Kovia aikoja

Istuin elokuussa kirkonmenoissa ja ajatus liiteli auton parkkipaikalta kotiin, kotimaasta ulkomaille, tarjouksista pakollisiin kuluihin, eläimistä ihmisiin, kirkon ulko-ovelta alttarille. Saarna oli hyvässä vauhdissa ja sitten heräsin, kun saarnaaja lausui: ”Jos Jeesus eläisi tänään, niin….” Hetkinen, ajattelin, eihän tuo edes usko Jumalaan? Ja, kun sitten kävin uudelleen läpi kuulemaani, niin huomasin, että koko juttu tähtäsi vain siihen, että me ihmiset yrittämällä oikein tosissaan voimme vielä pelastaa maapallon. Tämmöistä siis meidän kirkossamme tänään. Mitähän, jos pappi tulisi uskoon ja löytäisi Jeesuksen – ihan oikeasti – varmaan puheet muuttuisivat? Ennen virsikirjassa oli vielä osasto ”kovat ajat”, mutta nykyisestä kirjasta se on poistettu ajatuksella, että ihmiskunta kulkee kohti hyvinvointia, helpompaa elämää ja rikkaampaa tulevaisuutta ilman Jeesusta, ilman ristiä, ilman ylösnousemusta?

1.Jumala, Isä laupias, sä muista meitä vielä. Sä ethän hylkää lapsias, et armoasi kiellä, me vaikka raskain rikoksin ja synnein verenkarvaisin sun vihas ansaitsimme.

2.Kun ennen annoit lahjojas sä meille runsain määrin, käytimme tätä armoas, me, raukat, usein väärin. Kuljimme teillä maailman ja turhuuden ja hekuman noudattain himojamme.

3.Yhdessä kaikki kärsivät nyt täällä puutteessansa, ei tuttavat, ei ystävät voi auttaa toisiansa. Sä yksin, Herra laupias, voit leivän antaa armostas ja puutteen meiltä poistaa.

Virsi on katumusvirsi, mutta sen aiheena ovat puute ja nälkä. Nämä aiheet olivat vielä näkyvämmät siinä vanhassa laulussa, josta tämä virsi oli tehty. »Ah kuink’ suur’ on minun tuskan’», niin se silloin alkoi. Ja sitten kerrottiin, kuinka taivaallinen tuomari on näyttänyt vihansa julmuuden ja hävittänyt pelloista, niityistä ja laaksoista kaiken hedelmän, niin että kansa on nääntyä nälkään. Kova vieras, nälkä, pakottaa ihmiset syömään vaikkapa heiniä ja olkia, akanoita, juuria ja puun kuorta. Nälkä nuolee äkkiä punan ihmisten poskilta, vie heiltä voiman, niin etteivät he jaksa kävellä, ja tempaa kuolemaan niin nuoren kuin vanhan. Mutta maa ei kärsi syyttömänä, vaan ihmisten syntien tähden. Suomea verrataan virressä jopa Sodomaan:

Siit on noussut leikki haikia tässä Suomen Sodomass’, että valitus nyt vaikia kuuluu joka loukkahass’ niin ett’ silmät laukeevat itkuhun ja raukeevat. Monelta sydämen pois vuoli Jumalan juur vihan tuli.

Tällaisia hätähuutoja ei kirjoiteta katuvaisen syntisen puheenparsilla, ellei ole kova totuus kysymyksessä. Ja mikä se kova totuus oli, sen historia kyllä tarkoin tuntee. Elettiin keskellä nälänhätää, jota kesti kolme vuotta 1695—1697. »Isot kuolovuodet» oli niiden nimenä myöhemmin kansan suussa. Oikulliset sääsuhteet olivat syynä katoon. Ensin oli kesä 1695 niin kylmä, että ruis heilimöi vasta elokuun alussa ja turmeltui ennen kypsymistä hallan kourissa. Kevät 1696 tuli niin aikaisin, että kevätkylvö alettiin jo helmikuussa. Mutta sitten tuli takatalvi maaliskuussa ja ankarat hallat elokuussa. Ruoan puutteessa sortui ihmisiä joukoittain nälkään Yksin vuonna 1697 kuoli Suomessa noin 100-000 henkeä. Paljon ihmisiä pakeni ravinnon haussa Venäjälle ja muualle.

