Mikki Hiiri merihädässä

Maaherrana saarella oli Olav Olavson, huoltopäällikkönä Laxa Torskeson ja viestipäällikkönä Jonas Finnmarkson. Saaren asukkaat olivat tutkijoita, matkailuyrittäjiä, huoltomiehiä, merimiehiä, kalastajia, palveluyrittäjiä ym. ja heidän perheitään. Olipa saarella koulukin lapsille. Laivat toivat mantereelta ruokaa ja muita tarvikkeita ja veivät kalansaaliita mennessään. Jossain kauempana aavalla suuret valtiot pitivät aika ajoin merisotaharjoituksia, mutta se oli kaukana. Elämä sujui normaalisti ja kaikki olivat onnellisia Onnenkukkuloilla.

Eräänä päivänä saaren hallintokeskukseen tuli viesti:

– SOS, SOS! Olemme vaarassa upota. Pyydämme saada haaksirikkoutua saareenne, koska olette kaikkein lähinnä.

Saarelta vastattiin:

– Keitä te olette ja missä? Eikö siellä ole muita aluksia lähellä?

– Olemme huoltoalus Ms. M.H. Täällä ei muita ole. Otamme kurssin kohti saarta.

– Tulkaa nyt sitten. Lähetämmekö evakuointialuksen teitä vastaan?

– Ei tarvitse. Pääsemme juuri ja juuri sinne.

– Tervetuloa, kunhan ette ole sota-alus. Miten kaukana olette?

– Olemme huoltoalus, huollamme kaikenlaista. Olemme 27 meripeninkulman päässä.

Samassa tuli viesti saaren tutka-asemalta:

– Koillisesta seilaa saarta kohti lentotukialus, näkyy kohta horisontissakin.

Saarelta viestitettiin:

– Haloo, lentotukialus! Ilmoittakaa nimenne ja kurssinne! Vastaus tuli:

– Se on me, Ms. M.H. Me olemme uppoamisvaarassa. Tulemme ja rantaudumme tilapäisesti – siis tilapäisesti!

– Ei käy! Tämä on demilitarisoitua aluetta.

– Tämä on hätätilanne, force majeure! Emme tule laituriinne vaan rantaudumme redille.

Ja sieltä vaan tultiin varsin nopeasti. ”Huoltoalus” osoittautui suureksi lentotukialukseksi, ja kun se karahti saaren kupeeseen, oli kuin saari olisi saanut jättimäisen apupöydän viereensä. Aluksen kyljessä luki nimi: MIKHAIL HVRANJO.

– Lähetämme sinne tulliviranomaiset ja lääkärin, viestitettiin saarelta.

– Ei tarvitse. Emme aio rantautua lainkaan, ja ulkopuolisia ei päästetä alukselle karanteenisyistä.

– Miten huolehditte ruoan ja veden saannista?

– Ei hätää. Saamme kaiken tarvitsemamme, olemme täällä hiljaa kuin hiiri, korjaamme aluksen ja sitten lähdemme, vastattiin Mikhail Hvranjosta.

(Tämä tavanmukaisella merimiesenglannilla käyty radiokeskustelu oli tietysti kenen tahansa kuultavissa, ja saarelaiset antoivat lentotukialukselle pian kutsumanimen: Mikki Hiiri merihädässä.)

Sitten ei tapahtunut vähään aikaan mitään. Jostain Mikki Hiiren kannen alta kuului kolahduksia, moottoria käynnistettiin ja pysäytettiin. Käynnistettiin uudelleen.

– Sanokaa määräaika korjauksillenne tai lähetämme sinne täältä käsin monttöörit, sanottiin saarelta.

– Kyllä me hoidamme, kun vain odotatte kärsivällisesti.

– Nimittäin, olette sota-alus ja tämä on demilitarisoitu alue. Saatte kohta aikaan kansainvälisen selkkauksen.

Mikki Hiiren kannella ulvahti. Komentotornin takaa katveesta ampaisi suihkari ilmaan ja kaarrettuaan laajasti meren yllä se suuntasi pohjoiseen. Heti perään toinen teki samat liikkeet ja poistui.

– Onko nyt okei? kysyttiin Mikki Hiirestä. – Nyt meillä ei ole mitään sotakalustoa mukanamme. Ei niin mitään, olemme mitä rauhanomaisin!

Olavsson ei viitsinyt vastata, hän kääntyi viestintäpäällikkö Finnmarksonin puoleen:

– Kerro tilanne emämaahan, pyydä ohjeistusta ja käytä salattua yhteyttä.

– Kuule Olav, etkö muista että merikaapeli on katkaistu. Ei saada salausta.

– No voi harmi. On se kumma mitä muka yksi paikallaan sahaava troolari voi saada aikaan. Jos se vika kuitenkin on jommassa kummassa päässä?

