Patmos-blogi

Mosaiikkia juhlavuoden kartalle (Näitä minä minä muistelen #27)

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen perustaja ja em. päätoimittaja (2023), sekä Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Tietysti olet perillä siitä, että patmostyössä eletään juhlavuotta. Asia tuli itselleni tuoreesti kohti, kun Suomen Siionissa vaikuttava kiireinen henkilö pyysi minulta tiivistä yhden kappaleen vastausta kysymykseen, millä tavalla juhlavuosi leimaa patmosmaailmaa. Olimme keskustelussa, jossa aiheet olivat kristillisen opin   kohtiin liittyvää intensiivistä ajatusten vaihtoa – ja sitten, yhtäkkiä, kumppanini laukaisi: ”Sanohan, millä tavalla te Patmoksessa aiotte juhlia pyöreitä vuosikymmeniä?” Kysymys pudotti minut Paavalin lähetysmatkoista ja Rooman katakombeista hyvin toisenlaiselle radalle. Tämän blogin ja seuraavankin arvoiselle.

SIIS: kristillinen työ, joka tänään tunnetaan Patmos Lähetyssäätiön nimellä, syntyi vuonna 1971. Raskausaika alkoi paljon aikaisemmin.

Patmostyön juuret luotiin 1930-luvulla. Nimenomaan luotiin yliluonnollisesti. Ei lihan ja veren tahdosta vaan Jumalan. Tämä on niin ilmeistä, ettei kukaan – arvostelijoista sydämettöminkään — ole väittänyt työn alun löytyvän lihallisen oppiriitaisuuden tai uskonnollisen lahkoaivoittelun hämärissä kierroksissa. Talvisodan ja jatkosodan pauhinoissa yhtä lailla kuin sotien jälkeisessä vaikeassa ajassa Jumalan sallimat ja suoraan vaikuttamat teot ja tapahtumat – useat täysin ulkopuolella ihmisen suunnittelun ja jopa rukoustyön – joskus kovinkin väännöin – synnyttivät tämän palvelutyön Suomen Siionissa. Jumala valitsi, valmisti ja voiteli johtajat.

Raamattu ei kaihda johtajuus -käsitteen esiin nostamista kaikkina armotalouskausina.

Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, joiden on tehtävä tili, että he voisivat tehdä sitä ilolla eikä huokaillen.  Heb. 13:17

Näin Pyhä Henki apostolin välityksellä kehottaa seurakuntaa asennoitumaan sille annettuihin johtajiinsa.

Kun johtaja työpäivänsä jälkeen siirtyy ajasta ikuisuuteen ja hänen kasvattamansa jäävät jäljelle taistelevaan ja voittavaan seurakuntaan, heiltä Pyhä Henki vaatii seuraavaa:

Muistakaa johtajianne, jotka ovat puhuneet teille Jumalan sanaa; katsokaa, kuinka heidän vaelluksensa on päättynyt, ja seuratkaa heidän uskoansa. Heb. 13:7

Johtajien vaellusta uskossa – sitä kehotetaan maan päällä vaeltavia kristittyjä seuraamaan. Meitä kirjapainotaidon ja sähköisesti taltioidun viestinnän aikakaudessa eläviä kristittyjä on siunattu hengellisen pääoman muodolla ja sisällöllä, jonka rikkautta emme pysähdy tarpeellisessa määrässä arvioimaan.

Vaan muistammeko johtajiamme?

ENSIO LEHTONEN syntyi 30.6.1906 Taivassalossa. Hän kuoli 6.6.1971 sairaalassa Helsingin Meilahdessa.

Lehtonen oli – tässä järjestyksessä – vapaakirkkoon, helluntaiherätykseen, ev.lut. kirkkoon kuulunut saarnamies, kustantaja, toimittaja ja kirjailija.

Lehtonen perusti 1942 Kuva ja Sana -nimisen kristillisen kustannusliikkeen. Nimi muodostui kahdesta hänen kustannuspajassaan toimitetusta lehdestä: lehdet olivat Lasten Kuvalehti ja Yrjö Karilaan kanssa perustettu Sana. Vuonna 1948 Lehtonen perusti Nuorten Raamattukerho -nimisen lehden (lehden nimi muuttui vuonna 1953 Kipinäksi).