Tänä kauheana aikana oli Askaisten kappelissa lähellä Turkua isänmaallinen ja hengellisesti elävä mies Antero Aschelinv (1703). Hän oli ajan parhaita suomenkielisiä runoilijoita. Kansan yhteinen hätä liikutti hänet tekemään valituslaulun, joka samalla oli voimakas kehotus parannukseen. Siinä oli 23 säkeistöä ja tekijän nimen kirjaimet pantu eri säkeistöjen alkukirjaimiksi. Ihmisten kärsimykset kuvattiin voimakkain värein, mutta myös synnintunnustuksen ja rukouksen ääni oli laulussa erittäin elävä.

4.Vaan ethän sentään, Herramme, pois heitä luotas meitä, sokeina vaikka kuljimme me synnin, kuolon teitä. Jos lyötkin, niin taas armahda ja puoleemme katso Kristuksen, Poikas tähden.

5.Sä taivuttaa suo vitsasi pois meitä synnin tieltä. Sä meidät johda luoksesi ja anna uutta mieltä. Suo Henkes meissä vallita ja tahtoamme hallita sun tietäs käydäksemme.

6. Oi Herra Kaikkivaltias, taas armokasvos näytä, taas anna meille lahjojas niillä maamme täytä. Suo, että kallis synnyinmaa sun virvoitukses vielä saa ja siunauksen sulta.

7. Sinulle, Herra, kunnian me tahdomme nyt antaa, kiitoksen nöyrän, hartaan sun armostasi kantaa. Sinulle, Isä armias, ylistys olkoon lahjoistas niin nyt kuin aina, Amen.

Kun kärsimys tällä tavalla pakottaa ihmisen nöyrtymään ja rukoilemaan pelastusta Jumalalta, tuo se mukanaan myös siunauksen. Koettelemisen aika loppuu ja toivo herää uudestaan. Kerrotaan, että kun »isot kuolovuodet» päättyivät, tuli kesästä 1698 maan kasvulle harvinaisen suotuisa, jopa niin, että kaksi satoa ehdittiin korjata. Sellainen toivon aika on kohdannut kansaamme suurten koettelemusten jälkeen. Ja kansa, joka hädän hetkenä on sydämestään nöyrtynyt, on saanut jälleen veisata virsiä kaiken hyvän antajalle. Tällaiset muistot ovat uusissa ajan vaikeuksissa sanomattoman arvokkaita ja opettavaisia.

Tapasin kerran erään iäkkään naisen kirkossa. Hän kertoi olleensa suuressa ahdistuksessa ja vaivoissansa mennyt junaradan varteen, heittäytynyt pitkäkseen ja odottanut, että Valtion rautatiet vapauttaa hänet vaivoistansa. Juna tuli, ajoi yli ja nainen makasi kiskojen välissä. Mutta mikään kumiletkua lukuunottamatta ei koskenut häneen. Juna pysähtyi, soitettiin ambulanssi. Mutta täti kömpi pystyyn ja käveli takaisin sinne mistä oli tullutkin. Tätä temppua ei muuten kannata koettaa, se ei onnistu usein. Nyt tuo samainen täti oli polvistuneena kirkon alttarikaiteella ja halusi rukoilla selvyyttä ja siunausta elämäänsä. Jeesus on vaivattujen ystävä.

Arvid von Martens perusti sotien jälkeen Helsinkiin järjestön ”Kovaosaisten ystävät”. Se oli katulähetystyön kehittämistä asunnottomien auttamiseksi. Tilanne kodittomien keskuudessa Helsingissä oli äärimmäisen vaikea, eikä ovia tuntunut aukenevan miltään taholta. Jumala käytti silloista kaupunginjohtaja Erik von Frenckelliä Martensin apuna. Keskustellessaan kaupunginjohtajan kanssa hän ehdotti, että Stadionilta avattaisiin huone kodittomien tilapäiseksi majapaikaksi. Vastustus oli kova, mutta asia vietiin läpi. Ratkaisuun liittyi myös pientä komiikkaa: Kovaosaisten Ystävien käyttöön luovutettiin talvikuukausien ajaksi sama sali, jossa kuninkaalliset vieraat olivat nauttineet ateriansa Helsingin olympialaisten aikana. Sinne saatiin mahtumaan 60 miestä omiin vuoteisiin nukkumaan. Ehkä he ajattelivat silloin taivaallista Kuningasta, Jeesusta, saamastaan suurenmoisesta avusta elämäänsä ja olevansa siksi kuninkaalisia?

