Pähkinäsaaren rauha 1323

Tämä merkkivuosi muistuttaa meitä siitä, että Suomen ja sen kansan vaiheet ovat kuluneen tuhannen vuoden aikana liittyneet saumattomasti paitsi lännen ja idän välisiin geostrategisiin ristipaineisiin myös läntiseen ja itäiseen kristillisyyteen ja ylipäätään kristinuskon ratkaisevan tärkeään ja luovuttamattomaan merkitykseen.

Kalle Schönberg käsittelee 700 vuotta täyttänyttä Pähkinäsaaren rauhansopimusta Ylen 12.8.2023 päivätyssä artikkelissa ”Suomen ensimmäinen itäraja määriteltiin tasan 700 vuotta sitten Pähkinäsaaressa – ’ikuinen rauha’ kesti vain parikymmentä vuotta”, ingressin kuuluessa näin: ”Ruotsi ja Novgorod solmivat vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhan. Alkuperäistä sopimusta tai selkeitä rajamerkkejä rajasta ei ole säilynyt jälkipolville”. Artikkelissa todetaan seuraavasti:

”Tänään tulee täyteen tasan 700 vuotta siitä, kun Suomen itäraja määriteltiin ensimmäisen kerran. Ruotsin ja Venäjän edeltäjävaltio Novgorodin edustajat kokoontuivat tekemään rauhaa vuonna 1323 Pähkinäsaareen Nevajoen Laatokan vastaiselle suulle elokuun 12. päivä. Rauhanteon takapiruina ja kirittäjinä toimivat Itämeren kauppaa tuolloin hallinneen Hansaliiton gotlantilaiset kauppiaat. – Rauha solmittiin erityisesti turvaamaan vakaata kauppaa itäisellä Suomenlahdella ja Nevalla, historiantutkija Jyrki Paaskoski kertoo. Ennen rauhaa kauppa oli sujunut huonosti, koska Ruotsin ja Novgorodin valtapyrkimykset törmäsivät alueella. Sotaretkiä tehtiin puolin ja toisin ja molemmat osapuolet olivat myös linnoittaneet asemiaan alueella. Ruotsi oli aloittanut Viipurin linnan rakentamisen 1200-luvun lopulla ja Novgorodilla puolestaan oli linnoitus Pähkinäsaaressa”.

”Jälkipolville säilyneiden tietojen mukaan ’ikuinen rauha’ solmittiin ristiä suutelemalla. Alkuperäisiä asiakirjoja rauhansopimuksesta ei ole säilynyt. – Nykyiset tekstit Pähkinäsaaren rauhasta ovat 1400-luvun latinankielisestä asiakirjasta, 1500-luvun ruotsinkielisestä asiakirjasta ja 1600-luvun venäjänkielisestä asiakirjasta, Jyrki Paaskoski kertoo…Pähkinäsaaren rauhan rajalinjaa ei merkitty maastoon, mutta sen kulku määriteltiin rauhansopimuksessa. Kaikista sopimuksessa mainituista maastokohdista ei ole kuitenkaan enää varmuutta. – Karjalankannakselta aina Etelä-Savon Särkilahdelle Saimaan rannalle saakka rajapisteet ovat aika selvästi löydettävissä. Sen jälkeen tilanne vaikeutuu merkittävästi, Jyrki Paaskoski kertoo. Paaskoski uskoo, että luoteiseen Sisä-Suomeen mentäessä epävarmuus rajalinjasta lisääntyy, koska rauhantekijöillä ei ollut enää niin selkeää käsitystä maastosta. – Siitä eteenpäin alkoivat suuret korvet, suot ja järvialueet, joita rauhanneuvottelijat eivät enää tunteneet niin hyvin, Paaskoski sanoo. Myös rajan päätepiste Pohjanlahdella on epäselvä. Rajan on arvioitu päättyvän Raahen seudulle, mutta selkeää loppupistettä ei ole selvillä. Joidenkin arvioiden mukaan raja jopa haaroittuisi ja kulkisi kohti Jäämerta”.