Lehtonen oli lapseton mies, joka rakasti lapsia suunnattomasti. Hänen Taivaskalliontiellä Helsingin Käpylässä sijainneessa kodissaan oli sekä adoptoituja että hoitoon otettuja lapsia.

Vuonna 1940 hän perusti tuberkuloosisairaille sotaorvoille tarkoitetun orpokodin. Lastenkoti toimii nykyisin Paasikiven nuorisokylän nimellä Keravalla presidentti J. K. Paasikiven vuoteen 1953 saakka omistaman Jukolan tilan alueella. Rouva Alli Paasikivi oli kuolemaansa saakka Lehtosen lastenkotityön esirukoilija ja suurlahjoittaja.

Lehtosen kirjalliseen tuotantoon kuuluu yli 160 julkaisua. Hänen kirjansa Äidin rukous on eniten myyty suomalainen hengellinen kirja (108 000 kappaletta) (Wikipedia).

ENSIO LEHTONEN sai pukea julistuksensa – mikä tahansa olikaan hänen sanomansa kulloinen aihemaailma – murtavan rakkauden sävyyn.

Kuvan ja Sanan kirjailijarovasti Paavo Kiuru lausui Agricolan kirkon saarnatuolista Ensio Lehtosen kirjallisuusjuhlassa seuraavasti:

Mitä tahansa Ensio avasi suunsa lausumaan, hänen sanansa tihkuvat Jumalan rakkautta Jeesuksessa. Kun Ensio opettaa Ilmestyskirjan vakavasta sinettisanomasta, kuulija kirjaimellisesti näkee sanojen takana Jumalan rakastavat kasvot – Ension Ilmestyskirjan luennot eivät luo pelkoa vaan synnyttävät alati syventyvää rakkautta Jeesukseen.  

Helluntaitaustainen ja sittemmin Kansan Raamattuseurassa vaikuttanut William Uotinen totesi Ensio Lehtosesta seuraavasti:

Kun Lehtonen lähti herätysliikkeestämme (helluntaiherätys), lähtöä ympäröi liikkeen vaikuttajien laukaisemat vihan pilvet. Ensiota syytettiin pahimman laatuisesta luopumuksesta: menihän hän nyt liittoon sen – niin kuin meillä sanottiin — ”vanhan huoran” eli valtiokirkon kanssa. Miten Lehtonen vastasi?  Jopa Muroman syventymispäivillä hän saarnatuolista totesi olevansa velassa helluntaiherätykselle ja siunaavansa sitä kuolemaansa asti. Hän jopa varoitti jokaista jättämästä hengellistä kotia lyhytnäköisesti äkillisen mielenpäätöksen seurauksena.

Toisessa yhteydessä kerron enemmän Lehtosen ja minun välisistäni tilanteista ja linjauksista. Ajauduimme yhden kerran tilanteeseen, joka johti siihen, että katkaisin työsuhteeni Lehtoseen. Syynä oli se, että Lehtonen julkaisi Kipinässä ns. Oulun profetia -sarjaa, jota monet – erityisesti luterilaisen taustan omaavat – lukivat innolla ja pilkuntarkasti. Lehtosen itsensä kokemukset helluntaiajalta olivat vakuuttaneet hänet yhtäältä profetian armolahjan todellisuudesta, mutta samalla myös osoittaneet, että profeettain lahjat ovat profeetalle alamaiset, jolloin taivaasta tulevaan sekoittuu maallista. Tätä näkemystä Lehtonen piti kyllä esillä, kun taas
sanomasta innostuneimmat eivät sallineet minkäänlaista profetian tai profetian saaneen henkilön arvostelua.

Profetian ydinsanoma ”Suomi, sinun pelastuksesi on minun Poikani veressä” herätteli Suomen kansaa. Profetioihin liittyi myös kieltoja, sääntöjä. Kun sain vierailla profetissan, Laila Heinosen, sisarensa Aunen ja heidän vanhempiensa kodissa Oulussa, huomasin tyrmistyksekseni, etteivät he itse noita kieltoja noudattaneet. Jouduin mielessäni kyselemään Ensio Lehtosen motiivia profetioiden julkaisuun.

