitusten perusteella varmat kristillisestä uskostamme ja tunnustuksestamme; Pyhä Henki on armossaan tehnyt sydämemme ja kristillisen omantuntomme siitä lujasti vakuuttuneeksi.”

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (16)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  1. tosion

    Raamatusta on tehty ja tehdään käännöksiä ja väännöksiä jatkuvasti aina kristuksen tulemukseen asti. Näyttä, että mitä uudempi väännös sitä sekavammaksi ymmärrys näyttää käyvän. Yksi uusista lienee Obaman sopimus Paavin kanssa uudesta krislam uskon tuulesta. Tässä yhdistyy kristus usko ja islam yhdeksi uudeksi maailman uskonnoksi. Sitä tarvitaan uusi maailman järjestyksessä. Sopii kysyä mitä Jumala miettii ihmiskeskeisestä uskonnosta. Jumalan sana oli taivaassa ja sana tuli lihaksi Jeesuksessa Kristuksessa ja sovitti maailman synnin. Raamatun perusta löytyy Jumalan taivaasta. Sielun pelastus on Kristuksessa vaikuttava usko. Usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanasta. Tässä huomataan, että ihmisten vaikutus pelastukseen on vähäinen vain oikeanlainen sanan julistaminen. Pelastus tulee yksin Jumalan luojan suunnitelmasta. Ihminen siirtyy pimeydestä taivaan valkeuteen. Raamattu todistaa, että elämme pimenevän maailman keskellä. Isä , Poika Kristus karitsan veri ja Pyhä henki yhdessä uudesti syntymisen kautta vaikuttava voima johtaa taivaan tielle kirkkauteen. Jeesus on Usko, Toivo ja Rakkaus. Luonnolliselle ihmiselle käsittämättömiä vaikutuksia., jotka muuntuvat lihalliseksi. Ylösnousemuksessa pelastuneet ovat kuin enkeleitä. Siellä ei naida eikä mennä miehelle. Jeesus on Tie, Totuus ja elämä. Siinä lyhyt Raamatun oppi. Pyri pelastamaan sielusi kun vielä voit. Sielu asuu Jumalan luomassa ruumissasi ja luomakunnassa.

  2. Jussi

    Jos Jeesus-usko on se kaikista paras, niin miksi se ei voita? Aasiassa muut uskonnot voitolla, lähi-idässä Islam, Euroopassa maallistuminen. Ihan kuin joulupukki. Kiva perinne, mutta vietetään vaan kivaa juhlaa. Koita Juha Ahvio tällä tienata elantosi niin kauan kuin sitä riittää.

    • Jukka

      Jussi,
      mitä tarkoitat tässä yhteydessä ”voittamisella” ja mikä on sen kriteeri? Kuka sen mittaa ja miten mittautulos tulkitaan?

      • Kaia

        Epäilen, että tarkoittaa sitä että miksi kristinusko häviää islamille yms. muille uskomuksille nykyään? Tai uskonnottomuudelle?
        Jos Jumala tekisi enemmän ihmeitä ja jakelisi uskoa ihmisille, niin se olisi uskottavampaa. Jumala vaikuttaa uskon kristinuskon mukaan.
        Itse vaan haluaisin uskoa parantumisiin, mutta ristinkuolema on jotenkin liian järjetön juttu enää uskoa.
        ”Hänen haavainsa kautta olette paratut”…muistan tämän, mutta en enää tajua, miksi pitäisi uskoa Jeesuksen kuolemaan. En halua tuollaista ”pelastusta”. En usko Helvettiin, joten en tarvitse sitä.
        Helvetti on niin järkyttävä käsite muutenkin. Ja Jumala ei siis voi lopettaa sielun olemassaoloa? Miksei voi? Ei ole Kaikkivaltias…

        • Jukka

          Niin…mikä häviää… millä aikajänteellä, tai millä mittapuulla mitattuna jokin noista voittaa?
          Islam toki leviää maailmalla (ja kaiketi myös täällä ”lännessä”?) mutta käsittääkseni ateismi leviää vain lähinnä ”lännessä”. Kristinusko kaiketikin maailmalla noin yleisesti leviää: Aasiassa, Afrikassa (pohjoista lukuunottamatta) ja Etelä-Amerikassa.

          En tiedä tekisikö ihmeet ihmisistä ”uskovaisempia”. Jossain määrin ehkä mutta ei välttämättä kovin pysyvästi. Toisekseen, kuka uskoo, että parantumiset sitten olisivat Jeesuksen työtä?

          Tuo Jeesuksen ristintyö (kuolema ja ylösnousemus ym.) on sananmukaisesti ”hullutusta”, ja siinä olennaista onkin juuri oman syntisyyden (siis oman pahuuden) kohtaaminen. Sitähän ihminen ei itsessään halua nähdä saati tunnustaa; haluaisi olla siitä ”autuaan” tietämätön. Anteeksiannon kautta (eli ristintyön kautta) kenties voisi uskaltaa omaan pahuuteensakin (siis syntisyyteensä) hiukan kurkistella. Mutta ei siihen kukaan voi pakottaa, ei myöskään itse pinnistellen ujuttautua – jos ei kerran itseään halua ”analysoida” siinä merkityksessä, totuudessa.

          Mitä helvettiin tulee, siitä ei Raamatussakaan hirveästi ja tarkasti kerrota. Toisaalta, jos on paikka, jossa ei Jumalan läsnäoloa ole, eikä Jumalan siellä halutakaan olevan – eli siis ei myöskään Rakkauden ja Hyvyyden olemassaoloa (joiksi Jumalaa myös kuvataan; rakkaus ja hyvyys taas eivät itsessään ole ”Jumala”), ei paikka kovin miellyttävältä kuulosta…

          Raamatussa kuoleman jälkeen sielu on ruumiissa: uskotaan ruumiin(kin) ylösnousemukseen. Kysymykseen, miksi sielu ei voi ”lakata”, voinee sitten ”viimeisellä tuomiolla” koittaa kysellä vastausta. Miksi ihmiset on tänne ”laitettu” olemaan… siihen ei tiedekään taida vastausta antaa – jollei sitten kaikkea selitetä sattumalla, jolloin millään ei todellisuudessa ole mitään tarkoitusta – ei nautinnolla eikä kärsimyksellä. Jollei niille jotain pohjimmiltaan turhaa ja keinotekoista selitystä yritä kehitellä.

  3. Topias

    Paavikin voisi olla enemmän Jeesukseen uskova niin sana leviäisi paremmin.

  4. Kaia

    Todellakin…miksi Isä Jumala haluaa, että uskovat kristityt kylpevät Jeesuksen veressä, että he voisivat pelastua? Miksi Jeesus oli olemassa aina Kolminaisuudessa? Eikä hänen verinen olemuksensa ollut olemassa aina? Miksi tuo näytelmä historiassa?
    Inkarnaatio? Eikö asia olisi voitu hoitaa jotenkin muuten? Ja alunperin juutalaisuudessa ne kaikki veriuhrit? Kesti kauan, ennen kuin aloin todella ajatella näitä kristinuskon perusteita. Ja pohjimmainen todellisuus on todellakin veri, jossa Raamatun mukaan on elämä. Elämä elämästä. Hammurabin lain mukaan Jumala ajattelee. Ei voi olla armoa ilman verenvuodatusta. Toisaalta onko armo todellista armoa, vai vain verestä tulleen sovituksen looginen seuraus? Eikö se silloin olisi jotain muuta, kuin autenttista armoa? Armo ei perustu transaktioon ja kaupankäyntiin, ja kaupankäynti oli siis Jeesuksen veressä. Onko se armoa? Mksi koko todellisuus perustuisi vereen?

  5. Jukka Mikkola

    Luin mielenkiintoisen kirjan: Emil Antin, Kahden virran maa. Siinä miestäni tuli entistä vahvemmin esille, että kristinusko uskontunnustuksineen (siis klassisessa muodossaan) ei ole vain eurooppalainen ”ilmiö”.

    ”Kristinusko” usein mielletään Eurooppalaiseksi vaikka kristinusko levisi jo ensimmäisinä vuosisatoina paitsi Eurooppaan, myös kauas Aasiaan, mm. Intiaan. Kiistoja harhaopoeista oli mutta kiistoja käytiin Antonin (ja muidenkin) mukaan paljon myös ”turhaankin”, koska eri kielien eroavuuksien vuoksi syntyi suoranaista toisten ryhmien väärin ymmärtämistä ja turhiakin harhaoppisyytöksiä. Loppujen lopuksi heidä oppinsa ”idässä” oli (ollutkin) ”klassisten” uskontunnustusten mukaista, mikä varmistui tarkemmin vasta paljon myöhemmin. Nykyisen Irakin alueella oli merkittäviä kristillisiä vaikuttajia ja ”älyköitä”. Lisäksi siellä oli toki juutalaisakin – ennen islamin valtaa.

    Joten kyllä ”klassinen kristinusko” oli vahvasti läsnä Euroopan ulkopuolella jo alusta lähtien.

    Mielipiteitä ”oikeasta” kristinuskosta varmasti on ties kuinka monta. Näin on erityisesti aikanamme (varsinkin luettaessa ”Kirkko ja kaupunki” -lehteä). Juuri sen vuoksi termi ”klassinen kristinusko” on tärkeä. Se ei ole eurosentrinen eikä rajoitu katolisuuteen tai ortodoksituuteen eikä luterilaisuuteen – saati helluntailaisuuteen.

    Kristinusko syntyi juutalaisena ”lahkona”, mutta juutalaisten laki on edelleen juutalaisten. Messiaaniset juutalaiset ovat mielestään juutalaisia, eivät he itseään kristityiksi kai juuri itseään kutsu. Heillä on edelleen omat perinteensä, jotka eivät koske ”pakanakritittyjä”.

    Roomalaiskatolista kirkkoa ei ollut olemassakaan vielä 300-luvulla, kuten joskus annetaan väärin ymmärtää. Silloinen ”katolinen kirkko” ei ollut roomalaiskatolinen vaan ”katolinen kirkko” tarkoitti ”yhteistä kirkkoa”. Vasta myöhemmin 1054 jKr. katolinen kirkko jakaantui Länsi-Rooman ja Itä-Rooman kirkoiksi. Tämä on yleistä kirkkohistoriaa, ei edes uutta tietoa. Lisäksi oli ”vielä itäisempi” kirkko, josta yllä mainittu Emil Anton mielenkiintoisesti kirjoitti kirjassaan ”Kahden virran maa”.

    • Dogmaatikko

      ”Kristinusko syntyi juutalaisena ”lahkona”, mutta juutalaisten laki on edelleen juutalaisten. Messiaaniset juutalaiset ovat mielestään juutalaisia, eivät he itseään kristityiksi kai juuri itseään kutsu. Heillä on edelleen omat perinteensä, jotka eivät koske ”pakanakritittyjä”.”

      Sinulla on hyvin tyypillinen klassisen kristinuskon käsitys juutalaisten laista, jonka mukaan laki ei koskisi pakanakristittyjä ollenkaan. Klassinen kristinusko on pyrkinyt tietoisesti eroon juutalaisten laista ottamalla Paavalin vaikeatajuisista kirjoituksista yksittäisiä lauseita irti asiayhteydestä, jotta ne voisi selittää niin, ettei kenenkään tarvitse enää noudattaa lakia.

      Messiaanisten juutalaisten mukaan Jumala ei tee eroa pakanoiden ja juutalaisten välillä, joten laki koskee myös pakanakristittyjä. Jopa roomalaisille osoitetussa kirjeessä Paavali sanoo, että vain lakia noudattavat kristityt ovat vanhurskaita. Laissa ei ole kuitenkaan käskyä ympärileikata ulkomailla asuvia pakanoita, koska se on liiton merkki Abrahamin perheelle mm. siitä, että he omistavat Israelin. Sen takia ulkomailla asuva ympärileikkaamaton pakanakristitty voi täyttää juutalaisten lain. Tosin Paavali ympärileikkasi kreikkalaisen Timotuksen, joten hänestä tuli Israelin maan perillinen.

      Room 2:27 Ja luonnostaan ympärileikkaamaton, joka täyttää lain, on tuomitseva sinut, joka lainkirjaiminesi ja ympärileikkauksinesi olet lainrikkoja.

      Kun Paavali osoittaa sanansa juutalaisille, jotka eivät halua uskoa Jeesukseen, hän muistuttaa, ettei lain teoilla voi tulla vanhurskaaksi, jos ei suostu täyttämään lain käskyä uskoa Kristusta. Tämän klassinen kristinusko ottaa irti asiayhteydestä ja kääntää väärinpäin niin, ettei lakia tarvitse noudattaa ollakseen vanhurskas, vaikka Paavali sanoo, ettei kukaan voi olla vanhurskas, jos ei noudata lakia.

      Room 2:13 Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.

      Jaak 2:9 Mutta jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi.

      24 Näette siis, että ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella.

      Paavali selvittää, että juutalaiset eivät noudattaneet lain käskyä uskoa Kristusta, joten he eivät saavuttaneet vanhurskautta, vaikka olisivat muuten noudattaneet lakia. Tämä ei tarkoita sitä, että pakanakristitty voisi olla vanhurskas syödessään sianlihaa, tehdessään työtä sapattina ja laiminlyömällä kaikki muutkin käskyt. Jeesus edellytti lain noudattamista myös pakanoilta, joten usko on silloin kuollut, jos ei ole lain tekoja.

      Room 9:30 Mitä me siis sanomme? Että pakanat, jotka eivät tavoitelleet vanhurskautta, ovat saavuttaneet vanhurskauden, mutta sen vanhurskauden, joka tulee uskosta;
      31 mutta Israel, joka tavoitteli vanhurskauden lakia, ei ole sitä lakia saavuttanut.
      32 Minkätähden? Sentähden, ettei se tapahtunut uskosta, vaan ikäänkuin teoista; sillä he loukkautuivat loukkauskiveen,
      33 niinkuin kirjoitettu on: ”Katso, minä panen Siioniin loukkauskiven ja kompastuksen kallion, ja joka häneen uskoo, se ei häpeään joudu”.

      Matt 7:
      21 Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
      22 Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’
      23 Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.

      • Filos

        Miten ristinryöväri, joka sai Jeesukselta lupauksen paratiisiin pääsystä? Suurella todennäköisyydellä ei täyttänyt lakia elämänsä aikana. Hänessä syntyi usko Kristukseen ristillä riippuessa, jota seurasi uskon teko- EI lain teko- kääntyessään Jeesuksen puoleen ja sanoen; ”Herra, muista minua kun tulet valtakuntaasi”.
        Jaakobin kirjekin puhuu teoista, jotka seuraavat uskoa, siis uskon teoista, eikä lain teoista.
        Ne Israelin kansasta, jotka uskoivat Mooseksen ”evankeliumin” julistuksen, ylös puuhun ripustetusta myrkyttömästä vaskikäärmeestä, pelastuivat myrkkykäärmeiden so. synnin myrkystä.
        Mooseksen julistusta seurasi sydämen usko, jota seurasi uskon teko; katseen kääntyminen kohti vaskikäärmettä. Pelastus!

        • Dogmaatikko

          Ristinryövärin tapauksesta ei voi tehdä sellaista johtopäätöstä, ettei lakia tarvitse noudattaa tai lain noudattaminen ei vaikuta mitenkään pelastukseen.

          Ristinryöväri teki ristillä parannuksen, eikä sen jälkeen rikkonut lakia. Joka kuulee evankeliumin, hänen tulee silloin alkaa tekemään parannusta laittomuudesta. Moni kristitty ei kuitenkaan halua tehdä parannusta laittomuudesta, joten he eivät evankeliumin mukaan saa armoa.

          Matt 7:21 Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon.
          22 Moni sanoo minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta tehneet monta voimallista tekoa?’
          23 Ja silloin minä lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät’.

          Heb 10:26 Sillä jos me tahallamme teemme syntiä, päästyämme totuuden tuntoon, niin ei ole enää uhria meidän syntiemme edestä,
          27 vaan hirmuinen tuomion odotus ja tulen kiivaus, joka on kuluttava vastustajat.
          28 Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman:

          Luuk 16:28 Minulla on viisi veljeä — hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’
          29 Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’
          30 ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’
          31 Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'”

  6. Johanna

    Tämä samainen Jyri Komulainen esitti v. 2016 että kristinuskolla, islamilla ja juutalaisuudella on pakosta sama Jumala. Koska kaikki kolme muka uskovat samaan patriarkka Aabrahamiin.
    Huolimatta Jyri Komulaisen korkeasta asemasta ja lukeneisuudeta en luota pätkän vertaa siihen mitä hän teologiaksi esittää. Hänen ’muodikas, dynaaminen, eteenpäin suuntautuva’ purukumi- kristinuskonsa saa minulta selkeän jatkosuunnan: roskikseen.

  7. Bux

    Joo, on aika jännä väite et klassinen kristinusko ois eurosentristä kun sehän on lähi-itäsentristä!

    Baabelin pakkovankeuden aika synnytti niin juudealaisten keskuudessa ajatuksen monoteismista kuin milotoslaisten keskuudessa ajatuksen luonnonfilosofiasta, mistä muotoutui tieteellinen metodi.

    Ja tälle perustalle luotiin kristinusko, ja nimenomaan Lähi-idän ja Vähä-Aasian sekä Afrikan poliksissa.

    • Dogmaatikko

      ”Joo, on aika jännä väite et klassinen kristinusko ois eurosentristä kun sehän on lähi-itäsentristä!”

      Klassinen kristinusko on nimenomaan eurosentristä, mutta alkuperäinen apostolien opettama kristinusko on lähi-itäsentristä, tarkalleen ottaen juutalaisuutta, joka uskoo Jeesuksen olevan Kristus.

      Tiedän messiaanisia juutalaisia, joiden mielestä roomalaiskatolisesta kirkosta syntyneet klassisen kristinuskon eri suuntaukset eivät ole kristinuskoa ollenkaan. Messiaanisten juutalaisten mielestä klassinen kristinusko hylkäsi juutalaisuuden vääristelemällä Paavalin opetuksia, minkä takia kirkot eivät seuraa sitä juutalaisten kuningasta, josta evankeliumi opettaa.

      2 Piet 3:15 ja lukekaa meidän Herramme pitkämielisyys pelastukseksi, josta myös meidän rakas veljemme Paavali hänelle annetun viisauden mukaan teille on kirjoittanut;
      16 niinkuin hän tekee kaikissa kirjeissään, kun hän niissä puhuu näistä asioista, vaikka niissä tosin on yhtä ja toista vaikeatajuista, jota tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen.
      17 Koska te siis, rakkaani, tämän jo edeltäpäin tiedätte, niin olkaa varuillanne, ettette rietasten eksymyksen mukaansa tempaamina lankeaisi pois omalta lujalta pohjaltanne,

  8. lähettiläs

    Juha Ahvio kirjoitti: ”Apostolinen uskontunnustus määrittelee klassisen kristinuskon”.

    Ei voi määritellä, koska apostolisen uskontunnustuksen mukaan Jeesus Kristus laskeutui kuolemansa jälkeen helvettiin (tuonelaan), mikä on harhaoppista JDS-oppia:

    ”kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan (vanha kieliasu: astui alas helvettiin → uusi kieliasu: astui alas tuonelaan)”

    Jeesus oli kuolemansa jälkeen taivaassa ristillä pelastuneen ryövärin kanssa. Raamattu myös profetoi, ettei Jumala anna Kristuksen joutua tuonelaan.

    ”Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk 23:42,43)

    ”sillä sinä et hylkää sieluani tuonelaan etkä salli pyhän palvelijasi ruumiin maatua.” (Ap.t 2:27)

    ”Sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan, et anna palvelijasi joutua kuoleman valtaan.” (Ps 16:10)

  9. Dogmaatikko

    Käsiteanalyysissä tutkija itse määrittelee käsitteet, ellei hän käytä vakiintuneita käsitteitä. Klassinen kristinusko on käsite, joka voidaan määritellä monilla eri tavoin, mutta yleensä se ymmärretään siksi kristinuskon muodoksi, joka syntyi roomalaiskatolisessa kirkon kirkolliskokouksissa 300-luvulta alkaen. Sana klassinen liitetään yleensä antiikin kreikkalais-roomalaiseen kulttuuriin. Uskontunnustukset eivät ole riittäviä määrittelemään uskonlahkon oppia, joten klassinen kristinusko tulee myös määritellä kokonaisvaltaisesti.

