Patmos-blogi

Köyhät ja rikkaat taivasten valtakunnassa – Monen ahdistuksen kautta osa 4

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Sanoakseni perässä tulevia sanoja minun on ensiksi sanottava tämä: ei ole häpeä olla köyhä – koettelevaa ja kovaa se kyllä on. Olin runsaat kolmevuotias sotien ollessa ohitse ja puutteen ja koettelemuksen verkon tempaistessa Aili Mellerin ja hänen Leo Martin Torsten poikansa Suomen niemeä repivään pudotukseen. Vuosi sodan päättymisen jälkeen olin osapuolena äitini ja isäni kohtaamisessa kodissamme. Tiedän, että tuossa tilassa ja tilanteessa isä tarjosi äidille ja minulle mahdollisuutta isän ehdoilla aloittaa yhteiselämä perheenä. Isä oli syntymäni jälkeen alkoholisoitunut, pahasti, näin väittivät sukulaiset minulle kasvettuani ikään, jolloin tätä aihetta pystyin käsittelemään. Rauhan myötä uusi nainen oli tulossa isän elämään. Isä ei syntymäni jälkeen huolehtinut lapsestansa pienimmälläkään taloudellisella tuella. Lopulta – näin sukumme lääkärituttu kertoi minulle ollessani varhaisteini äitini vaietessa elämänsä loppuun elämämme tästä aikavaiheesta – isä joi itsensä hengiltä. Isä oli jälkisäädöksessään vaatinut, ettei sukunsa saa millään tavalla taloudellisesti huolehtia sen enempää Aili Melleristä kuin ”tämän poikalapsesta Torstenista”.

ISÄ kuoli.

Hänen ja Mellerien sukujen välillä oli henkilöitä, jotka äitini suuntaan kertoivat mitä kertoivat Torsten Rasmussonin (tämä on isäni nimi) vaiheista.

Olin alakoululainen, kun siuntiolaisen Perklenin ystäväsuvun joku edustaja saapui kotiimme.

Äitini ja hänen isänsä sukujuuret olivat ruotsinkielisen läntisen Uudenmaan Siuntiossa sekä Kirkkonummella – Siuntion sukuhaudassa on äitini tomumaja, ja sinne haudattaneen minutkin ja perheeni, jos Herra viipyy ja elämän maallinen matka juostaan loppuun Jumalan suomassa aikataulussa.

Iltainen vieras oli vakavaoloinen. Jotakin supateltiin vieraan ja äitini kesken oven avauksessa. Muistan äitini jotenkin kuin romahtaneen kokoon. Minut suorastaan komennettiin makuualkoviin, ja aikuiset alkoivat keskustella hiljaa supatellen. Kohtaaminen kesti lyhyen hetken, vieras lähti, äiti tuli luokseni ja pyysi minut vierellensä vuoteellemme.

Muistan tälläkin hetkellä, miten hallitsemattomasti hänen kehonsa vapisi, mutta itku oli äänetöntä. Äiti ei juuri puhunut minulle mitään. Muistan, että äiti siveli kasvojani ja rukoili lyhyitä rukouslauseita. Siunasi minua. Nukahdin. Herätessäni aamulla huomasin äidin vaihtaneen unisen poikansa ylle yöasun. Suihkun kautta aamupalalle – ja kaiken aikaa kuin varkain seurasin äitini jokaista liikettä ja kuuntelin, mitä hän sanoisi.

Minua ihmetytti, ettei äiti lähtenyt työhön, eikä tuttua Atta-tätiä tullut huolehtimaan kouluun lähtemisestäni.

AAMULLA äitini kasvot kantelivat itketystä ja valvotusta yöstä. Edellisen päivän vaatteet olivat vielä päällään.

Sitten äiti kertoi.

Isä on kuollut.

Isä?

Toki minä tiesin isän. Minun isäni.

Hän, isä, on kuollut.