Aikanaan palasin takaisin Lehtosen työtoveruuteen. Rohkenen tunnustaa: kasvettuani rahdun verran hengellisyydessä ja raamatuissa. Muistan tilanteen Keravan Päivölässä, jolloin polvistuimme siunaamaan toisiamme uudelleen solmitun työsuhteen merkeissä.

Suhteen eheytymiseen vaikutti merkittävästi helluntaijohtaja Eino I. Manninen, joka keskusteluissaan Lehtosen kanssa oli pyytänyt tätä ”katsomaan laupiaasti Leon suuntaan”. Toisaalta, kutsuessaan minut puhutteluun Saalemiin, Manninen selvitti minulle, miksi tulevaisuuteni palvelupaikka Herran vainioilla ei olisi Amerikka (johon olin perheeni kanssa muuttamassa) vaan koti-Suomi ja nimenomaan Kuvan ja Sanan tarjoama avattu ovi.

Kesken siunauksen Lehtonen kääntyi puoleeni ja vakavasti, hyvin vakavasti lausui:

Yhtä sinulta, Leo-veljeni, pyydän: kun nyt saamme jälleen kulkea rinnan ja veljinä julistaa ja kirjoittaa Jumalan totuutta, huolehdithan siitä, ettet koskaan, koskaan lausu menneistä yhteyksistäsi julkisesti mitään arvostelun tai vihan sanaa?  Siunaat vain. Lupaatko tämän Herran Jeesuksen Kristuksen kasvojen alla?

ENSIO LEHTOSELLA oli kaksi erityisen rakkauden ja siunauksen kohdetta, joista ensimmäinen oli Israel ja toinen itärajamme takaiset kansat. Näihin kohteisiin Lehtonen osoitti lahjoituksia. Hän myös avusti fyysisin mahdollisuuksin itärajan taakse suuntautuvia toimintoja. Hän oli Richard Wurmbrandin kaltaisten marttyyrikirkon edustajien ihailija ja tukija. Hän uskoi tiiviisti Raamatun profetioihin Googista ja Maagogista yhdistäen profetiat itärajamme takaisiin alueisiin. Hän kokosi tietoa Neuvostoliiton asenteista juutalaisia ja Israelin valtiota kohtaan ja kokosi käsityksiänsä muistioiksi, jotka hän toimitti mm. Israelin suurlähetystölle Tukholmaan ja Aapeli Saarisalon kautta hepreaksi käännettyinä suoraan Israelin hallinnolle Jerusalemiin. Lehtonen siunasi minun näkyäni itätyöstä, mutta ei kuitenkaan rohjennut antaa minulle suurtakaan vapautta Kuvan ja Sanan julkisuudessa.

1930-luvulla ja sotavuosina olin hyvin voimakkaasti ajatteleva ja puhuva Venäjän arvostelija – enkä vain nykyisen Venäjän, vaan ennen kaikkea sen tulevan Punaisen Vallan, joka Hesekielin mukaan hyökkää Luvattuun maahan. Opetin näistä Raamatun ennustuksista ja lainasin profeetallisia sanomia nykykirkon piiristä Ristin Voiton sivuille. Minut leimattiin – ja leima kulki ylläni YYA-aikakaudelle. Neuvostoliittolaiset piirit suomalaisine tukijoineen seurasivat tarkasti minua ja johtamaani työtä pyrkien pienimmänkin aiheen saatuaan jotenkin kieltämään Kuvan ja Sanan työn. Jouduin sensuroimaan itseäni – ja sensuroin nyt sinuakin, Leo-veljeni, tämän nykyisen työmuodon menestykseksi. Mutta jos päivät tulevat, jolloin Jumala kuljettaa sinut, Leo, palvelemaan idän asiaa ja joudut nousemaan punaista petoakin vastaan, tiedä, että olen siunannut sinut tuollaistakin aikaa varten.

Ja sitten Ensio siunasi minua.

TÄLLAISISSA kasvualustoissa muovautui työ, joka sittemmin alkoi kantaa Patmos Lähetyssäätiön nimeä.

Muistakaa johtajianne…

Seuraavassa blogissani muistelen suoraa jatkoa tässä kerrotulle.

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *