Paras on vielä tulossa

”Tämä taisi yllättää sinut?” nainen sanoi.

”No, rehellisesti sanottuna kyllä. Olen hyvin hämmästynyt”, pastori myönteli.

”Olen osallistunut usein seurakunnan tilaisuuksiin ja nyyttikestipäivällisiin. Aina kun tuli se hetki, jolloin lautaset kerättiin pois, joku kuiskasi: ’Pidä haarukkasi,’” nainen selitti.

”Se oli minun suosikkihetkeni, koska tiesin, että jotain vielä parempaa oli tulossa; samettinen suklaakakku tai ihana omenapiirakka. Jotain nautinnollista ja mahtavaa”, nainen kertoi onnellisesti hymyillen.

”Haluan, että ihmisten näkevät minut avoimessa arkussa haarukka kädessäni, ja miettivät, miksi minulla on tuo haarukka”, nainen jatkoi. ”Ja minä pyydän, että kun sinä pidät arkkuni äärellä siunauspuhetta, sanot heille: ’Pidä haarukkasi, paras on vielä tulossa.’ Ja toivon, että sen jälkeen sinä kerrot heille, mitä tuo lause jokaiselle paikalla olevalle lupaa”, nainen lopetti.

Kuolema on asia, josta harvoin puhutaan. Useimmat eivät halua edes ajatella koko asiaa. Varsinkin nuoruudessa ajatus kuolemasta tuntuu kovin kaukaiselta. Eihän sellaista minulle voi sattua. Vain vanhat ja raihnaiset kuolevat!

Kaukaisten maiden tapahtumista kertovissa uutisissa ihmisiä kuolee onnettomuuksissa, saa surmansa maanjäristyksissä ja kaatuu sodissa.  Meidän lähellämme ei enää kuolla. Täällä ihmiset nykyään vain ”nukkuvat pois”, ”poistuvat keskuudestamme” tai ”siirtyvät ajasta ikuisuuteen”.

Kuolema häivytetään erilaisiin kielellisiin valepukuihin. Vauraassa lännessä kuolema myös loitonnetaan ja ulkoistetaan sairaaloihin ja hautaustoimistoihin. Idän ja etelän meitä paljon köyhempien kansojen keskuudessa kuolemaan suhtautuminen on luonnollisempaa ja myös henkilökohtaisempaa.

Tarina kertoo johonkin kehitysmaahan lähetetystä oppineesta lääkäristä. Tavatessaan paikallisen pastorin hän kysyi: ”Miten korkea tässä maassa on eri ikäisten kuolleisuusaste?” Tähän paikallinen pastori oli vastannut: ”Se on sama kuin kaikkialla muuallakin. Yksi kuolema jokaista asukasta kohti.”

Palataan tarinan naiseen ja hänen haarukkaansa. Mitä hän odotti? Millaisen iloisen yllätyksen hän uskoi kohtaavansa kuoleman rajan toisella puolella?

Ensimmäisen Korintolaiskirjeen 2. luvun jakeessa 9 Paavali kirjoittaa:

”Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” (1.Kor.2:9)

Ilmestyskirjan 21. luvussa apostoli Johannes kertoo, mikä Jumalan rakkauteen ja armoon turvautuneita taivaassa odottaa:

”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.” (Ilm.21:3-4)

Tie, jonka viitassa lukee ”yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen tähden”, johdattaa kulkijansa Jeesuksen luo taivaan kirkkauteen ja iloon.

Niillä, joille Jumalan rakkaus ja armo eivät ole kelvanneet, on kuoleman jälkeen edessä toisenlainen tie. Sitä kulkevat ne, jotka ovat uskoneet selviytyvänsä omilla hyvillä töillään ja ansioillaan. Se tie vie itkuun, kärsimyksiin ja iäiseen eroon Jumalasta. Tästä tiestä varoitetaan saarnoissa ja hengellisissä puheissa nykyisin kovin säästeliäästi.

Elipä ihminen viisi, kymmenen, viisikymmentä tai sata vuotta, niin päivänä, jota emme ennalta tiedä, jokaisen vaellus päättyy kuolemaan. Kun me kertomuksen naisen tavoin ajatellessamme sitä päivää, me ”voimme pitää haarukkamme”, koska silloin tiedossa on jotain paljon parempaa. Suurenmoinen juhla, jonka taivaallinen Isämme järjestää sen kunniaksi, että tuhlaajapojat ja -tyttäret ovat viimein saapuneet kotiin!

Perille päästyämme me saamme yhdessä matkansa meitä ennen päättäneiden rakkaittemme kanssa kokoontua Karitsan hääaterialle. Siellä me saamme yhdessä heidän kanssaan kiittää ja ylistää häntä, joka omalla verellään pesi meidät puhtaiksi synnistä, vapautti kuoleman kahleista ja avasi oven kotiin Jumalan luo.

Jumalan armoa ja rauhaa elämääsi, rakas ystäväni!