– Ei ole. Kaapelin katkaisu onnistuu troolaamalla, kun syvyyttä on vain satasen metriä. Ja se troolari on varmuudella kuvattu satelliitista.

– Käytä sitten radiota.

Merkkiääni keskustietokoneesta:

Napasäätiedote:  – Vallitseva korkeapaine väistyy kaakkoon. Beaufortinmereltä ulottuva myrskyrintama siirtyy sen tilalle, tuoden navakan tai kovan tuulen kuljettamia ahtojäitä. Paikoin sankkoja lumipyryjä. Vallitseva aallokonkorkeus 5 –  …

Huoltopäällikkö risti kätensä. Hän oli uskossa, ja työtoverit olivat jo tottuneet hänen ex-tempore rukoushetkiinsä. Torskeson mutisi:

– Herra, varjele meitä, auta meitä suuntaamaan katseemme taivaaseen ..

Surinaa taivaalla. Pienikokoinen kone, jonka siivissä luki OH. Samassa aktivoitui radio:

– Heipparallaa! täällä Oscar Hotel. Tuon lomalta palaavia. Saapiko tuon ison pulpetin näköiselle laskeutua?

– Ei ! Mene meidän kentällemme. Olavsson ärjäisi mutta muutti samantien sävyä.- Ja sano väellesi, että tervetuloa taas töihin.

Koitti ilta ja yö. Mikki Hiirellä kolisteltiin. Se herätti toiveita, että siellä tosissaan korjattaisiin jotain, ja että tukialus pian lähtisi.

Aamulla odotti pari viestiä. Mikki Hiireltä kerrottiin, että heille odotettiin postilentokoneen tuloa, joka toisi tarpeellisia korjaus- ja muita tarvikkeita.

Kansainvälinen puolustusliitto KÄ-LY viesti nähneensä oudon aluksen Glychyrrian kyljessä ja vaati selitystä.

– Jos tietokoneella olisi sormi, niin se menisi nyt suuhun, Finnmarkson naljaili. Olavsson oli hiljaa samaa mieltä ja pohti kauanko KÄ-LY jaksaisi odottaa heidän selostustaan. Ja mitä voisi sanoa? Ja mitä tässä tilanteessa ylipäätään voisi tehdä? Vai voisiko mitään?

– Ei niille satelliittikuva riitä, tulevat varmasti lähempää katsomaan, Finnmarkson totesi.

Puolenpäivän maissa idästä saapui propellikone. Tulosuunnasta arvattiin se Mikki Hiiren postikoneeksi. Tyypiltään se oli ”postimerkille laskeutuja”. Se tuli hyvin matalla ja hitaasti. Lentotukialuksen yllä se sakkasi ja istahti kannelle kuin lintu. Postikoneen pulleasta ruumasta pursusi tavaraa. Lautaisista pakkilaatikoista oli mahdotonta päätellä, mitä ne sisälsivät. Jostakin tukialuksen uumenista tupsahti paikalle isohko joukko vihreäpukuisia miehiä rullaamaan tuliaiset pikaisesti kannen alle.

Saaren johtajat katselivat kiikareilla toimintaa huolestuneena:

– Onko niillä noin paljon väkeä, ja miten ne on onnistuneet pitämään ne piilossa. Siinähän on kokonainen komppania!

Postikone näytti tankkaavan. Lentäjä meni Mikki Hiiren komentotorniin. Puolentoista tunnin päästä antonov nousi ja suuntasi sinne, mistä oli tullutkin.

KÄ-LY:n koneet näkyivät ensin vain kahtena vanana korkealla. Sitten ne kävivät pudottautumassa ja jylistivät Mikki Hiiren yli kolmesti. Saaren johtajat eivät osanneet sanoa, olivatko KÄ-LY:n suihkukoneet miten aseistetut, mutta eräs saarelainen tiesi myöhemmin kertoa että kyllä niillä oli ollut täysi taisteluvarustus mukana. Sitten KÄ-LY lähti.

Viestintäradio rähähti ääneen:

– Täällä Mikhail Hvranjo, kieltäkää niitä hävittäjiä pyörimästä näillä vesillä! Tämä on demilitarisoitua aluetta.

– Olettehan itsekin sota-alus!

– Emme ole! Olemme vapaaehtoisesti demilitarisoineet itsemme ja haaksirikossa. Jos ne koneet vielä tulevat me amm..  annamme Gaagin kansainväliselle tuomioistuimelle todisteet uhkailevasta häirinnästä.

– Oletteko nyt saaneet sellaiset korjausvälineet, että pääsette lähtemään täältä, Olavson kysyi, mutta Mikki Hiiri vaihtoi aihetta:

– Tekö kutsuitte ne suihkukoneet? Ja miksi?

– Emme me mitään ole kutsuneet.

