Jouko Koistinen: Sama kaava toistuu

Tuo aihe oli silloin jatkuvasti esillä, sitä rummutettiin, siitä toitotettiin joka yhteydessä. Gallupeja julkaistiin, monet papit ja ennen kaikkea piispat olivat jatkuvasti tentissä televisiossa ja muissa tiedotusvälineissä. Annettiin käsitys, että kun tuo kysymys saadaan positiivisesti ratkaistua, kirkon taival on yhtä myönteistä voittokulkua! Lisäksi annettiin ymmärtää, että omantunnon vapaus on taattava jokaiselle papille ja viranhoitajalle tässä asiassa. Tänään tiedämme ainakin sen, että omantunnon vapaus on tipo tiessään. Sille, joka ei hyväksynyt naispappeutta, tuli vaikeat ajat toimia pappina kirkossamme, vaikka hänet oli vihitty papiksi jo kauan ennen kuin naispappeus hyväksyttiin!

Jos tuolloin 1980-luvulla olisin ennustanut, että pappisurani viimeisellä vuosikymmenellä yhtä kuuma keskustelun aihe tulee olemaa homo- ja lesboparien kirkollinen vihkiminen, minut olisi naurettu pellolle tai ainakin minun olisi käsketty tarkistaa lääkitykseni! Tänä päivänä kuitenkin tiedämme, että täsmälleen samat kuviot, jotka liittyivät 1980-luvun keskusteluihin, toistuvat tänään: jatkuva esilläpito mediassa, pappien ja piispojen tenttaamiset jne. Ehkä uutena mausteena rokassa on syytteet vihapuheesta! Taas saa sen käsityksen, että kun tämä kysymys ratkaistaan, kirkkoon laskeutuu työrauha. Samalla annetaan ymmärtää, että jos homovihkimiset tulevat kirkkoihin, toki jokaisella papilla on omantunnon vapaus.

En omista profetoimisen armolahjaa, mutta siitä huolimatta uskallan ennustaa ja tiedän varmasti, että tämä ei tule olemaan viimeinen asia kirkossa, jota ajetaan hyväksyttäväksi samalla metodilla. Seuraavaksi tulee olemaan kenties eutanasia ja ehkä siihen liittyvä viimeinen kirkollinen voitelu, moniavioisuuden hyväksyminen ja siihen liittyvä kirkollinen vihkiminen, ja myös monia muita asioita, joita en viitsi tässä yhteydessä vielä mainita, ettei minua taas kehotettaisi tarkistamaan lääkitystäni!

Muistan vielä tarkalleen tuon ilmapiirin 1980- luvulla. Moni pappi ja moni piispakin joutui huokailemaan omassa kutsumuksessaan, että muuten ihan hyvä kutsumus ja tehtävä, mutta miksi maailman media aina vain kysyy mielipidettä tuohon yhteen asiaan! Sama huokailu on monen teologin mielessä tänään!

Sitä minä vaan ihmettelin jo 1980-luvulla ja samoin tänä päivänä, että kuinka ihmeessä Ortodoksinen kirkko on onnistunut välttämään kaikki nämä kiistakysymykset. Miksi heidän pappeja ja piispoja ei tentata ja hiillosteta joka tilanteessa näistä kysymyksistä? Luulen, että vastaus tähän kysymykseen selviää, kun kerron tarinan, jonka eräs henkilö aikanaan kertoi.

Hän muisteli, kuinka hän lapsuudessaan vieraili usein isänsä ja isoveljensä kanssa naapurissa. Tuossa naapurissa oli koiranpentu, joka aina tuli heitä vastaan räkyttäen ja haukkuen. Ja aina se koiranpentu tuli hänen jalkoihinsa, häntä pelotti ja hän yritti juosta karkuun. Hän valittikin isälleen, että miksi se ei tule sinun ja isoveljen päälle? No, isä viisaana miehenä hieman hymyili ja sanoi, että ota hieman toisenlainen ja rohkeampi asenne itse.

Niinpä seuraavan kerran, kun he menivät kylään, tuo koiranpentu oli taas vastassa. Ja mitä hän tekikään. Päättäväisesti huutaen hän itse ryntäsi koiraa kohti, ja kuinka ollakaan, koira teki äkkikäännöksen, otti jalat alleen ja sen jälkeen se ei ollut enää hänelle räkyttämässä! Hän sai ihan rauhassa kävellä siitä lähtien naapuriin!

No kaipa näin eläkkeellä on aikaa pohtia kaikkia näitä asioita ja jopa muistella menneitä aikoja. Ja onhan eläkkeellä ollessa se hyvä puoli, että jos meno alkaa käydä liian hurjaksi, niin toki voi hypätä kyydistä pois!

______________
Kirjoittaja: JOUKO KOISTINEN on Patmos Lähetyssäätiön hallituksen jäsen ja eläkkeellä oleva Kuopion lääninvankilan rovasti.