Kyyhkysjahtia

Toinenkin ”villipulu” saapuu Suomeen hieman edellistä myöhemmin: sepelkyyhky, C. palumbus. Sen ääni on pöllömäinen hu-huu-HUH! Sepelkyyhkyt pesivät aina puussa, mutta niistä on usein tullut citylintuja. Kotini lähellä huhkii kesäisin ainakin kolme sepelkyyhkyä. Ne tunnistaa kaulassa olevasta sinivalkoisesta kauluksesta.

– Mielenkiintoinen ilmiö, muuten, tuo villieläinten ”cityistyminen”. (Ei sivistyminen.) Kilometrin päässä kotikaupunkini keskustasta, tehtaan joutomaalla, käy kuulemma hirviä. Työpaikkani ohitse iltapäivällä keskellä neljän ruuhkaa töpötteli kettu. Alueella on myös nähty supeja. Yksi kesäinen yö pihallani seisoi valkohäntäpeura.

Mutta kyyhkysistä.

Kyyristelen keittiön hämärimmän nurkan perällä. Nostan kiikarin silmilleni hyvin, hyvin hitaasti. Silti se huomaa! Kaukana ulkona lehahdus, ja se on poissa. Villit kyyhkyset ovat tarkkasilmäisiä ja ne mieltävät kiikarin tummat putket haulikoksi. Metsästäjät sanovat, että kyyhkynen on äärimmäisen varovainen ja vaikea saalistettava. Se ruokaileekin vain aukeilla alueilla, jossa on näkyvyyttä kaikkiin suuntiin. Ei kai siinä ole juurikaan syötävää, mutta juuri vaikeuden vuoksi se on haluttu. Metsästäjä voi kehua retostella runsaasti itseään ja metsästäjän taitojaan, kun on ampunut kyyhkysen!
Sepelkyyhkyn metsästyskausi alkaa 10. elokuuta, mikä on aivan liian aikaisin. Ensimmäisten paukausten jälkeen niitä ei näe missään. ”Lempi aran on linnun lainen”, lauletaan kuulussa ooppera-aariassakin.

Tällainen on oma metsästyssuunnitelmani:

Heti, kun kuulen tutun kurnutuksen yläilmoissa, kolistelen katolle ja kiinnitän sinne talvisäilössä olleen uutun. Ja odottelen. Hätistän naakat. Haluan kyyhkyset asumaan katolleni. Kun ne on niin ystävällisen ja viisaan näköisiä. Syksyllä siunaisin niitä turvalliselle muuttomatkalle. Soidinaikaan uroskyyhky liikkuu siivet V-asennossa rakkaimpansa yllä. Ne ovat pariuskollisia. (- Sekin vielä! sanoo varmaan joku jumalaton lukija. – Haahka! sanon minä sille.) Metrinen, kunnon uuttu on pohjalta vuorattu sahanpurulla ja sammaleilla. Kolme kesää se on nököttänyt katollani kiinnitettynä käytöstä poistettuun savupiippuun – turhaan. En luovuta.
Ehkä olen hullu. Ehkä en.

Pyhää Henkeä verrataan kyyhkyseen. Ei ihme. Muuten, kerronko, miten sain Pyhän Hengen voitelua? Kerron.

Oli evankelioimistilaisuus, puhumassa vanha veteraani-evankelista. Nimi saattoi olla Pärssinen. Olin uusi uskossa ja menin rukoiltavaksi. Pyysin Pyhän Hengen täyteyttä. Pärssinen laski raskaan kouransa pääknupilleni ja alkoi rukoilla. Hän rukoili. Sitten hän rukoili äänekkäämmin. Samalla leipoen raskaalla kädellään päätäni. Sitten hän keikautti kasvonsa ylöspäin ja alkoi huutaa taivaaseen. Kohta hän huusi kielillä.

Yhtäkkiä ymmärsin ”kielet”. Hän huusi:

– Tänne päin! vielä tännemmäksi. Nyt vähän oikealle, peruuta siihen. Stop! Saa kipata!
Ymmärsin että sieltä oli tulossa jotakin – mutta mitä?

– Iloöljyä! Isosta taivaallisesta rekasta! Minulla petti pokka täysin. Kiitin ja siunasin Pärssistä. Hän ihmetteli: – Miten sinä siunaat minua, minunhan pitäisi? Hänkin nauroi, ja meillä oli hyvin hilpeä kotvanen.

Ehkä tuosta tapauksesta minulle on jäänyt taipumus jonkinlaisiin hengellisiin ”hepuleihin”. En uskalla sanoa, että ne olisivat Pyhästä Hengestä, mutta niitä tulee monesti aamurukouksen jälkeen ja hyviä saarnoja kuullessa. Jopa Raamatusta löytyy ratkiriemukkaita kohtia. Joskus on kuin joku kertoisi vitsejä, joita en mitenkään itse keksisi.

”Hän täyttää vielä suusi naurulla ja huulesi riemulla” sanoo Job 8:21. Arvelen että sinne taivaalliseen rekkaan jäi vielä paljonkin öljyä, ja ettei se ollut vain se yksi rekka vaan suorastaan yhdistelmä-ajoneuvo… ellei useampi… Ehkä kerran, kun Herra on saapunut ja ennalleen asettanut sen minkä pitää, ja kun kaikki entinen on mennyt. Ehkä kerran koko Suomen Siion nauraa, ja voi nauraa ihan kippurassa!