Toisilla lapsilla on isä. Minulla ei ole enää – vaikka enhän ole koskaan omistanut isää samalla tavalla kuin toverini. Vaan nyt en omista isää millään tavalla, kun isä on kuollut.

Jotenkin käsitin ja järjestelin ajatuksiani. Muistan – tiedän – etten osannut olla varsinaisesti surullinen, itkuisuudesta puhumattakaan.

Ullakon komeroon kätkettynä oli isokokoinen piirroskansio, jonka sisällä oli useita hiilipiirroksia ja värikynin ja vesivärein maalattuja kuvia isästä. Äitini piirtämiä ja maalaamia. Muutamat piirrokset olivat sotilasasuisesta miehestä. Miehen kasvot olivat kauniit, piirteet komeat.

Olin nähnyt näitä piirroksia ja maalauksia ja kerran olin ottanut niitä esille äitini kätköistä näyttääkseni isän kuvia kavereilleni, jotka leikkivät kodissamme. Äiti näki tilanteen ja päättäväisesti otti kuvat hallintaansa. En saanut näyttää niitä.

Kertomukseni iltana ennen nukkumaan menemistä äitini omasta aloitteestansa nouti kansionsa ja esitti joitakin piirroksiansa. Äiti katsoi piirtämiänsä kasvokuvia ja totesi isäni olevan komea

Miksi isä ei asu meidän kanssamme?

Kysymykseni oli vilpitön.

Mieleeni on jäänyt äitini jotenkin yhtäkkisesti jähmettynyt tila. Esitinkö kysymyksen uudestaan – miten moneen kertaan.

En tiedä.

Sen muistan, että tuona iltana äiti hyväili ja piti minua lähellään enemmän kuin yleensä – ja itki paljon.

Muutamana seuraavana päivänä meillä kävi useita ihmisiä kylässä. Oli tuttuja, sukulaisia. Oli myös aivan vieraita ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt. Jotkut vieraat kävivät supisten keskustelujansa äitini kanssa ja tuntuivat varovan, että minä kuulisin heidän sanojansa.

Olin jo sisäistänyt isän kuoleman.

Olin kokenut äitini ja hänen sisariensa kanssa kaksi tai kolme hautaustilaisuutta. Käsitin hyvin, että kuollut ihminen ajallaan haudataan. Jotenkin en kyennyt kysymään kertaakaan äidiltäni, koska isä haudataan.

PÄIVIÄ kului.

Eräänä iltana iltarukouksen yhteydessä ollessamme polvillamme vuoteen
vieressä äiti pisti kätensä päälleni ja lausui hiljaisella äänellä:

Totti, sinun isäsi haudataan huomenna. Menemme hautausmaalle.

Tulen hakemaan sinut koulusta, ja menemme sieltä suoraan hautausmaalle.

Näin tapahtui.

Martta Nyström oli läheisiä perheemme tuttuja. Hänen puolisonsa oli kuorma-auton kuljettajana Stockmannin tavaratalossa. Hän oli saanut työnantajaltansa luvan auttaa orvoksi tullutta poikaa ja tämän äitiä kuljettamalla heidät tavaratalon kuorma-autolla hautausmaalle ja takaisin.

Olin kuvitellut, että osallistumme hautajaisiin minulle jo tutuksi tulleissa puitteissa ja tavalla. Toisin oli.

Tulimme hautausmaalle.

Äiti tuntui tietävän tien, jota lähdimme kulkemaan. Käveltyämme aikamme näimme etäällä ihmisjoukon avoimen haudan ympärillä. Kirstu oli jo laskettu maahan. Oli viimeisten tervehdysten ja kukkien laskemisen hetki. Sinnekö nyt menisimme – isän haudalle?

Emme menneet.

Jäimme etäälle, niin kauas ettei kukaan hautajaisvieras lähtiessään jonkun ajan kuluttua voinut ohittaa meitä. Paikkamme oli suorastaan piilopaikka.

Viimeinen saattovieras poistui. Oli meidän vuoromme.

Äiti kehotti minua pitämään kädestänsä lujasti. Toisessa kädessä hänellä oli kukkapaketti.

Tulimme haudalle.

Äiti itki. Sitten hän ryhdistäytyi ja pyysi minua auttamaan ja avaamaan kukkapaketin. Sain pitää kukasta omalla kädelläni kiinni äidin ohjatessa minua laskemaan viimeisen tervehdyksemme isäni kummulle.

Palasimme kotiin Kapteeninkadulle.

Äiti oli surumielinen, itki paljon, piti minusta kiinni ja hyväili vaaleita hiuksiani.

Entä minä?

Kummallista kyllä, en oikein osannut surra tai kaivata isää.

Isä oli kuollut.

Olin kaivannut häntä kaiken aikaa hänen eläessänsä.

Nyt hän oli kuollut.

Haudattu. Poissa.

Hän ei koskaan voisi tulla luoksemme – minun luokseni.

VUODET kuluivat.

Lapsen usko survoutui koetuksiin, mutta koki ylösnousemuksen elävässä uudestisyntymiskokemuksessa ollessani 14-15-vuotias.

Olen syntynyt heinäkuun 12. päivänä.

Olin vielä kuukauden parin verran 14-vuotias, kun minussa lähti liikkeelle Pyhän Hengen aloittama syvä sisäinen prosessimatka Jeesuksen Kristuksen tunnustamiseen omana henkilökohtaisena Vapahtajanani.

Täyttäessäni viisitoista olin jo elänyt joitain viikkoja suorastaan rajusti alkaneessa hengellisen elämän kasvuprosessissa.

Olin uskonut Jeesukseen jo pitkään.

Mutta nyt tapahtui jotakin sellaista, joka sai minut käsittämään, että nyt Jeesus uskoi minuun – ja halusi elää minussa ja käyttää minua toisten ihmisten johdattamisessa pelastukseen.

Sisimpäni täytti outo mutta todellinen tarve: saada käyttää elämäni tavalla ja toisella yhden ainoan kutsumuksen täyttämisessä – olla Jeesuksen kokotoiminen todistaja!

Valvoin iltoja myöhään.

Rinnan Raamatun lukemisen kanssa muistelin menneitä vuosiani.

Muistin ja kysyin äidiltäni lisää tietoa ajasta, jolloin keräsin Kapteeninkadun korttelin lapsia ja johdatin heidät kanssani johonkin sunnuntain neljästä mahdollisesta jumalanpalveluksesta. Itse saatoin lisäksi käydä vielä toisessa ja kolmannessa messussa, joskin Johanneksen kirkon suomenkielinen jumalanpalvelus oli ehdoton vakio. Lähes vakio oli myös Lähetyskirkon ruotsinkielinen jumalanpalvelus.

Loppukesästä 1956 ja erityisemmin vuonna 1957 aloin vakaasti uskoa, että Jumala oli kutsunut minut kokoaikaiseen palveluelämään.

Mitä se elämä olisi?

Olen aiemmin kirjoittanut, miten suuri vaikutus oli kristillisellä lähetysradiotoiminnalla oman elämäni hengelliseen kehittymiseen aina rippikouluikääni saakka.

Kuuntelin säännöllisesti lähetysradioita sekä Afrikasta, Etelä-Amerikasta että Monte-Carlosta ja Portugalista.

Olin vuorokausittain englantia puhuvan maailman kaikkein tunnetuimpien ja armoitetuimpien opettajien sanoman ääressä. Opin paitsi kieltä myös Raamattua.

Kuunnellessani radiosta tulevaa ääntä olin kuulevinani toisenkin äänen puhuvan suoraan hengessäni:

Tämä on sinun kutsumuksesi – sinun työsi – sinun tehtäväsi! Kristillinen radio on sinun elämäsi tarkoitus!

Aloita Suomesta!

Rippikouluiästäni kolme vuotta eteenpäin – ja olin tilanteessa, jossa otin yhteyttä tuolloin vain etäästi tuntemaani tulevaan hengelliseen isääni ja johtajaani Ensio Lehtoseen.

Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa kaavailin Ensio Lehtosta aloittamaan kristillisen radiotyön – Jeesuksen Kristuksen paluun julistamisoperaation ja Israelin asian esillä pitämisen sellaisilla radioaalloilla, joita ei sensuroitasi, kuten Yleisradio sensuroi kristillisiä saarnoja. Tarjouduin avustamaan ja opastamaan projektissa.

Ensio Lehtonen kiinnostui.

Kun vielä saatoin esitellä Lehtoselle serkkuni diplomi insinööri Uno Burmeisterin, joka oli täydellinen asiantuntija ei vain radiotekniikan mutta myös ranskan kielen taidossa – jota taitoa tarvittiin esimerkiksi Radio Monte-Carlon mahdollisesti tullessa valituksi lähetinasemaksi – niin Lehtonen suostui kirjoittamaan tukijakentällemme ja kertomaan radioavauksesta. Hän pyysi esirukousta ja viittasi mahdolliseen taloudellisen tuen tarpeeseen. Radioajan ostaminen oli kallista.

Vaan mikä oli reaktio!

Helsingin Saalemseurakunnassa ylläpidettiin yhteyksiä helluntailaisten Ruotsissa perustettuun IBRA-Radioon ja suunniteltiin suomenkielistä ohjelmablokkia. Seurakuntatiloihin rakennettiin studiotilaa ohjelmien tuotantoa varten. Ohjelmat radioitaisiin Tangerista Suomeen.

Myöhemmin Kansanlähetys ryhtyi norjalaisen luterilaisen lähetysjärjestön NOREA-Radion kumppaniksi suomenkielisten ohjelmien tuottajana. Ohjelmia ja asemaa mainostettiin säännöllisesti Uuden tien sivuilla.

Ennen kuin nämä kaksi ohjelmatuotantoa pääsivät liikkeelle, olin siis inspiroinut Ensio Lehtosta edellä kuvatulla tavalla myönteisesti reagoimaan ideaani suomenkielisistä ohjelmista. Ohjelmien sisältö poikkeaisi perinteisistä saarnoista ja evankelioivista puheista: niissä pidettäisiin esillä ”ajan kelloa”, kuten Lehtonen nimesi profeetallista raamatunselittämistä.

Tyrmistyin saadessani tietää, millä tavalla Suomen Siion vastasi Lehtosen välittämään ajatukseen. Nuorelle kristitylle tilanne vaikutti aivan käsittämättömältä.

Kaikki puhuvat julistamisen tarpeellisuudesta … sielujen voittamisen tärkeydestä … seurakunnan valmistamisesta Jeesuksen tulemukselle. Itse olin kokenut vedon ratkaisukristillisyyteen radion äärellä. Eikö sama koukku olisi käytettävissä edelleen – kaltaisiani kuuntelijoita olisi varmasti myös Yleisradion kanavien ulkopuolella. Ja nyt voisi radioida Ensio Lehtosen ajan kello sanomaa sensuroimattomilla aalloilla.

Hallussani on kirje, erään vapaan kristillisyyden edustajan kirjoittama, jossa tämä varoittaa Lehtosta aloittamasta radiotyötä. Yritys olisi uusi ”Kipinä- lehden perustamisen kaltainen röyhkeys, ja tällä kertaa ei Kuva ja Sana selviäisi yrityksestä ehein nahoin.”

Ensio Lehtonen luovutti.

Hän kirjoitti minulle muistilappusen, jossa mm. nämä sanat: ”Nyt on tyydyttävä siihen, että peruutamme ulos suunnitelmistamme.”

HITAASTI nuori Leo Meller alkoi herätä kristillisyyden raadollisiinkin kuvioihin.

Ensio Lehtonen lähetti minut haastattelemaan Nurmijärven rovastia, Urho Muroman läheistä työtoveria, kirkkoherra Kosti Kankaista.

Puheeksi tuli kristillisten piirien keskeiset ja väliset kilpailuasetelmat.

Kankainen lainasi Urho Muroman sanoja halutessaan muutamalla virkkeellä todeta, mikä on kristillisyyden nurjin puoli. Hän sanoi:

Totta kyllä, me taistelemme rintamana saadaksemme syntiset maailmasta pelastusarkkiin. Mutta kun syntisistä on tullut pyhiä ja pelastettuja, niin taistelu jatkuu, ja kohteena on heidän lompakkonsa. Voi sitä piiriä tai herätystä, joka rohkenee lähestyä toisen leirissä olevia pelastettuja, ja mainita, että täällä meillä olisi arvokas kohde, jossa sieluja pelastuu – tukekaa sitä. Lahkohenkisyys ei missään näy niin ikävänä, kuin se näkyy silloin kun kolehtivetoomus saavuttaa meidän leirimme rajojen ulkopuolella elävät – ja se on naapuri, joka vetoaa heidän antamishaluunsa.

Tilanne, jossa tätä keskusteltiin Nurmijärven pappilassa, oli seuraava:

Ensio Lehtonen oli aloittanut Sateenkaarisarjan nimellä mainostetun kirjallisuuden kustantamisen. Sateenkaaren väripalettia rinnastettaisiin Suomen eri kristillisten kirkkojen ja herätysten toimintaan: yhdessä, yhtenä armon ja rakkauden pelastuskaarena Suomen taivaalla julistettaisiin kaikille kristityille yhteistä kääntymyksen ja pyhityksen sanomaa. Kankainen olisi kirjallaan Hengen kevät mukana sarjassa. Tätä käsitellessämme Kankainen lausui edellä olevat sanat.

Palasin Nurmijärveltä. Mukanani oli painovalmis käsikirjoitus – itse asiassa jo vuosia aiemmin ilmestyneen Kuvan ja Sanan kirjan uudistettu käsikirjoitus, nyt sovelletettu juuri mainittuun sateenkaarisarjaan ja elettävään aikaan ja tilanteisiin. Kohtasin Lehtosen, joka kysyi minulta matkan tuloksia. Nopeasti käsittelin kirja-asian. Sitten oli sisäinen pakko avata tuntoja Kankaisen edellä kertomieni sanojen toistamiseen.

Ensio Lehtonen kuunteli minua.

Aluksi hän katsoi kirjoituspöytänsä pintaa. Sitten hän nosti katseensa ja puhui.

Poikani Leo, kuulen äänestäsi, että olet kokenut raskaan pettymyksen Kristuksen miesten toiminnan kohdalla.

Pahinta mitä seuraa siitä, että me emme ole yhtä sielujen voittamisessa ja Kristus-ruumiin rakentamisessa, on se, että Johanneksen evankeliumiin taltioitujen Jeesuksen sanojen mukaan me kristityt eripuraisuudessamme ja lahkohenkisyydessämme estämme maailmaa uskomasta.

Meidän tulisi pelastaa maailma – ja me kadotamme maailman!

Älä koskaan unohda tätä: vaikka koko ympärillä oleva kristikunta vihaisi ja raivoaisi toinen toisiansa vastaan, sinä, Leo, täyty Pyhällä Hengellä, ja Häneltä saamasi rakkauden voimalla rakasta ja – voita sieluja! Silloin olet herätyksen väline – muutoin olet herätyksen vastustaja.

Kankainen – Muroma – Lehtonen – nimisuora niistä Jumalan miehistä, jotka muiden joukossa olivat yhtäältä herättämässä minua kristittyjen raadollisuuden käsittämiseen, ja toisaalta osoittamassa oman elämänsä kautta toivoon siitä, että Jeesuksen synnyttämä Pyhän Hengen kristillisyys sittenkin vielä elää Jumalan ihmisten sisimmässä.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *