Patmos-blogi

Karanteenissa juhliva, 72-vuotias, laillinen Israel

Marja Rantanen Marja Rantanen on Patmos Lähetyssäätiön lähetyslääkäri.
Julkaistu:

Israelissa ollaan viettämässä merkittävää vuotuista juhlajaksoa: kaatuneiden muistopäivää ja heti sen jälkeen itsenäisyyspäivää, Israelin valtion täyttäessä 72 vuotta 29. huhtikuuta 2020.

Israel muistaa ja Israel juhlii poikkeuksellisissa oloissa, kodeissaan ja perhepiirissä, maan ollessa vielä suljettuna koronaviruspandemian vuoksi. Tämä erikoinen juhla-aika osaltaan korostaa sitä, mikä Israelin kansalle on luovuttamatonta: yhteys toisiin ihmisiin ja yhteys maahan. Näin pohti Jerusalem Post lehden pääkirjoittaja tänä itsenäisyyspäivänä.

Nykyisen Israelin valtion syntyyn liittyy vähemmän tunnettu merkkipäivä, jota juhlistettiin viikon alussa, 26. huhtikuuta: San Remon päätöslauselma, josta tuli kuluneeksi 100 vuotta.

Israelin valtion syntyyn liitetään usein 29. marraskuuta 1947 pidetyn YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 181, jonka mukaan tuolloin brittien hallitsema Palestiina jaettaisiin kahtia juutalaisvaltioon ja arabivaltioon. Israel olisi päätöslauselmaan tyytynyt, arabiosapuolen hylätessä sen ja ryhtyessä sotaan. Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 (5. Ijar-kuuta 5708), päätöksen astuessa voimaan välittömästi Brittimandaatin päättyessä keskiyöllä 15. toukokuuta.

Kansainvälisen lain tulkintaan erikoitunut juristi Howard Grief, joka on paneutunut Lähi-itää koskeviin historiallisiin asiakirjoihin, toteaa, ettei Israelin valtion laillisuus mitenkään perustu YK:n päätöslauselmaan 181. Kansainvälisen lain mukaan YK:n yleiskokouksen päätöslauselmat eivät ole sitovia. Jos juutalaiset ja arabit olisivat tehneet sopimuksen päätöksen 181 jakoperustein, tuon sopimuksen määrittelemät oikeudet ja velvoitteet olisi voitu sisällyttää kansainväliseen lakiin. Näin ei käynyt.

Howard Grief löysi 1980-luvulla brittiarkistojen kätköistä San Remon vuoden 1920 konferenssin pöytäkirjat. Se johti hänet julkaisemaan kirjan ”Israelin valtion laillinen pohja ja rajat kansainvälisen lain mukaan”.

Lyhyesti sanottuna: San Remon päätöslauselma on Israelin valtion tärkein perustava asiakirja.

San Remossa annettiin lailliset oikeudet maa-alueisiin yhtä hyvin juutalaisille kuin arabeille.

Liittoutuneiden ylin neuvosto kokoontui Italian San Remoon Pariisin rauhanneuvottelujen (1919-1920) jatkeena huhtikuussa 1920. Asialistalla oli päättää Ottomaanien valtakunnan, yhden ensimmäisen maailmansodan häviäjävaltion, jaosta. Asiassa oli kuultu jo Pariisissa yhtä hyvin omia kansallisvaltiopyrkimyksiä ajavia arabidelegaatioita kuin Sionistijärjestöä.

Kokoukseen osallistuivat voittajavaltioiden pääministerit Isosta-Britanniasta, Ranskasta ja Italiasta. Yhdysvallat toimi tarkkailijana. Edustajia oli myös Japanista, Kreikasta ja Belgiasta.

San Remo päätös kirjattiin 25. huhtikuuta 1920.

Juutalaisille luvattiin kansankoti Palestiinan mandaattialueella brittihallinnon suojissa.

Ison-Britannian hallitus oli ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa,  2. marraskuuta 1917, ulkoministerinsä Arthur Balfourin nimeä kantavalla julistuksella ilmaissut ”Hänen Majesteettinsa hallituksen suhtautuvan suopeasti kansalliskodin perustamiseen juutalaisille Palestiinaan…” San Remossa kansainvälinen yhteisö antoi varauksettoman tukensa tälle hankkeelle.

Mesopotamiaa – nykyistä Irakin aluetta – asuttavat arabit saivat saman San Remo päätöksen mukaan tuon alueen asuttavakseen brittihallinnon alaisuudessa, kun taas Syyrian ja Libanonin alueet jäivät arabeille Ranskan alaisuudessa.

Britannian mandaatin päätarkoitus oli antaa poliittiset oikeudet juutalaisille Palestiinan alueella.

