Miten nähdä ja kokea näkymättömiä (2/3) – Leo Mellerin kesäblogit osa 8

PIETARI kirjoittaa kristityn osaksi tulevasta taivaallisesta kokemisesta:

Olen Kristuksen kärsimysten todistaja ja osallinen myös siihen kirkkauteen, joka vastedes on ilmestyvä.  (1 Piet. 5:1).

Tuolla tavalla ajattelee ja kommunikoi todellinen kristitty.

Kiireesti katsomaan Sanan peilistä omaa kuvaa ja tiedostamaan, ovatko kärsimys ja kirkkaus oikeassa suhteessa elämässä. Mikä ja millainen on näiden kahden ”oikea ja sopiva suhde”? Sellainen, jossa kiitollinen yhteys Herraan Jeesukseen Kristukseen on yhtä jatkumoa.

Raamatun vanhimman kirjan sanoittaja Job kuvailee tasapainoista uskon vaellusta seuraavasti:

Katso, hän (Jumala Luoja) surmaa minut, en minä enää mitään toivo; tahdon vain vaellustani puolustaa häntä vastaan.

Jo sekin on minulle voitoksi; sillä jumalaton ei voi käydä hänen kasvojensa eteen.  (Job 13:15-16).

Englanninkielinen Raamattu perustekstissään ilmaisee jakeen 15 sisällön näin: Though he slay me, yet will I trust him. – Vaikka hän teurastaa minut, silti minä luotan häneen. 

Eikö totta – laajemmassa raamatullisessa perspektiivissä kristityn kokema yhtäaikainen kärsimys ja kirkkaus vaativat minua – ja toivon mukaan sinuakin, lukijani – lausumaan Isälle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi – ei niin kuin minä, vaan niin kuin Sinä tahdot kohdallani.”

Edesmennyt suomalaisessa helluntaiapostolisuudessa ainoalaatuisen julistajan palveluksensa aloittanut ja kansanraamattuseuralaisessa evankelisuudessa sen päättänyt, minulle läheinen, suuresti kunnioittamani William Uotinen tapasi rukoilla   päivittäin tällaiseen tapaan: Tasapainota, rakas Jumala, Isä,  minun vaellustani suomalla minulle siunaustesi oheen se määrä kärsimystä, mikä on pyhitykselleni parhainta ja luovuttamattominta. Kun tapasi mukaan minua suuresti siunaat, pyydän, suo minulle myös tarpeellinen määrä kärsimystä.

PALAAN apostoli Pietariin ja hänen sanoihinsa.

Apostoli esittelee itsensä henkilönä, jonka kutsumuksena ja tehtävänä oli Kristuksen kärsimyksistä todistaminen. Samalla hän varmalla äänellä rohkeasti lausuu: ”Olen osallinen siihen kirkkauteen, joka vastedes ilmestyy.” Pyydän, huomioi Pietarin varmuus hänen laukaistessaan ilmoituksen kirkkaudesta, johon hänellä on osallisuus.

Mitenkä apostoli saattaakaan puhua niin varmasti ja horjumattomalla rohkeudella kirkkaudesta? Hänen elämänsä ja vaelluksensa on koosteeltaan vainoa ja kärsimystä.  Monen mielestä apostolin olisi sopinut paremminkin lausua: ”Minä toivon saavani osallisuuden kirkkauteen…” ja niin edelleen. Alatien puheella ja äänellä olisi ollut hyvä puhua.

Mutta ei!

Hyvin selvästi ja uskonvarmuudessa ja rohkeudella Pietari tunnustaa, että hänellä on osa ja arpa siihen kirkkauteen, joka koko Jumalan kansaa odottaa.

Pietari tietää kehen hän uskoo, ja tietää myös, että juuri hänen yksilökohtainen pelastuksen perustuksensa ei ole ainoastaan hänen kohdallansa vahva ja kestävä – se on samaa perustusta, jonka päälle ja varaan Luoja Jumala on rakentanut koko maailmankaikkeuden ja sitä ylläpitävän järjestyksen. Ja tämä tällainen pelastus on annettu kadotetulle ihmiselle ansaitsemattomana lahjana – eikä sitä koskaan milloinkaan oteta pois ihmiseltä.

OLIN kollega Marja Rantasen kanssa elokuun loppupuolella puhujantehtävissä Oronmyllyn leirikeskuksessa –  samaisessa, jossa useitten vuosien ketjussa johtajani ja hengellinen isäni Ensio Lehtonen palveli nuorten ja lasten legendaaristen kesäleirien organisaattorina ja opettajana. Kohtasimme henkilön, joka samaisissa leirikuvioissa oli nuorukaisena saanut ottaa Jeesuksen Kristuksen elämäänsä Vapahtajana ja Herrana. Muisteluittemme edetessä henkilö keskeytti sen mitä oli sanomassa ja kysyä huudahti: ”Muistatko, Leo?” ja alkoi laulaa tällaisia sanoja:

Kun Jeesus nimemme kirjoitti, Hän kirjaan ne kirjoitti. Ja kun Hän ne verellään kirjoitti, ei pyyhi niitä milloinkaan! 

Toki muistin!  Siispä yhdyin lauluun:

Eikö milloinkaan?

Ja ystävä vastasi:

Ei milloinkaan!

Ja sitten yhdessä kajautettiin summana kuten kymmeniä vuosia sitten samalla maaperällä:

Ja kun Hän ne verellään kirjoitti, ei pyyhi niitä milloinkaan!

Kiitos, Oron Raamattu-, Israel- ja Inkerin viikon ”puuhamies” Pentti Holi, kun kutsuit meidät Orolle – pikkasen saimme antaa ja paljon saimme ottaa vastaan ja tuoda mukanamme keskelle työpäiviämme.

RAAMATTU puhuu kristityn ahdistuksista ja kärsimyksistä vähän aikaa kestävinä – Kristus-kallio kestää näissäkin täällä ajassa ikuisuutta myöten – kestää kaikki koetukset ja myrskyt, näkyvän ja näkymättömän kaikki hyökkäykset.

Kristus-kalliota on kuvailtu kaikkeuden jykevimpänä rakennusperustuksena.

Kallio on Kristus. Hänessä on luotu kaikki, mikä on.

Kristus on Jumalan Sana, jossa luotu kaikkeus pysyy koossa – ja yhtä lailla yhden pienen ja näennäisesti vähäisen yksilökristityn elämä vaelluksineen ja toivoineen.

TIEDÄTTE, ETTETTE OLE MILLÄÄN KATOAVAISELLA, ETTE HOPEALLA ETTEKÄ KULLALLA, LUNASTETUT TURHASTA, ISILTÄ PERITYSTÄ VAELLUKSESTANNE VAAN KRISTUKSEN KALLIILLA VERELLÄ. (1 PIET. 1:18-19).

Itse Kristus oli henkilökohtaisesti opettanut Pietarille siitä, miten Hän oli lunastanut opetuslapsensa synnin ja perkeleen vallasta.

Jeesus oli ilmoittanut lunastaneensa verensä kalliilla hinnalla Pietarin ruumiin, sielun ja hengen ikuisesti, peruuttamattomasti, omaksensa.

Pietarille oli opetettu, ettei Golgatan veriuhrin kalliilla hinnalla lunastettua koskaan milloinkaan jätettäisi välinpitämättömästi pärjäilemään omassa voimassaan taivaalliseen kotiin.

Jeesuksen Kristuksen pyhä, pelastava, veri on niin kallis kaikessa luomakunnassa, että kun tuo veri sijoittuu takeeksi syntisen lunastusostamisesta taivaan valtakunnan kansalaiseksi, mikään ei voi katkaista Jumalan Uhrikaritsan pyhän ja voimallisen veren pelastussidettä Kristuksen ja pelastetun välillä.

ÄLKÖÖN TEIDÄN SYDÄMENNE OLKO MURHEELLINEN. USKOKAA JUMALAAN, JA USKOKAA MINUUN. 

MINUN ISÄNI KODISSA ON MONTA ASUINSIJAA. JOS EI NIIN OLISI, SANOISINKO MINÄ TEILLE, ETTÄ MINÄ MENEN VALMISTAMAAN TEILLE SIJAA?

JA VAIKKA MINÄ MENEN VALMISTAMAAN TEILLE SIJAA, TULEN MINÄ TAKAISIN JA OTAN TEIDÄT TYKÖNI, ETTÄ TEKIN OLISITTE SIELLÄ, MISSÄ MINÄ OLEN. 

JA MIHIN MINÄ MENEN, TIEN SINNE TE TIEDÄTTE.  (JOH 14:1-4).

Voimme olla varmoja, että Pietari kätki Jeesuksen lupauksen syvimpään sisimpäänsä.  Ja milloin tahansa myöhemmin hänen sisimpänsä valtasi pimeys, hänen ajatuksensa pakenivat takaisin siihen hetkeen, jolloin Mestari antoi hänelle ja toisille opetuslapsille tämän taivastoivon säteilevän lupauksen. Omakohtaisen kokemuksen kautta Pietari tiesi, että mitä Kristus lupasi, kaiken Hän piti ja toteutti.

Mestari oli luvannut lähettää jäljessänsä vaeltavalle seurakunnalle Pyhän Hengen.  Kuinka täsmällisesti ja ylitse vuotavasti Kristus täyttikään lupauksensa suurena helluntaipäivänä.

Myöskin me tänään – me, joka olemme rakentaneet pelastustoivomme yksinomaan Jeesuksen Kristuksen sovintokuoleman ja Hänen ylösnousemuksensa todellisuuksien varaan, me saamme turvallisesti nojautua Kristuksen ihanan lupauksen sanan varaan siitä, että Hän itse huolehtii meistä – aina siihen saakka, kun Hän saapuu tuulissa ja pilvissä ja muuttaa alennustilamme ruumiin – olkoon vaikka maaksi maatunut hautapaikkamme tomu – kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi. Maailmojen huomio on kohdistuva siihen uuteen luomukseen, joka on Hänen kuvaksensa muotoutunut uusi lopullinen iankaikkinen täydellisyytemme.

Tässä, tällaisessa, uskossa olemme pelastetut.

Me, jotka Jumalan valinnan seurauksena olemme pelastetut – me kirkastumme Hänen kaltaisuuteensa.

Oi, hämmästyksen hämmästystä!

VOIMALLISESTI on hiljattaisen Oronmyllyn vierailun seurauksena mielessäni elänyt lukuisat muistikuvat Ensio Lehtosesta opettamassa samaisessa ympäristössä, milloin suurteltassa, milloin Jyväkirkossa – muistanko nimen oikein? – tai iltanuotioilla.  Muistiini palautuu ilmaisu, jota Lehtonen käytti – tällainen:

Jeesus rukoilee meidät taivaaseen!

Ja tällainen opetuskatkelma on hallussani muistiinpanona leirien ajalta:

On kristittyjä, jotka perustavat varjeltumisensa ja taivaaseen perille pääsemisensä omiin rukouksiinsa ja omaan valvomiseensa. Tämähän on hyvää ja oikeata niin pitkälle kuin sillä pääsee. Mutta minulle varminta ja luotettavinta on sittenkin perustaa varjeltumiseni Jeesuksen esirukoukseen. Kristitty saattaa veltostua rukouksessaan ja valvomisessaan. Mutta suuri ylimmäinen pappimme ei milloinkaan väsy esirukoustoiminnassaan. Hän jatkaa esirukoustyötänsä siihen asti, että kaikki Hänen ystävänsä, jotka uskovat Häneen ja rakastavat Häntä, ovat saapuneet kotiin ja saaneet kirkkauden osallisuuden.

Siunattuja muistoja nämä kasvattajaisiemme jälkeensä jättämät sanasiemenet – ne antavat satonsa uudestaan ja uudestaan – perille taivaaseen asti.

ORO oli tällä erää ohitse ja kollega Marja Rantasen kanssa suuntasimme automme kohti Suomen valtakunnan pääkaupunkia.

Minulla oli matkalukemisena Ole Hallesbyn norjankielinen teos taivastoivostamme.  Viivasin joitakin virkkeitä tekstissä, ja nyt katselen samaisia kohtia työpöytäni kulmalla olevassa avatussa teoksessa. Käännän muutaman kappaleen tekstiä blogiini siunatuksi lopuksi:

Herran seurakunnalla ei ole täällä pysyväistä kaupunkia. He ovat taivaan kansalaisia ja muukalaisia maan päällä, pyhiinvaeltajia, jotka ovat matkalla iankaikkiseen isänmaahansa (1 Piet. 2:11, Hebr. 13:14, Fil. 3:20).  Alituisesti he taistelevat tässä maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan, mutta kiittävät muutoin Jumalaa ja Isää kaikesta, mitä saavat evääkseen ja avukseen matkallaan iankaikkisuuden maahan. Heidän aarteensa on taivaassa, eivätkä he sen tähden halua tämän maailman hyvyyttä enemmän kuin tarvitsevat matkaansa varten.  Ne, jotka tahtovat rikastua enemmän, eivät noudata Hengen vaan lihan mieltä, ja siksi he lankeavat kiusauksiin ja lävistävät itsensä monella tuskalla (1 Tim. 6:6, 9-10).

Niin kuin heidän Mestarinsa niin hekin elävät Jumalan valtakunnan hyväksi, valtakunnan, joka ei ole tästä maailmasta. Tuo valtakunta rakennetaan silloin valmiiksi, kun tämän maailman muoto katoaa. Sen tähden he eivät edes ano saada sitä parantaa. Siitä on pelastuttava! Ja se tapahtuu kahdella tavalla:

On pelastuttava maailman mielestä ja sen elämästä (Room. 12:2). Se merkitsee, että saa sitä mieltä ja elämää, joka ei tunne olevansa kotonaan täällä maan päällä, vaan taivaassa, ja harrastaa sitä, mikä on ylhäällä (Kol. 3:2).

He eroavat tästä maailman elämän mallista. Taivasta kohti kääntyneinä, rikkaina ja onnellisina iankaikkisuuden lapsina he kulkevat tämän maailman keskellä, maailman, joka ei tunne muita aarteita kuin tavara, kulta, kunnia ja valta. Heidän   elämänsä ja sanansa ovat voimakkaana vastalauseena maahan kiintyneelle itsekkäälle elämälle. He ovat maailman syyttävänä omanatuntona. Mutta he ovat myös maailman ainoa suola ja valo (Matt. 5:13-14). Heidän Herransa on pannut heidät kalastamaan ihmisiä synnin pohjattomasta merestä, kokoamaan heitä yksitellen siihen pieneen joukkoon, joka kulkee vastavirtaan pyhiinvaellustietään iankaikkiseen kotiin. He luopuvat päättäväisesti kaikista tehtävistä, jotka hidastaisivat heidän omaa vaellustaan (Matt. 18:8), tai estäisivät heidän suurta ja ihanaa elämäntyötään, jonka tarkoituksena on saada mahdollisimman monta mukaan matkalle iankaikkisuuden maahan (1 Kor. 8:8-13). Samoin kuin Mestarinsa he keskittävät mielensä ja elämänsä yhteen asiaan, siihen ainoaan, mikä on tarpeellista. Sillä tavoin he voivat olla pelastukseksi lähimmäisilleen (Luuk. 12:14).  He eivät odota voivansa muuttaa tätä maailmaa Jumalan valtakunnaksi, vaan he toivovat pelastuvansa – mahdollisimman monien ihmisten kanssa – pois tästä maailmasta, joka on tuomittu tuhoutumaan.

He odottavat Jumalan lopullisen valtakunnan toteutuvan vasta uudessa maailmassa. Yhdessä koko luomakunnan kanssa he halajavat täydellistä lunastusta (Room. 8:19-25).

Kun viime myrskyni taisteltu on, eikä rajuilma enää raivoa, näen vihdoin loisteessa auringon, lasimeren, joka kirkkaana säihkyy. Näen taivaan hohtavat helmiportit ja enkeljoukkojen tervehdykset kuulen: tervetuloa kotiin!