    Mikä ero sitten kristinuskon ja klassisen kristinuskon välillä on? Kristinusko on ollut alun perin juutalaisuutta, joka uskoo Jeesuksen olevan Kristus. Paavaliahan kutsuttiin juutalaisten nasaretilaisen lahkon johtajaksi ja roomalaiset määrittelivät kristityt aluksi juutalaisiksi.

    Ap.t 24:14 Mutta sen minä sinulle tunnustan, että kuljen sitä tietä, jota he sanovat lahkoksi, ja näin palvelen isieni Jumalaa: kaiken sen, mitä laissa ja profeettojen kirjoissa sanotaan, minä uskon,

    25:8 Paavali kiisti ne sanoen: ”Mitään väärää en ole tehnyt, en juutalaisten lakia, en temppeliä enkä keisaria vastaan.”

    28:17 Kolmen päivän kuluttua Paavali kutsui juutalaisten johtomiehet luokseen. Kun nämä olivat saapuneet, hän sanoi: ”Veljet! Minut luovutettiin Jerusalemissa roomalaisten käsiin, vaikka en ole millään tavoin rikkonut kansaamme enkä isiltä perimiämme säädöksiä vastaan.

    23 He sopivat Paavalin kanssa uudesta tapaamisesta, ja määräpäivänä heitä tuli useampia hänen majapaikkaansa. Aamuvarhaisesta iltamyöhään Paavali todisti heille Jumalan valtakunnasta ja selitti sitä. Mooseksen lakiin ja profeettoihin vedoten hän yritti taivuttaa heidät uskomaan Jeesukseen.

    Kristinusko muuttui klassiseksi kristinuskoksi Roomassa jo ensimmäisillä vuosisadoilla, kun se hylkäsi juutalaisten lain ja omaksui sen tilalle monia roomalaisia uskonnollisia ja kulttuurillisia tapoja. Tähän muutokseen vaikutti ratkaisevasti roomalaiskatolisuuden tuli Rooman valtiouskonnoksi. Sapatti vaihtui sunnuntaiksi, jolloin Roomassa palvottiin auringon jumalaa, mistä tulee päivän nimi sunday. Puhtautta korostavat ruokasäädökset vaihtuivat oikeudeksi syödä sianlihaa, joka kuului keskeisenä osana roomalaiseen ja germaaniseen ruokakulttuuriin. Jeesuksen syntymäpäivää alettiin juhlia Sol Invictuksen syntymäpäivänä 25. joulukuuta jne. Nämä ovat kaikki Euroopasta omaksuttuja tapoja, joita ei Raamattu tunne.

    Klassinen kristinusko on roomalaiskatolisesta kirkossa syntynyt kristinuskon muoto, mistä on syntynyt myöhemmin ortodoksisuus, luterilaisuus, kalvinismi, helluntailaisuus, adventismi, baptismi jne. Heille kaikille on yhteistä se, etteivät he noudata juutalaisten lakia, kuten apostolinen kristinusko alun perin teki. Luther ei aikanaan halunnut perustaa uutta kirkkokuntaa vaan ainoastaan reformoida kirkon uskoa, mutta lopulta luterilaisuus erosi paavin alaisuudesta omaksi kirkkokunnaksi.

    Room 2:13 Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.

    Heb 10:28 Joka hylkää Mooseksen lain, sen pitää armotta kahden tai kolmen todistajan todistuksen nojalla kuoleman:

    Matt 5:19 Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi.
    20 Minä sanon teille: ellette te noudata Jumalan tahtoa paljon paremmin kuin lainopettajat ja fariseukset, te ette pääse taivasten valtakuntaan.