Kyllä minua hävetti!

Harrastusta varten äitini hankki luistimet. Sellaiset kaunoluistimet, joiden terien kärjessä on piikit. Ensimmäinen asia, joka meille luistelukoulussa opetettiin, oli, että vauhtia ei potkittu niillä piikeillä, niin kuin tytöillä usein oli tapana, vaan vuorotyönnöin koko terällä ja jalalla viistoon. Sillä tavalla sai kunnolla vauhtia.

En muista tarkkaan miksi, mutta äitini ei löytänyt minulle mustan värisiä miesten kaunoluistimia. Liekö olleet sen verran kalliimpia, ettei äidilläni ollut varaa tai sitten ei vain löytynyt sopivan kokoisia. Niinpä hän osti valkoiset kaunoluistimet ja värjäytti ne suutarissa mustiksi. Kauniisti ajateltu.

Helsingin Punavuoren ala-asteella meidät vietiin urheilutunneilla pelaamaan jääkiekkoa Agricolan kirkon vieressä olevan Sepänpuiston urheilukentälle. Minä erotuin joukosta. Meidän luokkamme pojilla oli hienot ”hokkarit”, jääkiekkoluistimet, jalassa. Minulla oli kaunoluistimet. Ja jääkiekkomaila.

Sitten tuli päivä, jonka vieläkin muistan hyvin, kun luistimien musta pintamaali alkoi kulua pois ja alta paljastui valkoinen väri. Joku sen huomasi. Luokkatoverini huudahdus kaikuu yhä mielessäni:

”KATTOKAA! Tolla on tyttöjen luistimet!”

Kyllä minua silloin hävetti. Voi, että minua hävetti. Niin kuin voi hävettää pientä koulupoikaa, jolle luokkatoverien hyväksyntä ja ryhmään kuuluminen ovat tärkeitä asioita. Värillä on väliä, ja luistimistani tuli julkinen ihmetyksen aihe.

SITTEN KOULUSSAMME järjestettiin luistelukilpailu. Se käytiin samaisella Sepänpuiston kentällä. Muistan elävästi vieläkin startin lähtöviivalta. ”Lähtölaukauksen” jälkeen painelin menemään minkä kintuista ja luistimista lähti. Tekniikka oli kohdallaan.

Tulin toiseksi! Jonkun lusikan sain siitä palkinnoksi. Siihen loppuivat pilkkapuheet.

Taitoluisteluharrastus lopulta jäi ja joululahjaksi sain oikeat jääkiekkoluistimet. Niillä kelpasi.

TULIN USKOON marraskuussa 1981 ollessani 15-vuotias. Joitakin vuosia myöhemmin tapasin seurakunnassa nykyisen vaimoni. Tutustuimme, rakastuimme, menimme naimisiin (1985) ja muutimme yhteen. Tässä järjestyksessä.

NOINA VUOSINA Helsingin katukuvan täyttivät saksalaisen evankelistan ja Afrikan herättäjän, Reinhard Bonnken jäähallikokouksista kertovat mainokset. Päätimme vaimoni kanssa mennä häntä kuuntelemaan. Tämä oli muistaakseni Bonnken toinen vierailu Suomessa.

Helsingin jäähalli täyttyi ääriään myöten. Bonnken julistus oli mukaansatempaavaa ja Jeesusta ja hänen ristinsä sovitusveren voimaa korottava.

Lopun alttarikutsun jälkeen Bonnke myös halusi rukoilla sairaiden ja muidenkin puolesta. Olisimme vaimoni kanssa halunneet mennä rukoiltavaksi, mutta ei siitä mitään tullut. Väkeä tungeksi niin paljon Bonnken ympärillä.

Silloin minulla välähti. Sanoin vaimolleni: ”Minä tiedän reitin, jota kautta Bonnke tulee ulos jäähallista tilaisuuden jälkeen. Mennään sinne ovelle odottamaan ja kun hän tulee, pyydetään, että hän rukoilisi meidän puolestamme.”

Tuossa tilanteessa näet mieleeni palautui yhtäkkiä lapsuuteni taitoluisteluharrastus, jonka johdosta muistin jäähallin takaoven kautta reitin pukuhuoneisiin. Sinne kiiruhdimme vaimoni kanssa.

En muista tarkalleen kauanko odotimme, mutta siellä me kahdestaan seisoskelimme aikamme. Paikalla ei ollut ketään muuta. Ei ristinsielua.

Sitten näin lasioven lävitse Reinhard Bonnken tummassa popliinitakissa seurueineen tulevan tuulikaappiin ja astuvan avautuvasta ovesta ulos.

SIINÄ ME SEISOIMME vaimoni kanssa. Pysäytimme Bonnken ja pyysin englanniksi voisiko hän rukoilla puolestamme. Muistan Kai Antturin hänen rinnallaan. Bonnke katsoi hetken ja kysyi mistä olin oppinut niin hyvin englantia. Viittasin vaimooni vierelläni ja kerroin, että puhumme englantia koko ajan kotona.

Sitten hän laski kätensä jämäkästi meidän päällemme ja siunaten rukoili tapansa mukaan palavasti puolestamme, että Herra käyttäisi meitä evankeliumin työssä ”maan ääriin saakka”. En muista rukouksesta muuta, kuin tuon viittauksen saada olla Herran käytössä maan ääriin.

Rukoiltuaan näin puolestamme Bonnke seurueineen jatkoi matkaa. Minä ja vaimoni kiitimme häntä ja palasimme kotiin yhdentoista neliön asuntoomme Pursimiehenkadulle.

OLEN USEIN MIETTINYT tätä tapahtumasarjaa nyt kun saan Jumalan armosta olla toiminnanjohtajana Patmos-työssä, lähetys- ja avustusjärjestössä, joka vie evankeliumia ja apua ”maan ääriin saakka”. Olen saanut olla mukana kasvavassa kotimaisessa kristillisessä radiolähetystyössä, julistaa Albaniassa, Romaniassa, Brasiliassa ja opettaa myös suurissa eurooppalaisissa tapahtumissa ynnä muuta.

Mutta olisiko se kaikki jäänyt kokematta ilman noita lapsuuden vaiheita, joihin sisältyy myös kipeitä muistoja ja häpeää? Kuitenkin juuri noiden vaiheiden ansiosta sain siunauksen kirjaimellisesi takaoven kautta. Jumalan miehen rukous on tullut kuulluksi ja siunaus kantanut tähän pisteeseen.

EMME AINA YMMÄRRÄ mitä Jeesus tekee ja miksi. Miksi hän sallii kipeidenkin asioiden haavoittaa meitä matkalla. Silti Jeesus tietää mitä hän tekee (Joh. 6:6). Ja vaikka emme silloin sitä itse käsitä, vastedes ymmärrämme sen.

”Kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room. 8:28).

Tämä on totta myös sinun elämässäsi, vaikka juuri nyt et elämäsi olosuhteita katsoessasi käsittäisi miten se on mahdollista. Vastedes sinä sen ymmärrät.