Kovat ajat tulevat Jumalalta, joka kutsuu ihmisiä parannukseen. Ne ovat epäuskon seurausta. Kuningas kutsuu syntisiä Jumalan valtakuntaan, jonka käsissä on elämämme ja aikamme. Maailman kaduilla kulkee tyhjäntoimittajia, kaukokatseisia, kaikkensa menettäneitä, elämänsä pilanneita, tavallisia, nälkäisiä, ihmisiin luottaneita, ihmishyvyyteen uskoneita, Siellä kulkee myös Vapahtajamme ja puhuu sydämelle jumalallisia sanoja. Hän ottaa luuserit juhlavieraiksi, juhlapöytään ja istuu itse pöydän päähän isännän paikalle ja kaikki kovaosaiset kiittivät Herraa hänen laupeudestaan.

Kovat ajat ovat asunnottomuus, sairaus ja kipu, pelko sodasta ja väkivallasta, avioerossa hylätyksi joutuminen, työttömyys ja potkut, pakolaisuus, arvostelut ihmisen ominaisuuksista ja ulkonäöstä, synnintunnosta ja syyllisyyden painosta. Henkilökohtaisesti kovat ajat tulevat, kun ei kelpaa, ei saa osakseen rakkautta, ei jaksa, ei osaa, ei ole sisältöä elämässä, on pimeydessä, elää valheessa, murheen kuormittamana ja ylirasituksessa, kun uni ei tule, kun ruoka ei maistu, kun ei iloitse mistään

Eräs evankelista oli Pikonlinnan sairaalassa, kuulin siitä ja menin häntä katsomaan. Hänellä oli aivokasvain, joka leikattiin. Minun piti katsoa kaikki sen huoneen potilaat ja menin eniten ystävääni muistuttavan potilaan luo – ja hän se oli. Hänen kätensä vapisi hervottomasti, eikä hän pystynyt sitä estämään. Silloin hän oli vielä lähdössä Israelin-matkalle samassa kuussa, mutta elämänlanka oli kohta katkeamassa, eikä hän päässyt matkalle. Juttelimme ja rukoilin hänen puolestaan. Hän kertoi, että eräänä päivänä osaston käytävällä oli kulkenut tutun näköinen nuorimies heidän kotikylältään. Mies oli ampunut itseään pyssyllä päähän, toinen silmä oli poistettu ja toinen sokea. Hoitaja talutti häntä. Silloin hän oli maininnut miehen nimen ja mies oli tunnistanut hänet äänestä. Mies sanoi haluavansa puhua hänen kanssa, kun tämä pääsee kotiin. Hän kertoi miehen olleen uskovan kodin poika. Hän sai olla hänelle avuksi johtamassa miestä Jeesuksen luo.

Jumala ei sallinut miehen kuolla, eikä ollut ottanut vielä evankelistaa pois täältä, sillä hänellä oli vielä tehtävä suoritettavana. Hänen tuli vielä julistaa evankeliumia, vielä kertoa Jeesuksesta, vielä johdattaa ihmisiä Vapahtajan luokse. Nyt oli se aika, jolloin hän sai nähdä, kuinka syvältä ihmisen kurjuudessa Jumala vielä toimii, kutsuu ja pelastaa. Nyt hän sai nähdä, että uskovien vanhempien esirukoukset eivät olleet turhat. Yksi onneton näki valonsäteen, joka loisti verisestä Kristuksesta suoraan syntisen miehen sydämeen. Tämä täysosuma pelasti hänet, kun sairas rukoili toisen sairaan puolesta. Ontuva löytää toisen ontuvan, heikko löytää toisen heikon. Valossa kulkeva vie valon pimeässä kulkevalle.

Kun Jumala tahtoo pelastaa ihmisen, hän vie tämän katsomaan ensin kadotuksen kauheutta. Kun Jumala tahtoo tehdä ihmisen rikkaaksi, hän vie ihmisen katsomaan ensin köyhyyttä. Kun Jumala haluaa tehdä ihmisen terveeksi, hän vie tämän ensin katsomaan sairautta. Kun Jumala haluaa armahtaa ihmistä, hän vie tämän katsomaan ensin syntinsä hirveää paljoutta. Kun Jumala tahtoo viedä ihmisen valoon, hän kuljettaa tämän ensin pimeään huoneeseen.