Kokemuksia yössä, erämaassa ja vaille jääneenä

Kirja, joka syntyi heikkoudesta

Dahlen kuvasi kirjan syntyprosessia raskaimmaksi koko kirjailijanurallaan. Toisin kuin aiemmissa teoksissaan, hän kirjoitti nyt omalla nimellään ja avasi omaa kipuaan ja keskeneräisyyttään. “Tässä kerron Ullana sellaisista kipeistä kysymyksistä, joita en ole aiemmin samalla tavalla sanottanut”, hän kertoi.

Aluksi mukana oli arkuutta ja epäröintiä. Dahlen pohti, voiko tällaisia ajatuksia sanoa ääneen ja mitä avoimuus tekee hänen uskolleen ja työlleen. Lopulta kirjoitus kuitenkin soljui ilman estettä. “Tässä ei tullut blokkia vastaan”, hän sanoi ja kiitti Jumalaa siitä, että sai kirjoittaa kirjan loppuun asti.

Yö – kasvun pelottava mutta välttämätön vaihe

Keskustelussa nousi vahvasti esiin yön merkitys hengellisessä kasvussa. Dahlen korosti, ettei yö ole merkki epäonnistumisesta tai Jumalan poissaolosta. Päinvastoin: “Jumala loi yön. Yö on normaalia.” Luonnossa yö merkitsee lepoa ja valmistautumista, mutta hengellisessä elämässä pimeys tulkitaan helposti väärin.

Yössä ihminen ei näe tietä eteenpäin, ja juuri siksi se tuntuu pelottavalta. Siellä pienikin kriittinen ääni voi tuntua musertavalta. Silti Dahlen muistutti psalmin sanoista: “Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, sinä olet minun kanssani.” Yö voi avata silmät näkemään Jumalan uudella tavalla.

Erämaa ja vaille jääminen – todellisuutta, ei poikkeus

Erämaa puolestaan kuvaa vaihetta, jossa kohdataan kiusauksia, koetuksia ja oma heikkous. Dahlen muistutti, että Raamatussa Jumala itse vie omiaan erämaahan – eikä hylkää heitä siellä. Israelin kansan vaellus osoittaa, että Jumala piti huolta, vaikka matka oli seurausta epäuskosta.

Vaille jääminen kosketti keskustelussa erityisen syvältä. Dahlen normalisoi kokemuksen: ihminen on luotu turvalliseen yhteyteen, ja langenneessa maailmassa tämä yhteys rikkoutuu varhain. “Me jäämme vaille, piste”, hän sanoi. Samalla hän muistutti Jumalan nimestä Immanuel – Jumala meidän kanssamme – myös siinä, mitä ei saatu.

Jaettu kipu kasvattaa lempeyteen

Dahlen pohti, miksi heikkoudesta ja kivusta on niin vaikea puhua seurakunnassa ja kristillisissä yhteyksissä. Hänen mukaansa helposti rakennamme hengellisyydestä kuplan, jossa ei ole tilaa keskeneräisyydelle. “Kun me sivuutetaan oma kipu, meidän on tosi vaikea pysähtyä toisen kivun äärelle.”

Kasvu tapahtuu juuri siinä, kun ihminen uskaltaa kohdata oman kipunsa Jumalan edessä. Yössä, erämaassa ja vaille jääneenä syntyy lempeys ja myötätunto – ei itsestään, vaan koetun kautta. Siitä kasvaa kyky olla toisen rinnalla.

Aamun sarastus ja haparoiva usko

Keskustelu ei jäänyt pimeyteen. Dahlen puhui aamun sarastuksesta muistutuksena toivosta: yö ei kestä ikuisesti. “Me emme tiedä, kuinka kauan yö jatkuu, mutta aamu sarastaa.” Aamun valo kertoo Jumalasta, joka on sekä kärsivä että lohduttava.

Lopuksi hän rohkaisi erilaisessa elämänvaiheessa olevia kuulijoita: “Haparoivakin usko riittää.” Usko ei ole kiinni sen vahvuudesta, vaan sen kohteesta. Vahva Jumala kantaa heikonkin uskon.

Aamuvieras-keskustelu piirtyi kokonaisuudeksi, jossa kasvu ei näyttäytynyt suoraviivaisena kehityksenä vaan syvenemisenä. Yössä, erämaassa ja vaille jääneenä ihminen ei ehkä vahvistu ulkoisesti, mutta hänestä voi kasvaa lempeämpi, rehellisempi ja myötätuntoisempi. Juuri siinä kasvussa toivo alkaa hiljaa versoa.

Kuuntele tiistain 28.4.2026 Aamuvieras-jakso, Kokemuksia yössä, erämaassa, vaille jääneenä – Ulla Dahlen, tästä:

Tekstin koostamisessa on hyödynnetty tekoälyä toimittajan työkaluna. Lopullinen sisältö on toimittajien valvoma ja huolellisesti tarkistama.