Patmos-blogi

Jeesukselle puhuttua – ja nyt kerrottuna sinulle osa 1

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Pentti kirjoitti Turusta. Olemme veljiä Kristuksessa, Pentti ja minä. Olemme siunaten tervehtineet toisiamme neljättä kymmentä vuotta kestäneen kokouspaikkatuttavuuden merkeissä. Kohtasimme aluksi Turun Immanuel-kappelissa, sitten tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntasalissa, sitten muissa kokoontumispaikoissa Aurajoen kummallakin puolen. Koronan aikana kokousvierailuja ei minulla ole ollut Turussa – ja samaisena aikana Pentin elämänvoimat ovat joutuneet koetuksille, liikkumiset seurakunnissa kaupungilla jääneet, ja Radio Patmoksesta muodostunut varsinainen paimen ja opettaja vuoteeseen sidotulle Jumalan miehelle. Nyt siis sain Pentiltä kirjeen, johon yritän vastata tällä blogilla.

Jatkosodan pommituksissa 6. helmikuuta 1944 miinapommi putosi Kapteeninkatu 26:n kohdalle. Kuva: SA-KUVA

”MINULLA on vaikeata. On ahdistusta ja voimattomuutta. En tahdo jaksaa enää. Leo veljeni, onko sinulla koskaan ollut vastaavaa? Onko ahdistus ja sairaus sellaista, jota ei tosi kristityllä pitäisi olla osanaan? Entä sairaus?”

Olen jo vastannut Pentille. Kertonut ensiksikin, että jos Herra suo, niin pitkästä aikaa on Patmos-tilaisuus Turun Evankeliumitalolla sunnuntaina 5. päivä joulukuuta eli vuoden 2021 toisena adventtisunnuntaina. Pentti ei pääse tilaisuuteen, mutta olen pyytänyt saada vierailla kodissansa joko ennen tai jälkeen kokouksen.

Pentin kysymys sulkee sisäänsä kipeitä asioita.

Kirjoitin Pentille aikovani kirjoittaa aiheesta blogin, semmoisen omakohtaisen, eräänlaisen tilityksen kokemuksistani, joista saattaa olla apua ja ohjausta jollekin lukijalle, Pentillekin.

Kristuksen Henki, auta kirjoittajaa nyt kuulemaan ja kuuntelemaan ohjaustasi.

RAAMATUN HAKUSANAKIRJAT I/II tarjoavat sekä Vanhan että Uuden testamentin sisällöstä kymmenittäin jakeita, joissa esiintyy sana ahdistus.

Vanhan testamentin osassa löytyvät lisäksi seuraavat hakusanat: ahdas, ahdinko, ahdistaa, ahdistaja.

Uuden testamentin osassa kasvaa hakusanojen luettelo sanoilla: ahdistella
ja ahjo.

Tunsin johdatusta avata Ilmestyskirjan sivut ja tutkailla, minkälaisiin yhteyksiin sijoittuu perussana ahdistus apokalyptiikassa. Kas tällaisiin yhteyksiin:

Minä Johannes … teidän kanssanne olen osallinen ahdistukseen. (1:9)

Minä (Herra Jeesus Kristus) tiedän sinun ahdistuksesi. (2:9)

Teidän on oltava ahdistuksessa kymmenen päivää. (2:10)

Ne, jotka hänen kanssaan tekevät huorin, minä syöksen suureen ahdistukseen. (2:22)

Nämä ovat ne, jotka siitä suuresta ahdistuksesta tulevat. (7:14)

Huomaa sinäkin tämä, joka tässä luetteloinnissa erityisesti pysähdyttää minut: vaikka Ilmestyskirja sisältää toinen toistaan vakavampia kuvauksia jumalattomien kokemuksista, ahdistus-sanan käyttö rajautuu jokaisessa tekstinkohdassa – kristittyihin, Herran Jeesuksen Kristuksen seuraajiin!

Eikö jumalattomilla ole mitään ahdistusta?

Vanhassa testamentissa sana ahdistaa esiintyy tasan kymmenen kertaa – yhtä  kertaa lukuun ottamatta aina nimenomaan vanhan liiton pyhien elämään liittyvänä. Yhden kerran Jahven itsensä kokemaa kuvaavana.

