Lapsia synkässä yössä – silloin ja nyt (Näitä minä muistelen #5)

Jos näin oli ennalta määrätty, niin salomaitten ja kallioitten kautta oli tehtävä matkaa ennen kaikkea siksi, että sieltä löytyvät nuoret ja vanhat odottamassa sitä elävää evankeliumia, jota Ensio Lehtonen oli armoitettu julistamaan.

Ensio Lehtonen puhuu Pyhän Hengen voitelussa, ja lähteitä puhkeaa kuivaan maahan, kirjoitti SANA.

Ensio oli kaunopuheinen saarnaaja. Hän teki pitkän julistajantyön helluntaiherätyksen leirissä. Vaikka Lehtonen siirtyi luterilaiseen kirkkoon hänen avoimuutensa kristittyjen yhteyttä ja ykseyttä kohtaan kasvoi vielä paljon suuremmaksi kuin mitä se oli aikaisempien sitoumusten päivinä.

Turun konserttitalossa pidetyn Israel-aiheisen juhlatapahtuman jälkeen istuimme iltaa Lehtosen ikätoverin helluntaisaarnaaja Yrjö Itkosen kodissa Kaarinassa. Veljet herkesivät muistelemaan yhteisiä saarnaaja kollegoitansa nuoremmilta vuosilta. Alettiin leikkimielisesti muistella ja toistella kollegoitten saarnanuotteja. Kesken moisen Yrjö Itkonen totesi:

”Hyvä on, että Ensio-setä on tässä itse paikalla, sillä sinun saarnaääntäsi ei kukaan pysty matkimaan. Puhuit sitten mistä tahansa aiheesta niin aina äänesi aidosti liikuttui ja silmiisi puhkesivat kyyneleet. Ja vielä yksi asia: mistä tahansa saarnasit, niin kuulijat olivat tottuneet siihen, että ennemmin tai myöhemmin puhut pienten lasten hädästä, erityisesti orpolapsista ja heidän tarpeistansa.”

Ensio Lehtonen pääsi salomailtansa taivaan maahan 1971. Muistojuhlassa varatuomari Pentti Kuoppamäki totesi: ”Jos ketkään ovat menettäneet paljon Ensio Lehtosen kuolemassa, niin niitä ovat Suomen lapset.” Niinpä.

Voimallisesti tämä koettiin niin sotien edellä kuin sotien aikana ja niitten jälkeen.

Ensiolla ei ollut fyysisiä lapsia. Nuorena hän solmi avioliiton Eeva Helena Karangon (os. Valli) kanssa. Mainitsin aikaisemmassa kirjeessä punaisten murhanneen Helenan puolison. Avioliiton kautta Ensio sai kasvattilapsia. Yksi heistä – Laila Karanko – työskenteli Kuvassa ja Sanassa vielä Ension kuolemankin jälkeen.

Seuraavassa kirjeessäni kerron Mirjasta, Raijasta ja Oivasta, jotka jokainen adoptoitiin Lehtosten perheeseen – hyvin erilaisista ja erikoisista taustoista kukin. Aloittaessani tätä kirjoitelmasarjaani oli useasta seikasta johtuen vahvana lähtöpisteenä sotavuosien aika. Onhan yksi painava syy tähän kirjoittamiseen yhteinen patmostyö, joka vuosina 2020 – 2022 saavuttaa useita raamatullisestikin merkittäviä vuosimääriä – ja aina aloitetaan talvi- ja jatkosotien tienoilta. Työn juhlaan ei hypätä ilman, että ihmiset ja tapahtumat, jotka ovat paaluttaneet reittiä, tulevat esille – tai voi yrittää hypätä, mutta silloin ei päästä maistamaan sitä todellista elämää, joka yhdessä Pyhän Hengen tekojen kanssa loi ja muodosti sen, mitä on merkitty taivaan valtakunnan aikakirjoihin. Suomen kaikkien sotien vuodet ovat Ensio Lehtosen valuvuosia, elämän suurimpien murrosten ja uusien alkujen aikaa. Siksi sallittaneen vielä joitakin katkelmia Lehtosen päiväkirjoista talvi- ja jatkosotien ajalta.

ELÄMÄÄ elettiin Taivaskallion talossa.

Kysyin Ensio Lehtoselta mitkä ovat sotavuosien päällimmäiset mutta samalla tunnelmiltaan raskaimmat muistot. Olemme Belgian autobaanalla. Olemme kokoustaneet Ensiolle rakkaan lähetyspastori Lionel Coeckelberghsin seurakunnissa kolmessa belgialaisessa kaupungissa. Tällä matkalla olemme myös osallistuneet Billy Grahamin suurkokoukseen teltassa Pariisissa. Nyt suuntaamme Saksaan tutustumaan, oppimaan ja tuomaan Suomeen Päivölän lastenkotiin tietoa ja taitoa Saksan maaperällä olevista lastenkylistä ja vastaavista laitoksista.

Kilometrit taittuvat baanalla. Kuuntelen ja taltioin johtajani puhetta.

Kaunein muistoni Taivaskalliolta sotavuosienkin ajalta oli tämä…

Pienokaiset nukkuivat enkelien siipien suojassa, kun sitä oli illalla yhdessä rukoiltu.

Mutta hälytyssireeni herätti viattomat yövuoteiltansa. Ne soivat ilkeästi, sydänjuuria karmien. Ja korttelin vartiomies löi seinään niin että jymähti. Samaan aikaan sammui ja syttyi valo. Hirveä hälytys! Tähän pauhuun täytyi pienokaistemme herätä.

Muutamassa sekunnissa vedin päälleni jotakin vaatetta. Riensin kiireesti Raijan vuoteen luo. Kiedoin pienen, lämpimän paitaressun huopaan, tempasin käteeni paperikassin, joka sisälsi hänen vaatteensa, ja niin riensin rakas ja raskas kantamus sylissäni sirpalesuojaan.

Minkä tähden näin julmalla tavalla raastetaan viattomien pienokaistemme hentoja ja herkkiä hermoja?

Raija vapisi sylissäni. Koetin peitellä ja verhota häntä ruumiillani kuin kanaemo poikasiaan.

Voi, armahda Herra meitä, jotka olemme syntiä tehneet, etteivät lapsemme joudu meidän tähtemme kärsimään!

Se yö kului loppuun. Aamulla saimme palata sisälle taloon. Pienokaiset olivat kankeita kylmästä ja kaikesta puutteesta ja hädästä.

Rauhallisuutta ei kestänyt kuin loppupäivään. Ilmahälytys ulvahteli jälleen ilkeästi. Päällystakkia napittaen ja rukkasia käsiinsä vetäen naiset ja pienokaiset kiirehtivät läheiseen Käpylän metsään.

Lentokoneet menivät eikä pommeja tippunut. Mutta VAARA OHI merkkiä ei kuulunut. Kylmässä metsässä oli värjöteltävä, korvat herkkinä kuunneltava.

Taas kuuluu moottorien surinaa! joku tiedotti. Lähestyvät! Alhaalla lentävät! Tulevat ihan kohdalle!

Siinä me olimme, ”lehtoset”, koko turvaton joukko. Mitä tehdä? Lapset ja aikuiset, nuorin ja vanhin, kaikki me polvistuimme lumihankeen, kaikkien katseet kauhua täynnä. Pommeja putosi, jo aivan lähellekin. Ilkeä vihellys täytti ilman, yksi pommeista putosi kauhistuneen joukon keskelle – mutta ei räjähtänyt! Rakas Jeesus! Kiitos kiitos kiitos…

Juoksimme yhtenä joukkona syvemmälle metsään. Edessäni juosta läähätti reumatismia poteva vanha nainen. Oikeastaan hänen kulkuaan ei voinut juoksuksi nimittää. Se oli sydäntä särkevää eteenpäin raahautumista, se oli epätoivoista ponnistelua hirvittävän kuoleman kourista, sillä venäläiset koneet olivat jo aivan melkein kohdalla. Ja konekivääritulitus pyyhki lumista maata.

Tuolta kipittivät toista tietä aivan viimeisillä hetkillä kaksi pientä lasta, viisivuotias tyttö ja häntä vuotta vanhempi poika. Missä on äitinne? Työssä, lapset vastasivat.

Kuinka osaatte tulla tänne?

Äiti on neuvonut, että kun kuuluu lentokoneitten ääntä niin juostaan tähän suuntaan puitten alle. Ja jos on yö ja pimeätä ja olemme yksin kotona, niin äiti on sanonut, että saamme tulla Lehtosten ovea kolkuttamaan.

Katselin lapsia saman aikaisesti ihaillen ja tuskaisena. Olin näkevinäni Jumalan enkelit heidän takanaan. Äidin täytyi olla työssä ja isä oli ilmeisemmin rintamalla. Mutta Jumala on hyvä Jumala ja antoi määräyksen enkeleilleen varjella ja suojella pienokaisten henkeä.

Meillä kävi seurakuntalaisia kylässä, rintamaltakin lomalle tulevia veljiä tuli käymään. Kuten reipas uskovainen sotilas, joka toi rintamaterveiset vaikka Ristin Voittoon pistettäväksi.

”Ilmestyksiäkin olemme nähneet.”

Kyselin, onko aseveli nähnyt omin silminkin? Näin mies kertoi:

”Minä olen nähnyt omin silmin. Toveri makasi taistelun jälkeen kuolemaisillaan etulinjalla. Me hänen toverinsa kokoonnuimme hänen ympärilleen. Silloin saimme nähdä enkelin kumartuvan kuolevan toverimme paarien yli ja laskevan kätensä siunaten hänen päällensä. Sitten enkeli siunasi myös meidät toisetkin. Ei ainoastaan yksi tai kaksi nähnyt enkeliä, vaan joka mies näki hänet. Ei vain paarien ympärillä olevat, osaston kolme sataa miestä kaikki näkivät suuren valtavan enkelin.”

Ihmeellinen oli myös Koiviston sankarien kokemus. Se oli oikein vanhatestamentillinen ihme. Kun pieni joukko puolustajia oli vetäytymässä jäitse Koiviston saarista mantereelle omiensa luokse, joutuivat he yhtäkkiä suuren railon partaalle. Tilanne oli aivan samanlainen kuin Israelin kokemus Punaisen meren rannalla: edessä musta syvyys, takana säälimätön vihollinen.

Mutta Koiviston sankareille tapahtui samanlainen ihme kuin Israelille muinoin: he saivat kulkea kuivaa myöten toiselle rannalle. Railo nimittäin meni heidän silmiensä edessä umpeen ja koko joukko pääsi toiselle rannalle omiensa luokse.

Suuria ovat Jumalan todelliset ihmeet!

ETENEMME baanoilla. Valtionrajoja ylitetään. Pian Saksassa ja yöpaikkaa etsimään.

Sitten Ensio Lehtonen katkaisee hiljaisuuden lyhyttä kommenttia varten:

Jonkun matkaa sotien jälkeen en voinut ajatella puhuvani mitään tällaista. Mutta eräänä päivänä ehkä kuolemani jälkeen Suomi on jälleen oleva taiston tantereena, millaisia lienevät aseet ja millaista tuhoa niillä kylvetäänkään. Kirjoita muistiin ja painata joskus suomalaisille kristityille kehotukseksi mitä tässä palvelutyössä olemme kokeneet ja oppineet. Hyvät, taivaalliset voimat ovat Suomen puolella!

Olettehan sallineet, rakkaat patmosystävät, nämäkin kirjeet, joissa sotavuodet elävät. Joku kokee tällaisen vieraana ja tarpeettomana – mennyt oli ja meni. Jotkut ovat syntyneet koetuksen vuosina ja käsittävät taustansa ja elämänsä eväät kenties uudella tavallakin. Ja jotkut vielä elävät joukoissamme ja lukiessansa elävät uudestaan kaukaisia päiviä.

Olkoon jokaiselle lukijalle yksi asia selvä kerrottujen tapahtumien yhteydestä ja vaikutuksesta siihen, mitä Lehtosen työn avauksia kokeneet jälkipolvet ovat ja edustavat: heillä on konkreettisia todisteita Jumalan suuruudesta ja todellisuudesta ja kykeneväisyydestä ja ennen kaikkea halukkuudesta vastata sille, joka avuksi huutaa Herran nimeä. Ollessasi esirukouksin ja rakkauden lahjoillasi tukemassa patmoslipun alla tapahtuvaa valtakunnan työtä, olet joukossa, joka tietää, että Jumala voi ja tahtoo kärsivää ja hädässä olevaa auttaa. Ole mukana – tule mukaan!

Sinua siunaten, jälleen seuraavaan viikkoon.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.