Arabien siviili- ja uskonnolliset oikeudet yksilöinä oli taattu mandaattidokumentin puitteissa. Mitä tulee kansallisiin oikeuksiin ja kollektiivisiin poliittisiin oikeuksiin, ne oli varattu yksinomaan juutalaisille, koska arabit olivat jo saaneet samat oikeudet, ei Palestiinassa, vaan ympärillä olevissa maissa. Siksi tänään onkin 21 arabimaata ja yksi juutalaisvaltio. Näin muistuttaa Howard Grief.

Kansainliitto, jonka ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot perustivat osana Versailles’n rauhansopimusta vuonna 1919 maailmanrauhan turvaamiseksi, käsitteli Palestiinan mandaattikysymystä vuonna 1922. Kansainliitto päätti tuolloin tunnustaa juutalaisen kansan historialliset oikeudet maahan, perustaakseen sinne kansallisen kotinsa.

Toinen maailmansota aiheutti Kansainliiton hajoamisen. Sen tilalle astui vuonna 1945 YK eli Yhdistyneet kansakunnat. Kansainliiton tekemät sopimukset koskien kansojen hyvinvointia ja kehitystä kullakin mandaattialueella tuli pitää voimassa.

YK:n peruskirjan artikla 80 takasi juutalaisen kansan oikeuksien säilymisen Palestiinan mandaattialueeseen senkin jälkeen, kun mandaatti päättyisi.

Viisi arabiarmeijaa hyökkäsi Israeliin heti valtion perustamisen jälkeen vuonna 1948. Itä-Jerusalem liitettiin Jordaniaan. Kaupunki oli jakautunut 19 vuoden ajan. YK ei koskaan tunnustanut Jordanian oikeutta Jerusalemiin eikä ns. Länsirantaan. Vuonna 1967 kuuden päivän sodassa Israel sai haltuunsa koko Jerusalemin, Länsirannan, Gazan, Siinain niemimaan ja Golanin.

Israel luovutti Siinain Egyptille maiden välisessä rauhansopimuksessa vuonna 1978. Israel luopui Gazan 21 juutalaisesta siirtokunnasta vuonna 2005 osana Lähi-idän rauhansuunnitelmaa.

Nykyinen Palestiinalaishallinto on esittänyt yhtenä rauhansopimuksen ehtona paluuta vuoden 1967 sodanaikaisiin rajoihin, mikä asettaisi myös koko Jerusalemin vanhan kaupungin palestiinalaisten arabien alueelle. Kyseessä on kuitenkin vain vuoden 1949 sodan aselepolinja, ei valtioiden raja. Israel ei ole tehnyt mitään, mikä muuttaisi aiempia vahvistettuja sopimuksia, joiden mukaan sillä on oikeus koko aiemmin Palestiinan mandaattina tunnettuun maahan. Syytä on myös muistaa, mitä tapahtui Jordanian miehittäessä Jerusalemia. Yhtään juutalaista ei saanut jäädä Jerusalemiin. Arabiliitto palestiinalaisten asukkaiden avustuksella räjäytti 55 synagogaa ja talmudilaista koulua. Ennen vuotta 1967 juutalaisilla ei ollut pääsyä edes Länsimuurille. Tämä kaikki siitä huolimatta, että Jerusalemin piti olla YK:n suojelema kansainvälinen kaupunki. Yhtä vähän YK on taannut Israelille lupaamaansa rauhaa Gazan juutalaisasutusten evakuoinnin jälkeen.

Israelin oikeus omaan maahansa on lopultakin vielä vahvemmalla kuin kansainvälisen oikeuden pohjalla, mistä San Remon ja sen jälkeiset Kansainliiton ja YK:n päätökset todistavat.

Israelin omistusoikeus maahansa on kirjattu Raamattuun. Israelilla on ainoana kansana maailmassa myös historiallinen oikeus maahan, jota se on asuttanut yli 3000 vuoden ajan. Jerusalem on Israelin jakamaton pääkaupunki. Jerusalem ei koskaan ole ollut kenenkään muun kuin Israelin pääkaupunki.

Maailmanrauha lähtee Israelia koskevien tosiasioiden tunnustamisesta.

Kun San Remon päätöksen 100-vuotisjuhlaa ei voitu järjestää koronakriisissä elävässä Italiassa määräpäivänä, juhlallisuudet on siirretty syksyyn Balfourin julistuksen merkkipäivään 2. marraskuuta. Jos hyvä Jumala suo, San Remossa kokoontuu silloin merkittävä kansainvälinen diplomaattien joukko rakentamaan todellista rauhaa kansojen välille. European Coalition for Israel (ECI) on pääjärjestäjänä tapahtumalle. Kannattaa seurata heidän tiedotteitaan ja muutenkin paneutua heidän julkaisemaansa Israelia koskevaan aineistoon, jota paljolti tässä blogissa itsekin käytin.

 

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (1)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  1. Pasi Turunen

    Tervetuloa uudistuneelle Patmos-blogille. Valitettavasti vanhoilla sivuilla olleisiin blogeihin tulleita kommentteja ei ole aineiston siirron yhteydessä saatu siirrettyä uusille sivuille.