Jeesuksen paikka kodissa

IHAN TOTTA!  Olen herätetty johdantokappaleessa olevan tekstin mukaiseen itsetutkisteluun ja katumukseen. Olen selaillut Uuden testamentin sivuja ja lukuja ja kirjoja herätettynä selvittämään, mitä Raamattu opettaa Herran Jeesuksen Kristuksen asemasta ja tilasta kristityssä kodissa.

Jotakin olen löytänyt.

Tunnustan: olen kuin vasta herätyksen voimapiiriin joutunut ihminen.

Olen tuomion alla.

Kuin salaman leimahduksen kirkkaassa valossa näen totuuden käyttäytymisistäni Jeesuksen kohdalla kotini oven sisäpuolella.

OLEN kotiseurakuntani menoissa julistanut Jeesuksen herrautta – uhrivirren aikana olen nostanut taskustani lompakkoni ja etsinyt mahdollisimman suurta mammonaa pistääkseni sen uhriin.

Olen polvistunut Herran pöytään ja kokenut iloa siitä, että vuoden sisällä konfirmoitu tyttäremme Julia nyt osallistuu vanhempiensa kanssa siunatun sakramentin nauttimiseen.     

Usein suuntaamme messun jälkeen Helsingin Kauppatorille ja tutussa kojussa aterioimme muikkuja.

Palaamme kotiin.

Ajatuksemme, muistelumme on edelleen Pyhän sydämen kappelin alttaripöydän tuntumassa. Säilytämme Jeesuksen sydämessä. Samalla kodin askareet vievät mukanansa.

Viime sunnuntaina, elämän edettyä edellisessä kappaleessa olevaan tapahtumiseen, hetkenä, jolloin kotiovi sulkeutui ja aloitan päällysvaatteitteni riisumisen – huomaan jotakin sattuneen ja tapahtuneen.

Kotimme tiloissa on joitakin Jeesusta esittäviä maalauksia ja jokin pieni patsaskin.

Yhdessä maalauksessa taiteilija on kuvitellut Jeesusta vierailulla Betanian  ystäväkodissa.

Tämä taulu oli kirkkomatkamme aikana pudonnut seinältä.

En uskalla väittää kuulleeni sillä paikalla, tuona hetkenä mitään ääntä tai kokeneeni jotakin yliluonnollista.

Minä vain tajusin, että pudonneen taulun äärellä kirkkomatkalta kotiinsa palanneet joutuivat Hengen maailmasta tulevan kysymyksen kohteeksi:

Alttarilla kohtasitte Herran Jeesuksen Kristuksen … nautitte Hänen lihansa ja verensä sakramentin … Hän on teissä … vaan mikä on Hänen paikkansa koko teidän kodissanne ja siinä tapahtuvassa elämässä?

Koko kodissa!

Kaikessa, mitä on ja tapahtuu Mellerien kodissa!

KATSELIN perhettäni.

Lattialle pudonnutta maalausta surkuteltiin. Lempeät kädet nostivat maalauksen, ja sitä lähdettiin pyyhkäisemään ja puhdistamaan virtaavalla vedellä.

Tiedät, Jumalan ihminen, mitä tarkoitan sanoessani, että Herra puhuu. Et kuule jylisevää ääntä. Et näe erikoisia ilmestyksiä. Sinä vain tiedät, että tiedät, että tiedät, että ääni hengessäsi on Hänen äänensä.

Ääni puhui. Mitä?

En suorittanut mitään testiä, en edes kyselyä, ketkä kuulivat, ja jos kuulivat, mitä kuulivat taivaasta.

Minä kuulin Äänen – minä jouduin kuin seinää vasten – ja tässä jaan sinulle, mitä Ääni sisimmässäni sanoi:

Olet kosketettu taulun putoamisesta. Kyllä, kyllä, olet erittäin kosketettu, koska Minä olen taulun aiheena. 

Rauha sinulle! 

Vaan minä en asu enkä ole taulussa!

Minä olen kyllä kodissasi … näissä tiloissa … pöytien äärellä, tuoleilla, vuoteissa, tietokoneissa, väreissä ja äänissä ja tuoksuissakin.

Mutta minä en asu missään niistä.

Minä en putoa seiniltä enkä jää lattiankulmauksiin. 

Mutta kuuntele nyt tarkasti:

Minä olen joskus hyvin koditon kodissasi, kun täällä ei joskus anneta minulle sijaa, paikkaa.

Pöytien äärellä – tuoleilla – vuoteissa – tietokoneissa – väreissä ja äänissä ja tuoksuissakin – minulle ei anneta sijaa.

Jumala on Henki. 

Jumala on Luoja.

Minä voin olla ja olenkin kaikkialla.

Mutta minä olen aina kodittomana kodissasi, kun täällä ei anneta minulle sijaa, paikkaa: pyhittämällä – siunaamalla – erottamalla kotisi paikat ja toiminnat niissä palvelemaan minun tarkoituksiani.

Ja niin totisesti kuin luet tekstiäni ja nyt juuri ajattelet tekstini sanoja ja lauseita, yhtä lailla totisesti minä, Leo Martin Torsten Meller, en vain tiedostanut Herran Jeesuksen Kristuksen Hengen vaikutusta sisimmässäni – minä tiedostin Herran Jeesuksen Kristuksen Hengen kokeman ja tunteman murheen.

Jotenkin käsitin, että nyt käynnissä oli syvästi kahdenkeskinen dialogi – ei: paremminkin Herran Jeesuksen Kristuksen monologi – suuntaani.

Erkanin eteisessä ulkovaatteita riisuvista perheen jäsenistä ja kiirehdin kellariportaille, laskeuduin alas työtiloihini kuuntelemaan, oppimaan ja anomaan uudistusta ja uutta voimaakin elämään niin, että Herralla Jeesuksella Kristuksella olisi kodikasta kodissani. Ja ennen kaikkea: että Herra Jeesus Kristus olisi Herra kodissani. Ja kaikissa kodissa asuvissa.

BETANIASSA Jeesuksella oli koti.

Koti oli yksi ihanimpia maan päällä.

Kodissa asui kolme sisarusta: Lasarus, Martta ja Maria.

Mikä tämän kodin ikuisti katoamattomaan, ikuiseen Jumalan Sanaan, oli se, että Jeesuksella oli ensimmäinen sija tuossa kodissa.

Tällaisia koteja Herra Jeesus Kristus kaipaa ja etsii ja suo löytävänsä tänään.

Olisiko minun kotini tällainen koti?

Olisiko sinun kotisi? 

Onko Jeesuksella ensimmäinen paikka kodeissamme? 

Betanian kodissa Jeesus oli niin rakas, että Hän oli tervetullut tuohon kotiin – aina.

Jeesus sai levätä tuossa kodissa.

Mikä ilo olikaan sisaruksille, kun Jeesus sinne saapui.

Päivänä eräänä tuli synkkä, väkevä vihollinen – kuolema – ja laski kylmän kätensä Lasaruksen olalle.

Kuolema on peljättävä.

Kuolema tulee ihmisen kohdalle synnin seurauksena, eräänlaisena kammottavana palkkana.

Synnin mukana tulevat suru, sairaus ja – kuolema.

Kuolema repii Jumalan ihmeellisen rakennuksen – ihmisruumiin – erottaa siitä sielun ja vapauttaa hengen.

Voimme käsittää Marian ja Martan murheen, kun Jeesus ei ollut läsnä kuoleman tullessa Betanian kotiin.

Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että jos Jeesus vain olisi ollut paikalla, ei veli olisi kuollut.

Mutta mitä ajatteli – mitä ilmaisi – Jeesus tuossa tilanteessa, tuona hetkenä näitten rakastamiensa ihmisten luona?

Jeesus iloitsi, ettei ollut paikalla, kun kuolema tuli kylään!

Voimme ymmärtää evankeliumitekstiin muistiin merkityn Martan ja Marian murheen siitä, ettei Jeesus ollut turvana ja vastarintana, kun kuolema päätti käydä kylässä.

Jos Jeesus olisi ollut paikalla, ei veli olisi kuollut! 

Selkokielinen yksimielisyys vallitsi Betanian kodissa tästä asiasta.

Vaan kuten jo totesin, Jeesus iloitsi, ettei ollut paikalla, kun kuolema tuli kylään!

Tiedämme kertomuksen jatkon.

Silti, paneutuessamme elettäviin hetkiin, käsitämme, miten vaikea oli tilanne, jossa Jeesuksen poissaolo merkitsi rakkaan perheenjäsenen kuolemaa.

VIHDOINKIN! 

Nyt Jeesus saapui!

Kohtasi surevat sisaret.

Mutta veli lepäsi jo haudassa – miksi Jeesus ei tullut ajoissa – miksi Jeesus ei ollut paikalla kun…

Evankeliumi kertoo Jeesuksen alkavan itkeä surevien kanssa.

Jeesuksen mielen valtaa sääli.

Jeesus on Betanian sisarusten suruihin osaa ottava ystävä – ja samalla myös Jumalan Poika, jolla on kaikki voima ja kaikki valta taivaassa ja maan päällä.

Poika oli saanut lupauksen Isältä.

Lupaus on voimassa, kun surevat astelevat kalliohaudalle. Haudalla elämä ja kuolema kohtaavat.

Jeesus jollakin tavalla kauhistuu.

Mitä olikaan kuolema – jokaisen luodun vihollisista viimeinen – tehnyt rakkaalle ystävälle?

Kuolleen sisar Martta toteaa, että veljen ruumis jo lemuaa. Onhan Lasarus maannut haudassa neljä päivää.

Enkö sanonut sinulle: jos sinä vain uskoisit, saisit nähdä Jumalan voiman ihanuuden!

Jeesus käänsi kasvonsa taivaallisiin ja puhui rukouksessa Isälle:

Isä, minä kiitän, että olet kuullut ja kuulet minua!

Ja sitten, rukouksen tultua lausuttua, Jeesus huutaa suurella äänellä:

Lasarus!  Tule ulos!

Perhe sai takaisin veljensä.

Jumala sai kunnian.

Monet uskoivat Jeesukseen.

Papit ja fariseukset seurasivat vierestä ja totesivat keskenään:

Jos me sallimme Hänen näin vaikuttaa, niin kaikki pian uskovat Häneen.

Jeesus antoi kuolleelle elämän.

Jeesuksen viholliset alkoivat havitella Jeesuksen elämää.

Tiedämme, miten kertomus jatkuu.

NYT, jos sallit: olen astumassa sinun kotipiiriisi. Saanhan tulla?

Minulla on kysymys: onko Jeesus tervetullut kotiisi?

Onko Hänellä ensimmäinen paikka siellä?

Suru ja sairaus, hätä ja ahdistus – ja kuolemakin – nämä kohtaavat jokaista Aadamin sukuun syntynyttä ihmistä.

Kerran sinuakin. Muodossa tai toisessa. Vähässä tai suuressa.

Olet Jeesuksen ystävä – mutta olet Aadamin sukuun syntynyt – ja siksi sinunkaan ei ole mahdollista ohittaa, välttää suruista suurimman – kuoleman ja ajallisen elämän menetyksen – tulemista kohdalle. Itsekin olen kokenut tämän kuluneina viikkoina.

Jokainen Aadamin suvun jäsen on leimattu ajallisen kuoleman leimalla.

Jeesus käsitti Betanian ystävien surun.

Jeesus ei moiti meitä, omiansa, ystäviänsä puhjetessamme suruun kuoleman koskettaessa läheisiämme.

Kuolemalla ei ole kuitenkaan viimeistä sanaa.

Kaikkivaltias Jumala antoi Herran Jeesuksen Kristuksen – ja sen summana kuolema menetti kaiken lopullisensa. Kuoleman iankaikkinen kärki murskattiin – kuolema voi pitää otteessansa sallitun ajan, mutta aika hukkuu kerran ajattomaan ikuisuuteen, ja siinä ja silloin kuolema saa hautansa ja haudassa olevat nousevat.

KUN kuolema tulee ja vie rakkaan – ystävän – uskon sisaren – läheisen, kuinka sanomattoman hyvä on tietää, että Herra Jeesus Kristus on suurin ja korkein. Hänen valtansa ylittää kuoleman vallan.

Tulee päivä, jolloin Herran Jeesuksen Kristuksen käsky nousta ja elää ei koske vain Betanian Lasarusta, vaan haudoissa olevat saavat kaikki kuulla Hänen äänensä ja nousevat.

Yrjö Myllerin – ihmeellisen orpojen isän ja suuria orpokoteja kokonaan uskon varassa ylläpitäneen kristityn – läheinen työtoveri, lääkäri, kuoli. Lääkärillä oli koti ja vastaanotto rakennuksessa Lontoon köyhälistön kaupunginosassa. Lääkäri uhrasi koko elämänsä köyhien sairaitten ihmisten parhaaksi. Hän ei perinyt palkkioitaan kuin vain kaikkein parhaiten toimeentulevilta potilailtaan – ja näin saadulla varallisuudella hän juuri ja juuri pystyi selviytymään elinkustannuksista. Hän lahjoitti kaiken lääkärintyönsä Yrjö Myllerin lasten parhaaksi.

Kun tämä lääkäri kuoli, häneltä ei jäänyt varsinaista omaisuutta. Hän oli lahjoittanut kaiken köyhille. Hänen hautajaispäivänään olivat häntä saattamassa tuhatlukuinen saattojoukko, samaiset, jotka olivat saaneet häneltä kolmen vuosikymmenen aikana ilmaiseksi apua ja hoitoa.

Kun hänen seuraajansa, nuori lääkäri, tarkasti hänen asuntoansa, hän ei löytänyt mitään muuta irtainta omaisuutta kuin alakerran porraskäytävän seinään naulatun emalikilven, jossa luki: Tri Smith asuu yläkerrassa. Nuori lääkäri vei tämän kilven kunnioitetun edesmenneen kollegansa haudalle. Vuosikymmenien ajan haudalla säilyi kilpi, jossa luki: Tri Smith asuu yläkerrassa. 

Niin menkäämme siis hänen tykönsä ”ulkopuolelle leirin”, hänen pilkkaansa kantaen; sillä ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme.  (Hepr. 13:13-14).