Johdatus klassisen kristillisen uskonopin syntyhistoriaan

Kirjan Esipuheessa kirjoitan seuraavasti: 

Johdatus klassisen kristillisen uskonopin syntyhistoriaan -teos tarjoaa lukijalleen perustiedot siitä, millä tavalla klassisen kristillinen uskonoppi muotoutui patristisella eli kirkkoisien aikakaudella 100-luvulta 700-luvulle. Teos keskittyy kristinuskon kahden klassisen dogmin eli pääuskonkohdan historiallisen kehkeytymisen valaisemiseen. Nämä dogmit ovat Jumala-opillinen kolminaisuusoppi ja kristologinen kaksiluonto-oppi. Nämä opit on muotoiltu 200–400-luvuilla klassisen velvoittavasti vanhakirkollisiin Apostoliseen, Nikealais-konstantinopolilaiseen ja Athanasioksen tunnustukseen sekä Khalkedonin kristologiseen kaavaan, joiden syntytaustan ja sisällön teos avaa.

Teoksen alussa osoitetaan, että klassisella kristinuskolla on selkeän täsmällinen ja luovuttamaton uskonopillinen sisältö eli se usko, ”joka kerta kaikkiaan on pyhille annettu”, Juuda 3. Tämä uskonopillinen sisältö perustuu Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa sekä Vanhasta ja Uudesta testamentista koostuvassa Pyhässä Raamatussa annettuun Jumalan erityiseen ilmoitukseen ja tämän ilmoituksen oikeaan eli apostolisen uskonsäännön, regula fidei, mukaiseen tulkintaan.

Apostolisen uskonsäännön mukainen pyhille kertakaikkisesti annettu uskonsisältö muodostaa sen uskon talletuksen, depositum fidei, mihin Kristuksen kirkko sitoutuu ja jota säilyttää: ”Oi Timoteus, talleta se, mikä sinulle on uskottu…”, 1. Tm. 6:20, ja ”Ota esikuvaksi ne terveelliset sanat, jotka olet minulta kuullut, uskossa ja rakkaudessa, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Säilytä se hyvä, mikä sinulle on uskottu, Pyhän Hengen kautta, joka meissä asuu”, 2. Tm. 1:12–14.

Klassisen kristillinen uskonoppi on syntynyt Jumalan erityisestä ilmoituksesta ja tämän ilmoituksen apostolisen talletuksen uskollisesta säilyttämisestä sekä uskonopin sisäistämisen syvenemisestä. Uskonopin sisäistäminen on historian kuluessa ja erilaisia uusia haasteita kohdattaessa syventynyt ja uskonopin teologinen ilmaisu on muotoutunut ja kehkeytynyt kattavammaksi ja tarkemmaksi. Uskonopilla on siten synty- ja syventymishistoriansa. Tätä tarkoitetaan dogmihistorian käsitteellä.

Kristinuskon dogmit eli sitovat pääuskonkohdat ja niiden pysyvän muuttumaton totuudellisuus ovat kehkeytyneet historiallisesti eli inhimillisessä ajassa ja paikassa siten, että niitä, niiden seurauksia ja keskinäisriippuvia yhteyksiä koskeva teologinen ymmärrys ja viisaus ovat kasvaneet ja syventyneet. Kertakaikkiseen ja apostolisena aikana sulkeutuneeseen Jumalan erityiseen ilmoitukseen nojaavat dogmit eivät muutu, mutta kirkon teologinen tieto ja ymmärrys dogmeista on kasvanut, selkeytynyt, laajentunut ja tullut entistäkin varmemmaksi.

Kristinuskon pääuskonkohdat on muotoiltu klassisen kattavasti ja täsmällisesti vanhakirkollisiin uskontunnustuksiin. Nämä uskontunnustukset eivät sisällä yksittäisten teologisten ajattelijoiden henkilökohtaisia teologisia näkemyksiä, vaan koko yhteisen ja yleisen apostolisen kirkon uskon pääkohdat siten kuin näitä ovat tunnustaneet kaikki kaikkialla ja aina, kuten gallialainen munkki Vincentius Lerinsläinen (k. 445) muotoili 400-luvulla.

Uskontunnustukset ilmaisevat kirkon yhteistä uskoa, joka kumpuaa siitä raamatuntulkinnasta ja apostolisesta uskonsäännöstä, jonka kirkkoisät ovat luotettavasti välittäneet ja joka on virallisen sitovasti vahvistettu koko kirkkoa edustaneissa kirkolliskokouksissa ja kirkon opetusviran ratkaisuissa ja joka ilmenee kirkon jumalanpalveluksessa, liturgiassa ja rukouselämässä.