Ahdistuksella kuvataan tilaa, johon sijoittuu monenkinlaista kärsimystä, aina kuitenkin sellaisissa korkeuksissa liikkuvaa, että pelkästään sana kärsimys ei riitä kuvailemaan kohdalle sattuvaa. Kärsivä Kristus salli kohdallensa ahdistuksen sellaisessa mitassa, jossa kukaan toinen ei koskaan ole eikä koskaan tule ahdistusta kokemaan. Jesaja saa nähdä profeetallisesti sen, mitä sittemmin kuvailee seuraavasti:

Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus. (63:9)

Ahdistettu kristitty … veljeni Turun Penttikin! … kaikki, kaikki sinun ahdistuksesi on jo ennalta jaettu Kristukselle koettavaksi!

Katso Ristin Miestä – eivät vain sinun kaikki ahdistuksesi vaan niitten maaperässä oleva kaikki synnin kauhistavuus – kaikki tuo on pistetty Jumalan Karitsan verisiin haavoihin!

Yksi ahdistuksen muoto koostuu siitä, mikä tulee kohdalle yleisen syntiin lankeemuksen johdosta. Ennen paratiisissa tapahtunutta kapinaa Luojaa kohtaan ahdistusta ei Aadamilla tai Eevalla ollut.

Synti tuli.

Synnin palkka on kuolema. (Room. 6:23)

Synti hallitsee. (Room.5:21)

Tästä johtuu ihmisen ahdistus.

Kristityn ihmisenkin ahdistus.

Syntiensä anteeksiannossa elävä kristittykin kantaa vanhaa lihaansa ja siinä raivoavaa kuolemaa – ja tätä kautta ahdistus pusertaa kristittyä. Pusertaa lukuisilla tavoilla.

MINUN osakseni tuli syntyä yleiseurooppalaisen ahdistuksen kirnuun – sotalapsena.

Synnyin heinäkuussa 1942.

Synnyin aviottoman äidin lapsena.

Yksinhuoltajan köyhään kotiin.

Äitini suku oli Länsi-Uudenmaan suomenruotsalaisia. Äitini isä oli keisarillisessa merenkulkuhallituksessa uraa tehnyt, muun muassa merentutkimusta ja merikorttien piirtämistä työstänyt vauras leskimies insinööri. Hänellä oli elämänsä loppuvaiheissa epämääräisiä naissuhteita, ja hän kuoli yksinäisenä ja elämään pettyneenä. Hänen tomunsa lepää Siuntion kirkkomaan sukuhaudassa; jos Herra viipyy, siellä on minunkin ja lähiperheeni tomumajat lepäävät odottaen ylösnousemuksen aamua.

Äitini oli sisarjoukon vanhin. Äidillä oli erinomaiset taiteilijan lahjat: hän maalasi yhtä lailla muotokuvia kuin maisemia ja abstrakteja tauluja.

Joitakin vuosia sitten kävelin eräänä sunnuntaipäivänä kotiseurakunnastani Helsingin Pyhän sydämen kappelista lähimmälle metroasemalle. Liikennevaloihin pysähtyneenä silmäilin antikvaarisen taidekaupan ikkunaa. Hämmästyksekseni näin neljä äitini signeerauksella varustettua taulua. Pyhäpäivästä johtuen kauppa oli kiinni. Tiistaina sain mahdollisuuden soitella ja tiedustella tauluja – vain kuullakseni, että ne oli myyty yhdelle ostajalle, jonka nimitietoja kauppiaalla ei ollut.

Minua rakastettiin ja minusta huolehdittiin ja minua hoivattiin lapsuuteni kaikissa käänteissä. Äitini oli saanut lahjaksi syvän totisen uskon, ja vanhimmat muistoni yksinhuoltajakodin elämästä muodostuvat kaikkiaan sadoista polvirukoushetkistä makuualkovin vuoteen ääressä.

Miksi äitini oli yksinhuoltaja?

Äiti ja Torsten-isäni olivat kihlapari.

Isä oli upseeri. Raivoraittiista miehestä tuli rintamalla alkoholin käyttäjä ja orja.

Minun elämäni sai alkunsa olosuhteissa, joissa vakavasti rakennettiin – kunhan tulisi rauha! – perheen ja kodin aikaa. Vaan sotimista jatkui ja viina vei isäni. Äiti ei rohjennut edes raskaudenkaan painamana aloittaa avioliittoa miehen kanssa, joka oli väkijuoman lannistama.

Äitini ja hänen kahden naimattoman sisarensa yhteinen koti sijaitsi jo kolmekymmentäluvun loppupuolelta alkaen Kapteeninkadulla Helsingin Eirassa. Kaupunginosa oli niin sanotusti hyvin toimeen tulevan voittopuolisesti ruotsinkielisen väestön asuinaluetta. Kasvoin kouluikäiseksi ja siitä vielä muutamia vuosia eteenpäin olosuhteissa, joissa aviottoman yksinhuoltajaäidin poika sai kokea tonneittain ahdistavaa asennoitumista ja eristämistä normaaleista perheistä. Äitini sisaret muuttivat tahoilleen – Ellen avioitui Ruotsiin – ja Eiran asunto jäi äidilleni ja minulle kodiksi.

AHDISTUS oli kasvukumppanini alkaen niin varhaisesta ajasta kuin suinkin osaan muistaa.

Jotenkin kasvoin sisälle erikoiseen ahdistukseen siksikin, että vielä sotien päättymisen jälkeenkin jouduin kuuntelemaan kertomusta siitä, miten lähellä kuolemaa olin ollut, kun venäläiset amerikkalaisten lahjoittamat pommikoneet lensivät kaupunginosan ylitse ja pudottivat raskaita miinapommejaan ja osuivat kotitaloomme. Talon seiniä murskautui. Tietenkään en itse muista, mutta äitini ja hänen Ellen-sisarensa kertomukset istuttivat muistiini, miten minut oli käärönä juoksutettu viisi kerrosta alaspäin talon kellarin pommisuojaan. Pommien räjähdyspaineet olivat hävittäneet kotitilaa rutkasti.

Sitä myöten kuin vuosia kertyi ja lähestyin koulun alkamisen aikaa, monta tekijää yhdessä vaikuttivat ahdistusta – ei vähiten uuden sodan ja siihen liittyvän kuoleman pelko. Näitähän aiheita aikuiset ihmiset käsittelivät sekä mennyttä muistellessa että tulevaisuuden pelkoja haravoidessaan.

Ja sitten tapahtui se, missä räjähtävä kuolema kirjaimellisesti kosketti.

Taloamme vastapäätä vieläkin jäljellä olevan suuren puistikon reunalla Kapteeninkadun ja Vuorimiehenkadun kulmauksessa oli aikansa mallia oleva metallista rakennettu miesten pisoaari. Rautaseinämät olivat pienillä kuvioilla rei’itettyjä. Olin yksin kotona, kun suuren pommin räjähdykseltä vaikuttava pamaus vavisutti aluetta. Pelkäsin, että vanhemman väen pelot olivat täyttymässä, ja uusi sota oli syttynyt. Pelkäsin erityisen paljon, että talo sortuisi ja jäisin raunioitten alle. Juoksin portaikkoon ja syöksyin kadulle – ja näin varmastikin koko ajallisen elämäni ajaksi sieluun pinttyneen kauhunäkymän.

Oli tapahtunut seuraavaa.

Mies – lehtileikkeistä olen sittemmin saanut selvän, että kysymyksessä oli sotainvalidi, vaikeasti alkoholisoitunut, elämänsä raunioittanut ihminen – oli täyttänyt taskunsa räjähteillä ja ripustanut kaulallensa dynamiittipanoksia ja räjäytti nämä pisoaarissa. Veristä ihmislihaa oli lentänyt räjähdyspaikalta laajalti värjäten lumen punaiseksi.

Tapahtunut kaikkineen vaikutti sisimmässäni kaameita kokemuksia. Kuukausien ajan näin painajaisia, puhuin unissani sekavia, odotin valveilla ollessa uutta sotaa – tätä kaikkea äitini kertoi todistaneensa lähelläni. Äitini ja läheisten tuska oli tuntuvaa.

Itse elin ahdistuksessa. Itsemurharäjähdyksen jäljet olivat sieluni syvyyksissä.

Minun koettiin tarvitsevan sekä psykologin että psykiatrin ojennettua auttavaa kättä. Näitä auttamisvirkoja edustivat kohdallani alan henkilöt Olavi Ketonen ja Marjatta Selvänne-Varhainmaa (toivoni mukaan muistan suurenmoisten auttajieni nimet oikein).

KANSAKOULUN jälkeen sain aloittaa yksityisessä Tehtaanpuiston yhteiskoulussa.

Tehtaanpuisto oli yksityinen niin sanotun ”paremman väen”, rahakkaitten perheitten lasten opinahjo.

Vaadin päästä mainittuun kouluun, koska ympäristön kavereita joko jo opiskeli Tehtaanpuistossa tai olivat aloittamassa suurin piirtein samoihin aikoihin kuin itse olisin sopivan vanha oppikouluun. Minut ilmoitettiin kouluun, ja miten olikaan, tulin hyväksytyksi ja pääsin oppilaaksi. En koskaan päässyt perille niistä uhrausten määristä, joihin äitini sijoitti itsensä ja aikansa käytön voidaksensa koota tarvittavat rahat koulunkäyntiäni varten. Tiedän, että jotkut sukulaiset osallistuivat kustannuksiin.

Koulussa totesin hetimiten itse ja kaverit huomasivat tahoillaan, että olin ”toisenlainen tehtaanpuistolainen”.

Minut nimettiin hyvin pian haukkumanimellä – Kerjäläisprinssi. 

Luokallani oli avarassa rikkaassa hienossa Töölön kodissa asuvan perheen poika Jorma W.  Jorma oli erityisesti ottanut minut kaikenlaisen pilkan ja suoranaisen vihansa kohteeksi. Hänen ympärillensä kertyi joukko parempien kotien poikia. Koko joukko tapasi pahoinpidellä minua, repiä kierrätyskaupoista hankittuja heikoiksi kuluneita vaatteitani, ja liata minua kuravesillä koulupäivän päätteeksi.

Ahdistukseni kuljetti minut vihdoin pisteeseen, jossa äitini otti minut pois Tehtaanpuistosta. Siitä alkoi oman tarinansa arvoinen elämäni vaihe. Tästä ei kuitenkaan enempää näillä riveillä.

HYVÄÄN aikeeseen saattaa sellaiseenkin pesiytyä ahdistuksen siemen.

Lienen ollut jossakin 12 vuoden iässä, kun erinäisistä syistä johtuen äitini alkoi epäillä, ettei hän kykene kasvattamaan minua läheskään sellaisessa elämisen tilanteessa, jossa toivoi ja rukoili minun kasvavan mieheksi.

Tapahtui, että Tammisaaressa rikas ja monitahoinen aatelissuku N. kiinnostui adoptoimaan minut erääseen sukuhaaraansa.

Äitini oli käynyt keskusteluja ties keiden kaikkien sukulaisten kanssa, ja kaikkialta saanut kannatusta ajatukselle, että minut annettaisiin Tammisaareen. Kävin suomenkielistä koulua, ja Tammisaaren sukulaiset olivat ruotsinkielisiä. Jo se tuntui houkuttelevalta ja lupaavalta tekijältä uuden tulevaisuuteni kaavailijoille.

Niinpä eräänä kesäisenä sunnuntaina äiti ja minä istuudumme Tammisaareen vievään junaan.

Meitä ollaan vastassa upealla avoautolla.

Sen sijaan, että ajettaisiin oikopäätä näyttävään kartanoon, isäntä haluaa ajaa omistamansa jäätelötehtaan kautta, josta otetaan matkaan mukaan roimat jäätelömäärät. Koskaan en ollut tuota ennen nähnyt niin paljon jäätelöä yhdessä paikassa.

Vierailun perimmäisenä tarkoituksena oli ”luovuttaa” minut viikoksi – tai jopa kuukaudeksi – kartanoon kahdenpuolista soveltuvuuskokeilua varten. Oli hevosia ja oli autoja. Oli välittävää rakkautta ja vahvaa tunnetta siitä, että olisin tervetullut oleskelemaan kartanossa niin pitkään kuin haluaisin – en tuossa vaiheessa vielä tiennyt mahdollisesta adoptiosta.

Jäisinkö?

Mikä ahdistus täyttikään sisimpäni!

Äitini kertoi minun menettäneen tajuntani hetkeksi. Isäntä ennätti jo toimia saadakseen paikalle henkilääkärin, vaan sitten virkosin, eikä lääkäriä tarvittu.

Koskaan tuon tapahtuneen jälkeen ei äitini kokenut haluavansa edes minun paremman tulevaisuuteni vuoksi luovuttaa minua johonkin rikkaaseen sukulaisperheeseen. Ottajia olisi kyllä ollut, sen opin tietämään nuoruusvuosinani ja vielä miehuuden porteilla.

Tammisaaren kartanossa sain leikkiä ja askarrella vaikka millä – mukaan luettuna Venäjän sodista peräisin olevalla ratsusotilaan sapelilla. Sain sapelin muistoksi.

Aatelisperheen taholta vierailtiin kodissamme muutama vuosi edellä kuvatun jälkeen. Suvun vanhin halusi nostaa uudestaan tapetille adoptoinnin mahdollisuuden. Nyt olin jo iässä, jossa ymmärsin, mistä oli kysymys. Muistan noutaneeni komerosta sapelin ja asettaneeni sen varovaisesti vieraamme syliin. Pyysin häntä viemään se mukanaan. Jotenkin sanoin jotakin siihen suuntaan, että ”minua ette osta kartanoon yhdellä sapelilla”.

Aatelisherra lähti, ja sapeli jäi minulle.

Eräitten vuosien ajan minua ahdisti kaksi painajaista: joutuminen joko Tammisaaren kartanoon ottopojaksi tai – koulukotiin.

Mitään en rukoillut Taivaan Isältä noina vuosina niin paljon, kuin että äitini saisi elää ja minä saisin elää hänen kanssansa. Pitkän aikaa.

VIELÄ yksi muisto ja blogini pituus on täytetty.

Liikun maantieteellisesti vielä Eiran tuntumissa. Aikuisvuosieni alussa kuvittelin, etten varmaankaan missään olosuhteissa koskaan joutuisi tekemisiin Kapteeninkadun ja sen läheisyydessä olevien korttelien kanssa.

Sitten ystävystyin professori Aapeli Saarisalon kanssa.

Professori ei pitänyt huonona sanoa minulle näkevänsä minussa jotakin samaa, mitä itse oli ollut ikäisenäni. Hän tarkoitti sillä paitsi jotakin luonteessani myös rakkautta Raamattuun, profeetalliseen Sanaan, Israeliin ja Lähi-idän kansoihin.

Professori suorastaan hoiti minua kirjallisuudella ja pitkillä, moninaisilla yksityisluennoillaan. Mitä kaikkea sain oppiakaan professorilta. Sain ajaa professoria hänen tarvitessaan kyytiä vaikkapa puhetilaisuuteen. Sittemmin sain käyttää aikaa hänen luonansa Israelissa. Matkata Israelin maata ja kuunnella ja katsella ja oppia mitä vain harvat saivat kokea.

Tuli aika, jolloin professori oli Vapaan Evankeliumisäätiön riennoissa. Hänen käytettävissään oli säätiön upeat kirjasto- ja tutkimustilat kivenheiton – no, pitkän sellaisen – päässä Kapteeninkadun lapsuuden kodistani. Tuohon aikaan työpaikkani oli Kuvan ja Sanan tiloissa Suomen Pankkia vastapäätä. Kotini oli etäällä kaupungin toisella laidalla.

Olin päättänyt tekemiseni professorin apupoikana säätiön tiloissa ja valmistauduin kotimatkalle.

”Ei sinun tarvii lähteä pimeään ja kosteaan yöhön. Voit sinä jäädä tänne säätiön huoneeseen.”

Seuraavassa hetkessä professori oli jo hankkimassa esille petivaatteita ja avaamassa sohvaa.

Sain avaimet säätiön tiloihin. Sain tulla ja mennä kaikkina vuorokauden aikoina. Jos professori oli tiloissa, emme juuri vaivanneet toisiamme paitsi siten, että kysyin kohdatessamme, tarvitseeko isäntäni jotakin. Hyvin harvoin tarvitsi. Rukoilimme, ja minä kuuntelin, kun professori selitti auki visaisia raamatunkohtia.

Monet olivat hetket, jolloin istuuduin joko parvekkeelle tai ikkunoitten äärelle ja katselin Kapteeninkadun suuntaan – puistoa kohti, jossa räjähti – katselin kohti kaikkia lapsuuteni ja varhaisen nuoruuteni kohteita.

Olin kokenut ahdistusta. Paljon ahdistusta.

Nyt tiesin jo, että ahdistus ei ole viimeinen sana ihmisen elämän kertomuksiin.

Jumala on määrännyt nuo ”kymmenen päivää”, jolloin meitä koulutetaan – ahdistuksissakin.

Meitä ei ole unohdettu – ei edes mainittuina kymmenenä päivänä.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (1)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  1. Topias

    Jotenkin luin tästä Pentin kertomuksesta osittain omaanikin tarinaani.