– Lähettäkää tänne sellainen pumaska, jossa todistatte, että ette ole kutsuneet!

Olavson joutui nieleskelemään hetken, sitten hän sanoi:

– Täytyisikö meidän todistaa että emme ole tehneet sitä, mitä emme ole tehneet?

– No joku paperi meidän pitää saada.

– Hoitakaa itse pumaskanne ja korjatkaa pikaisesti peltipurkkinne pois näiltä rannoilta! Ja Olavsson läppäsi radion kiinni. Viestintäkatkos.

– Tämä juttu alkaa haista kuin härski silli.

– Sanos muuta, sanoi huoltopäällikkö Finnmarkson.

– Älä muuta sano, sanoi myötätuntoinen Torskesonkin.

Seuraavana päivänä koki selvästi että säätyyppi oli muuttunut. Mainingit olivat saaneet vaahtoharjan, aurinko oli kadoksissa pilvien takana. Jäätävä, puuskainen tuuli tuntui voimistuvan.

– Täällä Mikhai Hvranjolta taas. Kenen kanssa minulla on kunnia jutella?

– Tämä on Olav Olavson.

– Niin justiin! Meillä on ollut vähän hankaluuksia, mutta nyt näyttää kirkastuvan. Muuten, minä olen Aljeks vaan.

– Olav.

– No niin, hauska tutustua, Olav. Kyllä tämä tästä. Meille on tulossa pari ponttonilaivaa, jotka kannattavat alustamme sen verran että voimme siirtää tätä. Nimittäin, meillähän on vuoto ja pumppujen teho ei riitä ja niin edelleen. Niin tuota.

– Aljeks, ettekö voisi pistää vain sitä yhtä osastoa umpeen, kai teillä on poikittaislaipiot.

– Kyllä niin on tehty. Ponttonit tarvitaan kuitenkin. Kuule, nyt kun me justiin ollaan tutustuttu, niin kohta tästä lähdetäänkin pois. Se on vähän harmi. Meillä on lääkekonjakkia ylenpalttisesti, lähetänkö sinulle ”pullopostia” ihan ystävyydellä?

– Minä en juo, lääkäri kieltää, sanoi Olavson kulmiaan rypistäen, mikä onneksi ei näkynyt keskustelukumppanille.

– No sitten on pientä pr-tavaraa noin niinku suhdetoimintaa varten. Kelpaisko rolexi?

– Ei käy. Säännöt kieltää.

– No ei se mitään. Tärkeintä on että ollaan ystäviä ja keskusteluyhteys on auki. Minä olen kertonut sinusta meidän kommodorille Arktipolissa. Hyvä mies. Tärkeä mies. Hän on kiinnostunut sinusta, Jos matkailet joskus Arktipolissa…

Tuntui, että Aljeks olisi jutellut vaikka kuinka kauan.

– Niin sano vaan Aljeksilta terveisiä, niin pitävät sinua kuin piispaa pappilassa..

Olavson lopulta vain ynähteli – niin – jaaha – niinkö. Sitten hän sanoi:

– Toinen puhelu tulossa, over! Ja katkaisi.

Hän tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa ja meni lakitta ulos astelemaan viideksitoista minuutiksi.

Sateli lunta. Talvi oli tullut yks kaks, kuten se välillä teki. Tuuli oli lisääntynyt sitten eilisestä, mutta aallokko ei näyttänyt juurikaan liikuttavan Mikki Hiirtä.

Kaksi päivää kului ilman erityisiä tapahtumia. Olavson alkoi epäillä, että siellä jossain emämaan ja KÄ-LY:n johtoportaissa oltiin täysin tietoisia Glychyrrian tilanteesta ja keskusteluista Mikki Hiiren suuntaan, mutta hän torjui ajatuksen stressin aiheuttamana luulotautina.

Ponttonilaivat tulivat. Niitä oli kolme. Saarelaiset seurasivat etäältä, kun ne kulkivat peräkanaa keinahdellen aalloissa välillään pitkä touvi, joka piti niitä yhdessä. ”Kolme pientä elefanttia kulki näin..” Finnmarkson hyräili vinosti hymyillen. Pitkällisen manööverin jälkeen ne asettautuivat: ensimmäinen ponttoni Mikki Hiiren pohjoiseen ulkokulmaan, kaksi sen perään, ulospäin, niin että niiden ja saaren väliin muodostui ikään kuin hieman tyynempi laguuni. Uloin ponttooni ankkuroitiin tiukasti merelle ulos.

Päiviä kului. Mikki Hiireltä ilmoiteltiin, että sää ei ollut sopiva irrotukseen ja hinaukseen, täytyi odotella suotuisampaa merenkäyntiä.

Sitä ei kuulunut.

Sen sijaan kuului nousevaa myrskyn ulvontaa. Aallot kasvoivat ja näyttivät välillä lakaisevan Mikki Hiiren lentokenttääkin. Se ei estänyt heidän näppärää postikonettaan käväisemässä viikottain ja tuomasta laatikoittain jotain tavaroita, todennäköisesti myös polttoainetta.

Mutta sitten tuli myrskyn tuomana jäätelejä. Ne ajautuivat lentotukialuksen ja ponttonien muodostamaan ’laguuniin’ kuin haaviin  – ja jäivät sinne.

Viikon perästä tuuli tyyntyi, ja voitiin odottaa merenkäynnin jonkinasteista asettumista.

Olavson käytti tätä perusteluna kysyä:

– Eikö teillä ole kaikki mitä tarvitsette kotimatkaanne varten? Koska lähdette?

– Ei me minnekään lähdetä, me on jäädytty kiinni.

– Häh!

– Jäälautat ja sohjot sen päälle ovat niin liimautuneet meihin kiinni, että joudutaan odottamaan kevättä…

– Mitä vielä, päästäkää ne pontonit syrjemmälle, niin merivirta ja tuuli vie sohjot ja muut!

– Ei käy, mekin voimme lähteä huonossa tapauksessa ajelehtimaan. Kevään odottelu on meille kaikkein turvallisinta. Vietämme talven täällä.

Saaren hallintokeskuksessa syntyi syvä hiljaisuus. Kuului vain tuulen hiljainen vingunta nelinkertaisissa ikkunoissa. Kaikki ajattelivat talvea. Joka odotteli voimistumistaan ja kerta kerran jälkeen näyttäisi aina enemmän kaiken pysäyttävää mahtiaan.

– Tiedota maihin, Olavson sanoi lopulta viestipäällikölleen.

Emämaasta tuli seuraavana aamuna tiedote:

”Lähetämme Glychyrriaan kaksi kuninkaallista fregattia avuksi alueelle syntyneen tilanteen ratkaisemiseksi. Kehotamme pysymään rauhallisena ja sallimaan fregateille tarvittaessa ankkuroitumisen saareen tällä poikkeuspäätöksellä.”

Tiedotteeseen sisältyi puolustusministerin henkilökohtainen, salainen viesti Olavsonille, jonka Finnmarkson oli printannut ja ojensi hänelle:

”Tiedoksenne: Fregateissamme on riittävästi ’suolaa’ sulattamaan isonkin lautan, – siis jäälautan.”

Olavson julkaisi maaherrallisen tilannekatsauksen kaikille saaressa oleville:

”Saaremme historiassa on tulossa ainutlaatuinen laivastovierailu, kun emämaamme fregatit tulevat lähipäivinä vesillemme ja viivähtävät satamassamme. Kaikkia asukkaita pyydetään pysymään rauhallisina kaikissa tilanteissa, luottamaan viranomaisiin sekä auttamaan heitä tarvittaessa.”

Seuraava päivä valkeni.

– Tule katsomaan!

Mikki Hiireltä oli alkanut tulvia miehiä kannelle. Vihreät miehet olivatkin kellastuneet ja punastuneet ja sinistyneet ja saaneet kaikkia muita mahdollisia värejä; he olivat värikkäissä toppaisissa hiihtoasuissa. Heitä laskeutui joukottain pelstusveneisiin ja sauvoi rantaan. Sieltä ne hajaantuivat nopeasti ympäri saarta.

– Mitä ne tekevät?

– Kuulemma jotkut yrittävät vaihtaa likööripulloja suksiin.

– Jotkut sanovat että he ovat pakolaisia ja anovat turvapaikkaa.

– Täällä ei ole mitään konsulaattia, eikä mitään turvapaikkoja myönnetä, jyrähti Olavsson. Kyllä niitten pitäisi se tietää!

Saaren tutka-asema tiedotti: Kaksi fregattia lähestyy.

Olav otti yhtyeyden Mikki Hiireen:

– Aljeks, ne sinun miehesti ovat rantautuneet saareen ilman lupaa!

– Onko? Siistiä! Täytyypä ottaan komento ja – hik – kutsua takaisin. Meillä on laivastopäivät. Tulepa sinäkin käymään..

Olavson sulki yhteyden. Fregatit olivat jo näkyvissä, KÄ-LY muistutti olemassaolostaan ylilennolla ja saari oli täynnä vieraita miehiä. Jostain Olavsonille lennähti ajatus: ”Mitä jos sanoutuisin irti tästä kaikesta …

Nyt  joudumme pysäyttämään tämän tilanteen ja jättämään Onnenkukkulat, kaikki sen ihmiset sekä Mikki Hiiren – jäätyneessä merihädässä. Mutta ei hätää: tämä on vain sepitettä, ja ehkä on hyväkin, että kirjoittajalta joskus loppuu mielikuvitus.

Sen pituinen se.