Ylen artikkeli jatkuu kysymällä:

”Viljelykulttuurin ja metsästäjäkulttuurin raja? Pähkinäsaaren rauhan rajan on havaittu rajaavan suomalaisia vieläkin. Eroja on todettu esimerkiksi rajan itä- ja länsipuolien sosioekonomisessa tilanteessa, murteissa ja jopa geeniperimässä. Karkeasti yksinkertaistettuna rajan itäpuolella väestö on köyhempää ja sairaampaa. Jyrki Paaskoski ei usko, että nykyisten väestöllisten erojen syynä on Pähkinäsaaren rauha, koska esimerkiksi geneettisten erojen syntymiseen kuluu paljon pidempi aika kuin mitä Pähkinäsaaren rauhan sopimisesta on kulunut. Raja on kuitenkin saattanut kuvastaa jo aiemmin syntyneitä kulttuurieroja. – Se on saattanut olla tietynlainen maanviljelijäväestön ja keräilijämetsästäjäväestön välinen raja, Paaskoski sanoo…Nykyisen Suomen puolella on joitakin paikkoja, joiden kautta Pähkinäsaaren rauhan raja on selkeästi kulkenut. Niitä on erityisesti Saimaan itärannalla Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa. Yksi näistä paikoista on Torsajärvi, joka mainitaan nykyisellä nimellään Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa. Torsajärven lähellä sijaitsevan Etelä-Karjalan korkeimman kohdan Haukkavuoren katsotaan olleen yksi rajan kiintopisteistä. Tästä kertoo myös se, että se on valittu rajapisteeksi myös kahdessa muussa rauhassa. Täyssinän rauha solmittiin vuonna 1595 ja Uudenkaupungin rauha vuonna 1721. Uudenkaupungin rauhan rajanvedosta Haukkavuoren laella on jopa säilynyt rajamerkintä”.

Pähkinäsaaren rauhaan ja sen rajalinjaan päättyi Suomen historiallisen olemassaolon kannalta perustava runsaan kahdensadan vuoden ajanjakso 1100-luvulta 1300-luvun alkuun. Tänä aikana Suomen heimot yhdistyivät ja Suomi juurtui pääosin läntiseen kulttuuriin ja lännen latinalaisen roomalaiskatolisen kirkon yhteyteen, Karjalan osien ja Itä-Karjalan juurruttua itäisen kulttuurin ja idän kreikkalaisortodoksisen kirkon yhteyteen. Suomen asema muotoutui läntisen Ruotsin valtakunnan ja itäisen Novgorodin valtakunnan voimainmittelön tuloksena.

Suomen alue oli 1100-luvulta 1300-luvun alkuun lännen ja idän geostrategisten etujen tavoittelun näyttämö. Sekä Ruotsi että Novgorod pyrkivät laajentamaan niiden itse itselleen luontaisiksi käsittämiään etupiirejä. Nämä etupiirin varmistamispyrkimykset olivat strategisia valtapyrkimyksiä ja niitä toteutettiin, puolin ja toisin, sotaretkien avulla ja haltuun otettujen alueiden varmistamisella linnoitusten avulla. Toisiaan vastaan kamppailevien valtojen strategisten etujen saavuttamispyrkimyksiin lukeutui, niin silloin kuin aina myöhemminkin, kaupankäynnin turvaaminen eli taloudellisen edun edistäminen.

Noiden aikojen keskeiset idänkaupan reitit kulkivat Itämeren rannikkoja myöten, joten Suomen etelärannikko yhtä hyvin kuin Baltian rannikko ja niiden hallinnointi olivat strategisesti ja taloudellisesti tärkeitä. Juuri tästä syystä olivat silloin mahtavan voimatekijän eli Hansaliiton kauppiaat mukana myös Pähkinäsaaren rauhaa solmittaessa vuonna 1323. Ylivaltakunnallisia talousintressejä edustavilla bisnesmiehillä on aina ollut oleellinen ja voimakas roolinsa kaikissa merkittävissä vaiheissa, valtakuntien poliittisten ja sotilaallisten ja hengellisten johtajien rinnalla.

Vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan solmimista edeltäneet tapahtumat etenivät 1100–1200-luvuilla pääkohdittain seuraavasti.

1150-luvulla Ruotsin kuningas Eerik ja piispa Henrik toteuttivat niin sanotun ensimmäisen ristiretken Suomeen. Kyse oli lounaisen Suomen alueen haltuunotosta ja liittämisestä Ruotsin valtakunnan ja lännen kirkon yhteyteen ja läntisen kirkollisen organisaation istuttamisesta Suomeen. Lähetyshiippakunnan piispallinen keskus oli ensin Nousiaisissa, siirtyen 1229 Varsinais-Suomen Maarian Koroisiin ja sitten lopulta Turkuun 1200-luvun lopulla ja vuonna 1300, kun Turun tuomiokirkko vihittiin. Turun linna perustettiin 1280 Ruotsin vallan vahvaksi tueksi ja osoitukseksi siitä, että Turun alueet ja Varsinais-Suomi kuuluivat Ruotsin valtakunnan ydinalueisiin.

1180–90-luvuilla Novgorodin sotavoimat puolestaan hyökkäsivät Hämeeseen tarkoituksenaan liittää pakanallinen Häme Novgorodin itäiseen ja ortodoksiseen kristilliseen etupiiriin. Novgorod iski Hämeeseen myös 1220-luvulla prinssi Jaroslavin johdolla. Samanaikaisesti karjalaisia kastettiin laajamittaisesti Novgorodin ortodoksiseen uskoon. Valtapoliittinen ja hengellinen taistelu Hämeestä oli täydessä käynnissä. Tässä tilanteessa, arviolta 1230-luvun lopulla, Ruotsi organisoi Birger-jaarlin johdolla niin sanotun toisen ristiretken Hämeen ja hämäläisten liittämiseksi Ruotsin ja lännen kirkon kristillisyyden piiriin. Hämäläisten pakanallinen vastarinta taipui ja Hämeen linnan perustaminen ja varustaminen varmisti Hämeen kuulumisen läntisen Suomen ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen.

Laajemman maailmanhistoriallisen asiayhteyden hahmottamiseksi on syytä muistaa, että 1200-luvulla laaja Venäjänmaa kärvisteli mongolivaltakunnan rautakoron orjuuden alaisuudessa, vaikka tosin Novgorod oli tästä orjuudesta vapaa. 1200-luvulla länsi hyökkäsi laajalla rintamalla etelässä Välimeren ristiretkirintamalla osin Bysanttiakin mutta ennen kaikkea islamilaisia hyökkääjiä vastaan, Baltiassa tanskalaisten, kalparitariston ja saksalaisen ritarikunnan iskuvoimalla pakanallisia baltteja ja Novgorodia vastaan ja pohjoisessa Ruotsin valtakunnan voimin Suomen sotanäyttämöllä Novgorodia vastaan.

Suomen piispa Tuomaan johdolla pyrittiin 1220–30-luvuilla lyömään Novgorod katkaisemalla sille elintärkeä Suomenlahden kautta kulkeva kauppa. Strategisena iskuna toteutettiin vuonna 1240 Neva-joelle suuntautunut Ruotsin ristiretki, joka päättyi Ruotsin voimien tappioon. Tappion aiheutti Novgorodin ruhtinas ja myöhemmin Vladimirin suuriruhtinas Aleksanteri Nevski eli Pyhä Aleksanteri Nevalainen, joka saavutti joukkoineen omalta kannaltaan katsottuna suuren puolustuksellisen voiton Nevan taistelussa. Vuonna 1242 samainen Aleksanteri Nevski voitti myös saksalaisen ritarikunnan osana toimineiden kalparitarien hyökkäysjoukot Peipsijärven jäällä käydyssä taistelussa, pysäyttäen näin lännen Baltian suunnasta itään kohdistuneen hyökkäyksen.

Nevan-tappiostaan huolimatta Ruotsi pyrki etenemään Laatokalle ja Nevalle vielä 1280-luvulla, mutta epäonnistui. 1292 Novgorod puolestaan hyökkäsi jälleen Hämeeseen. Näiden sotaretkien ja taisteluiden lopputuloksena Varsinais-Suomi ja Häme jäivät Ruotsin roomalaiskatoliseen läntiseen piiriin, kun taas Savo ja Karjala Novgorodin ortodoksiseen itäiseen piiriin. Mutta sotatoimet jatkuivat. Taistelu Karjalasta alkoi Ruotsin organisoiman niin sanotun kolmannen ristiretken ja Viipurin linnan perustamisen myötä vuonna 1293. Novgorodin puolustus tukeutui Käkisalmen linnoitukseen.

Sodankäynnin vaiheet etenivät seuraavasti. Vuonna 1300 ruotsalaiset hyökkäsivät Nevajoen suulle ja perustivat Maankruunu-linnoituksen. Mutta heti seuraavana vuonna 1301 novgorodilaiset valtasivat ja tuhosivat Maankruunun. Novgorod hyökkäsi 1311 Hämeeseen, mutta Hämeen linna kesti ja Häme pysyi läntisissä käsissä. Ruotsalaiset tekivät vastaiskun Nevalle ja etenivät 1313 Olhavanjokea pitkin Laatokanlinnaan saakka, mutta hyökkäyksen ote kirposi. Vuonna 1318 novgorodilaiset puolestaan tekivät vastahyökkäyksen syvälle länteen eli Turkuun asti tuhoten Turun, sen tuomiokirkon ja Kuusiston piispanlinnan, mutta Turun linnan puolustus kesti. Vuonna 1322 Ruotsi yritti Viipurin linnasta käsin vallata Käkisalmen linnoituksen, mutta Novgorodin puolustus kesti.

Tässä vaiheessa taistelu Karjalasta päättyi jonkinlaisen voimatasapainon saavuttamiseen ja molemminpuolisten tärkeimpien etujen turvaamiseen, joten rauhanneuvottelut voitiin aloittaa vuonna 1323 Pähkinäsaaressa.

Suomen 1100-lukua edeltänyt historia on tiivistettävissä tarkastelemalla Kalevalan runojen ja niiden miljöön historiallista juuristoa. Kirjani Kristittynä Suomessa (Kuva ja Sana, 2019) sivuilla 187–190 kirjoitan seuraavasti:

Kalevalan runomaailman historiallisesta taustasta kirjoittaa suomalaisen kansanrunouden tutkija ja akateemikko Martti Haavio teoksensa Suomalaisen muinaisrunouden maailma (WSOY, 1935) sivuilla 10–11, seuraavasti ja yhä edelleen perustellusti: ’Arkeologiset löydöt osoittavat, että suomalainen kulttuuri jo kansainvaellusten aikana, mutta vieläkin enemmän viikinkiaikana oli harvinaisen korkeata. Sellainen käsitys, että muka ruotsalaiset valloittajat ovat kohottaneet Itämaan, s.o. Suomen, barbaariasteelta sivistyskansojen valiojoukkoon, ei pidä paikkaansa…suomalaiset heimot yhdessä muitten Itämeren itärannikoilla asuvien kansojen kanssa jo tuhat vuotta ennen germaanista valloitusta muodostivat Itämeren kulttuuripiirin. Sillä oli suhteensa idän kulttuureihin, mutta se oli niistä irtautunut itsenäiseksi; se oli varmaankin saanut vaikutuksia lännestä, mutta se oli sulattanut nämäkin vaikutukset kotoisiksi.

Lännen valloitus vaikutti epäilemättä voimakkaasti muovaillen balttilaista kulttuuriryhmää; mutta samoin kuin voidaan sanoa, että saksalainen vyöry ei kyennyt tuhoamaan Viron muinaista, omaperäistä sivistystä, samoin voidaan sanoa, että ruotsalainen valloitus, laajemmasta historiallisesta perspektiivistä katsottuna, on paljon vähemmän ’kohottanut’ suomalaista kulttuuria, kuin yleensä on tultu ajatelleeksi. Jo ennen tätä valloitusta oli Itämeren kulttuuripiirin haaravesa, suomalainen kulttuuri, eri aineksia hyväkseen käyttäen rakentunut. Sen pohjana oli vanha Itämeren maissa omaksuttu ja kehitetty perintö. Suomen niemellä siihen oli liittynyt aineksia yleisiä kulttuuriteitä vaeltaneesta länsi- ja keskieurooppalaisesta kulttuurista ja lopuksi bysanttilais-itämaisesta. Tältä pohjalta se oli muovautunut suomalaiskansalliseksi kulttuuriksi…Se oli jo varsin korkeata – sillä ja vastaavanaikaisella ruotsalaisella kulttuurilla oli tuskin minkäänlaista aste-eroa. Parhaimman kuvan muinaisen itsenäisyytemme ajan kulttuurista antavat sankarirunomme…’