Kirkkoisien dogmaattisteologinen luotettavuus, ohjeellisuus ja arvovaltaisuus perustuvat heidän raamatuntuntemukseensa, heidän opetuksensa ja raamatuntulkintansa apostolisiin juuriin ja uskonsäännön mukaisuuteen sekä heidän henkilökohtaisen uskonvaelluksensa julkisesti todennettavissa olevaan pyhyyteen ja kirkon yleiseen hyväksyntään. Ensimmäisen kristillisen vuosisadan lopulla ja toisen vuosisadan alussa vaikuttaneilla niin kutsutuilla apostolisilla isillä, jotka luetaan varhaisimmiksi kirkon isiksi, oli välitön tuntuma ja osin henkilökohtainenkin yhteys Kristuksen asettamiin apostoleihin ja heidän arvovaltaiseen opetukseensa.

Apostolisia isiä seuranneet toisen vuosisadan niin sanotut apologeetat eli uskon puolustajat olivat hekin kirkon isiä, jotka säilyttivät ja välittivät eteenpäin apostolien ja apostolisten isien uskonopin ja puolustivat sitä uusia haasteita vastaan. Varsinaiseen kirkkoisien aikaan siirrytään toisen vuosisadan lopulla ja kolmannelta vuosisadalta eteenpäin. Tällöin yhä ohjelmallisemmin alettiin vedota siihen julkisesti todennettavissa olevaan ja sisällöltään yhtä julkisesti tunnettuun katkeamattomaan uskonopin opettamisen ketjuun, catena, joka ulottui kirkkoisältä ja apostolisen seuraannon mukaisesti nimitetyltä piispalta kirkkoisälle ja piispalle, aina apostoleihin ja heidän historialliseen aikaansa asti.

Arvovaltaisen ja ohjeellisen hengellisteologisen kirkkoisän käsite on peräisin suoraan apostoleilta itseltään. Kristus kielsi pitämästä isänä ja nimittämästä isäksi ketään ylpeän mielivaltaisesti itse itsensä tällaiseen kunnia-asemaan nostanutta tai muuten perusteettomasti tällaista titteliä käyttävää, Mt. 23:1–12. Mutta Kristuksen apostolit Pietari, Paavali ja Johannes sovelsivat hengellisen ja apostolisen arvovaltaisen isän käsitettä sen oikeassa merkityksessä, 2. Pt. 3:4; 1. Kor. 4:15–16; 1. Tm. 1:2; Tiit. 1:4; 1. Jh. 2:1 ja 3. Jh. 4.

Koska kirkkoisillä oli katkeamaton yhteys apostoliseen aikaan ja koska he julkisen tunnustetusti harjoittivat teologiaa ja julistivat evankeliumia Kristus-totuuteen keskittyvän apostolisen uskonsäännön mukaisesti ja siitä ammentaen, tulee meidän pitää nimenomaan heitä hengellisinä isinämme ja olla teologisesti ja raamatunselityksellisesti heidän seuraajiaan, kuten apostoli Paavali kehottaa, 1. Kor. 4:16; 2. Tm. 2:2.

Yleiskirkollisen arvovaltaisen eli ekumeenisen kirkolliskokouksen, konsiilin, käsite kumpuaa sekin raamatullisesta ilmoituksesta, Apt. 15:4–29. Apostolien teoissa kuvataan, kuinka poleemiseksi muodostunut teologiseettinen kysymys vietiin Jerusalemiin tätä kysymystä tutkimaan kokoontuneiden ”apostolien ja vanhinten” ratkaistavaksi. Tässä ensimmäisessä kirkolliskokouksessa väiteltiin ja esitettiin erilaisia näkemyksiä. Kysymys ratkaistiin arvovaltaisesti Pietarin ja Jaakobin, Jerusalemin seurakunnan johtajan eli piispan, apostolisella linjauksella.

Tämä linjaus perustui Jumalan väkevään historialliseen toimintaan Pyhän Henkensä kautta ajassa ja paikassa sekä Herraan Jeesukseen ja Hänen armonsa kautta toteutuvan pelastuksen todellisuuteen, ja Jumalan kirjoitetun Sanan arvovaltaiseen tulkintaan. Ratkaisun tekivät ”Pyhä Henki ja me”, Apt. 15:28, ja tällä tavalla tehdystä ”apostolien ja Jerusalemin vanhimpien” ratkaisusta tuli ohjeellinen ”säädös”, dogma, kreikan näyttämistä tarkoittavan dokein-verbin pohjalta, Apt. 16:4, johon perustuu myös dogma-sanan pääuskonkohtamerkitys.

Apostolien teoissa kuvatun Jerusalemissa kokoontuneen ensimmäisen yleiskirkollisen kirkolliskokouksen esikuvan mukaisesti ja Jumalan kaitselmuksellisessa johdossa ovat kokoontuneet myös myöhemmät ekumeeniset kirkolliskokoukset, jotka ovat tehneet dogmaattiset linjauksensa piispallisesti apostolisen uskonsäännön ja Jumalan kirjallisen Sanan varmalta pohjalta.

Apostolien tekojen luvun 15 jakeet osoittavat, että jo ensimmäisen kirkolliskokouksen keskustelu ja ratkaisunteko toteutui kolminaisuudellisen Jumala-opin eli Jumalaan, Isään, ja Pyhään Henkeen sekä Herraan Jeesukseen ja näiden tekoihin viittaamisen asiayhteydessä ja Herraan Jeesukseen nojaavan armo-opin asiayhteydessä. On siis varsin ymmärrettävää, että myöhemmätkin ekumeeniset kirkolliskokoukset ovat linjanneet ja syventäen muotoilleet uskonoppia nimenomaan kolminaisuudellisen Jumala-opillisesti ja kristologisesti.

Kirjan jäsennys on seuraavanlainen. Kristillisen uskonopin muotoutumisen vaiheet käydään läpi historiallisissa asiayhteyksissään, vuosisata vuosisadalta edeten. Kunkin vuosisadan kirkko- ja dogmihistoriaa luonnehditaan ensin yleisesti ja sitten esitellään aikakauden merkittävimmät teologit ja kirkkoisät. Samoin esitellään kunkin vuosisadan opinmuodostuksen kannalta merkittävimmät yleiset kirkolliskokoukset ja uskontunnustukset kuten myös skismat ja vaarallisimmat harhaopit, heresiat.

Heresialla, kreikan valitsemista tarkoittavan hairesis-sanan pohjalta, tarkoitetaan väärää eli kirkon uskosta poikkeavaa oppia ja hereetikolla sellaista henkilöä, joka tieten tahtoen on valinnut tällaiseen väärään oppiin sitoutumisen. Skismasta on kyse silloin, kun halutaan kyllä sitoutua oikeaan uskoon, mutta erottaudutaan kirkon yhteydestä. Luopumuksella tarkoitetaan kokonaisvaltaista kristillisen uskon hylkäämistä.

Harhaoppien esittelyn jälkeen kristillisen uskonopin klassisen muotoutumisen historia esitellään siten, että ensin käsitellään kahden pääuskonkohdan eli kolminaisuudellisen Jumala-opin ja kaksiluontoisen kristologian syvenevä muotoutuminen. Sitten käsitellään ekklesiologian eli kirkko-opin kehkeytymistä. Lopuksi tarkastellaan antropologian eli ihmistä koskevan opin, soteriologian eli pelastusopin ja eskatologian eli viimeisiä tapahtumia koskevan opin muotoutumista.

Kunkin vuosisadan dogmihistoriallisen käsittelyn jälkeen tulee harmaa inforuutu, johon on tiivistetty se yleisen historian asiayhteys, jossa kyseisen vuosisadan kristillisen uskon muovautuminen on tapahtunut.

Kirja on kirjoitettu kaikille, jotka haluavat vahvistua historiallisen klassisessa kristillisessä uskossaan ja sen sisäistämisessä, apostolisen kehotuksen mukaisesti:

”Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut, ja koska jo lapsuudestasi saakka tunnet pyhät kirjoitukset, jotka voivat tehdä sinut viisaaksi, niin että pelastut uskon kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa”, 2. Tm. 3:14–15.

Tämä teos soveltuu historiallisesti taustoittavaksi rinnakkaisteokseksi aiemmin ilmestyneille Johdatus kristilliseen dogmatiikkaan: Uskonoppi systemaattisesti esitettynä -teokselleni (Kuva ja Sana, 2022) sekä kaksiosaiselle Johdatus Raamatun syntyhistoriaan -teokselleni (Kuva ja Sana, 2015, 2018).

Edellä esitetysti kirjoitan dogmihistorian peruskurssin tarjoavan Johdatus klassisen kristillisen uskonopin syntyhistoriaan (Kuva ja Sana, 2024) -teokseni Esipuheessa.

Kirjan päättävässä Epilogissa totean seuraavasti:

Historiallinen ja klassinen kristillisyys palautuu Herraan Jeesukseen Kristukseen ja Hänen apostoleihinsa. Heidän edustamansa Kristus-keskeisen raamatuntulkinnan periaatteet ja uskonopillisen itseymmärryksen luovuttamaton dogmaattinen perustus on muotoiltu vanhakirkollisiin uskontunnustuksiin, jotka ilmaisevat apostolisen uskon koko keskinäisriippuvan täyteyden. Tämä täyteys muodostaa kokonaisuuden, josta ei voi poimia kohtaa paria oman mieltymyksen mukaan. Tässä Jeesuksen opin ja apostolisen uskonsäännön mukaisessa trinitaarisessa ja kaksiluontokristologisessa uskonopissa meidän tulee pysyä.