Kirjansa sivuilla 15–16 Haavio kirjoittaa seuraavasti:

’Länsisuomalainen asutusalue oli kristinuskon saapuessa maahan elänyt jo useita vuosisatoja rikasta elämää: jo vuoden 600 tienoilla erikoistuu sen kulttuuri balttilaisesta kantakulttuurista itsenäiseksi; rautakauden kulttuurin loistavin jakso alkaa silloin, aika, ’joka ilmeisesti oli myöskin rauhaton ja sotaisa, mutta täynnä reipasta ja rohkeata yrittelijäisyyttä’: kotimaisten seppien taitavasti takomia aseita paljastu joukoittain maan povesta kertoen toisaalta käsiteollisuuden kehittyneisyydestä, toisaalta taas sodankäynnin yleisyydestä. Löydöt osoittavat Vakka-Suomen lounaisen Suomen vauraimmaksi alueeksi, joka kauppasuhteittensa vuoksi oli muodostunut koko Suomen keskukseksi. Mutta myöskin sisämaassa, Kokemäenjoen vesistön varrella, sijaitsi tiheästi asuttuja yhteiskuntia, joilla lisäksi oli sisämaan rauhan edut sekä pohjoisessa ja idässä levittäytyvien metsien turkisrikkaudet kehittyäkseen taloudelliseen vaurauteen ja sitä mukaa henkiseenkin sivistykseen. Lopuksi on mainittava Laatokan seudun kulttuurialue.

Mikään seikka ei estä sijoittamasta ns. kalevalaisten runojen kehtoa osaksi Varsinais-Suomeen, osaksi satakuntalais-hämäläiselle alueelle, osaksi taas Laatokan Karjalaan. Varsinais-Suomen puolesta puhuu ensinnäkin se seikka, että meri lainehtii sen edustalla tehden mahdollisiksi kuvitellut tai todelliset uroitten sammonryöstöretket jne. Kuten seuraavasta tulemme näkemään, on meri sankarirunoutemme kohtausten yhä uudestaan toistuvana tapahtumapaikkana. Toiseksi Varsinais-Suomen puolesta puhuu kaukaisiltakin seuduilta muistiinmerkityissä runoissa tavattava länsisuomalainen sanasto, joka lisäksi sisältää suuren määrän ruotsalaisia tai alasaksalaisia lainoja. Mutta ehkä tärkein lähde on kirjallinen traditio: vanhimmassa kirjallisuudessamme mainitaan useasti ja mielellään vanha runous tutuksi Turun lähipitäjissä vielä myöhempinäkin vuosisatoina. Verraten useat Varsinais-Suomen miehet kiinnittivät jo varhaisina aikoina huomiota Suomen muinaisrunouteen.’

Näin siis akateemikko Martti Haavio. Jatkan itse kirjassani lopuksi näin:

Kuten suomenmielisen fennomanian ohjelmalliset lähtökohdat muotoillut A. I. Arwidsson jo aikanaan ajatteli, meidänkin tulee arvostaa tätä Suomen kalevalaista esikristillistä ja sitten myös keskiaikaista kristillistä kansanhenkeä ja sankarillisuutta. Arwidssonin mukaan skandinaavisgermaaninen, yhtä hyvin kuin Lönnrotin kokoama kalevalainen, mytologia valmisti tietä kristinuskolle, orgaanisen jatkuvuuden mukaisesti. Suomen kansa omaksui, Jumalan armollisen kaitselmuksen johdattamana, kristinuskon, mutta Suomen kansan arvokkaat kalevalaiskansalliset juuret säilyivät silti.

Tämä todellisuus käy ilmi Kalevalan viimeisestä runostakin, jossa kerrotaan puolukasta raskaaksi tulevasta Marjatasta. Marjatta synnyttää pojan, jonka Väinämöinen tuomitsee kuolemaan mutta joka osoittautuu tähtien, kuun ja päivän Luojaksi ja joka osoittaa Väinämöistä vahvemman voimansa ja joka kastetaan ’Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi’. Tässä on selvä viittaus Herraan Jeesukseen Kristukseen, joka oli oleva myös Suomen heimon Kuningas ja siihen, että Väinämöinen tunnustaa uuden kristillisen uskon voittaneen. Silti Väinämöinen ’Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa’.

Edellä lainatusti Kristittynä Suomessa -kirjassani.

Joka tapauksessa on selvää, että kristinusko sinänsä on tullut Suomeen jo varhain, pitkälti ennen ruotsalaista 1100-luvun ristiretkiaikaa, ja sekä idästä että lännestä, rauhanomaisesti, kauppareittejä myöten ja ulkomaankävijöiden välittämänä.

Patmosplus-ohjelmakirjastosta löytyy Helvi Jääskeläisen kanssa toimittamani 13-osainen ja vuodelta 2018 oleva ”900 vuotta kristinuskoa Suomessa” -ohjelmasarja, jossa käymme pääkohdittain läpi kristillisen uskon merkittävimmät vaiheet Suomessa. Sarja kannattaa kuunnella kokonaan. Alkujaksoissa käsittelemme sarjaa kokonaisuutena ja kristinuskon keskiaikaisia alkuvaiheita Suomessa 1100-luvulta myöhäiskeskiajan 1400-luvulle, jolloin läntinen roomalaiskatolinen ja latinalainen kristinusko oli vakiinnuttanut vankan asemansa pääosassa Suomea ja idän ortodoksinen kirkko puolestaan Suomen itäosissa. Tämän jälkeen käsittelemme 1500-luvun evankelisen uskonpuhdistuksen ajan, joka oli Suomessa monessakin mielessä varsin moniulotteinen aikakausi.

Sitten etenemme 1600-luvulle, Ruotsi-Suomen suurvaltakauteen ja luterilaisen puhdasoppisuuden aikaan, jolloin kirkosta muodostui ohjelmallisesti tunnustuksellisen luterilainen kirkko. 1700-luvun valistuksen ja niin kutsuttu hyödyn aika sekä 1800-luvun Venäjän-vallan alaisuudessa toteutunut niin sanottu autonomian aika muokkasivat myös suomalaista kristillisyyttä ja kirkollisuutta omanlaisikseen. Varsinkin suomalaiselle kristillisyydelle omintakeisista herätysliikkeistä muodostui vankan kantava perusrakenne Suomen luterilaisen kirkon sisälle. Tarkastelemme myös 1800-luvulla Suomeen juurtuneen ja 1900-luvulla kasvaneen niin sanotun vapaan kristillisyyden merkitystä ja asemaa Suomen kirkkohistorian näkökulmasta.

Sarjan loppujaksoissa käsittelemme itsenäisen Suomen alkuvaiheiden aikaista suomalaista kristillisyyttä sekä erikseen sotavuosien 1939–1944 aikaista hengellisyyttä. Sarja huipentuu temaattisesti sen pohtimiseen, miten suomalainen kirkollisuus ja kristillisyys ylipäätään kohtasivat erilaiset haasteet 1940-luvun lopulta 1960-luvun radikalismin vuosiin ja sitten siitä eteenpäin. Tarkastelemme sitä, miltä kristillinen usko ja sen tila näyttävät tämän päivän Suomessa ja tulevaisuuden näkökulmasta.

Kaiken kaikkiaan muistutamme sarjassa siitä, että kristillisellä uskolla ja kirkollisuudella on Suomessa tuhatvuotinen historia. Tämä historia on juurruttanut suomalaiset ja Suomen kansan hengelliskulttuurillisen itseymmärryksen luovuttamattomalla tavalla kristinuskoon. Tästä syystä jokaisen suomalaisen tulee tuntea tämä historia ja ymmärtää sen velvoittavuus ja käsittää se, kuinka tuhoisaa on ehdoin tahdoin halveksia näitä juuriamme tai pyrkiä väkisin niitä katkomaan.

Kuten profeetta Jeremia julistaa kirjansa luvun 6 jakeessa 16: ”Näin on Herra sanonut: ’Astukaa teille ja katsokaa ja kysykää muinaisia polkuja, kysykää, mikä on hyvä tie, ja vaeltakaa sitä, niin te löydätte levon sieluillenne’…”