Patmos-blogi

Profeetta nimeltä ”Eino vaan, Porvoon suunnalta” (Näitä minä muistelen #31)

Leo Meller Leo Meller on Radio Patmoksen päätoimittaja, Patmos Lähetyssäätiön perustaja ja eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja (1971-2010).
Julkaistu:

Olin aloittamassa Kuvan ja Sanan toimitusharjoittelijana, iältäni jossakin 17, 18 vuosien välissä. Olin käväissyt Kuvan ja Sanan tiloissa eräitä kertoja vajaan kahden vuoden aikana ennen vakinaisen työsuhteeni alkamista, mutta tunnustan, että astuminen varsinaiseen ensimmäiseen palkkatyöläisen aamuun ihmeellisessä kristillisessä kustannus- ja julistustyötoimistossa Suomen Pankkia vastapäätä suorastaan kauhistutti lihaa ja verta.

HELSINGIN Vanhassa kirkossa oli ruotsinkielisen seurakunnan toimesta kerran viikossa katettuna aamuvarhainen ehtoollispöytä. Tapasin käydä tässä aamukirkossa niin usein kuin mahdollista.

Olin sopinut aloittavani uudessa työssäni Ensio Lehtosen ohjauksessa keskellä viikkoa, sanomatta kenellekään tarkemmin, miksi juuri keskellä viikkoa eikä luontevasti viikon ensimmäisenä päivänä. Se oli Herran ja minun välinen salaisuus: halusin syödä ja juoda Hänen pöydästänsä, vahvistua tuon hetkisen elämäni suurimman sekä ajallisen että ennen kaikkea hengellisen koetuksen edellä.

Olin toista vuotta saanut toimia – palkallisesti – Helsingin Sanomien nuorisoliitteen päätoimittajan Kirsti Topparin avustajana eräitten harrasteaiheisten palstojen kirjoittajana ja editoijana. Suomen suurimman sanomalehden avustajana oleminen ei tuntunut miltään rinnastettuna siihen, mitä Kipinän toimitukseen tuleminen merkitsi.

Muista, hengellinen poikani Leo, muista aina, että kynäsi on jatke Pyhälle Hengelle.

Ensio Lehtosen evästyssanat olivat painuneet samassa hetkessä, kun ne kuulin, syvälle, syvälle henkeeni ja sieluuni. Tiedostin alkavan työni vakavuuden ja vaativuuden sekä samalla riippuvaisuuteni Totuuden Hengestä.

”Siunattu Pyhä Henki, ole kanssani – enemmän: ole minussa – tänä ensimmäisenä työpäivänäni Kuvassa ja Sanassa.”

Näin rukoilin toistuvia kertoja kävellessäni Vanhasta kirkosta Suomen Pankkia vastapäätä olevaan Kuvan ja Sanan toimisto- ja toimitustilaan.

TOIMITUKSEN ikkunat olivat jalkakäytävän rajassa. Sälekaihtimien ollessa raolla, sisäpuolelta saattoi halutessa seurata ohitse kulkijoitten menoa. Ensio Lehtonen ilmeisesti huomasi minun kulkevan ikkunan ohitse, sillä ennätin todeta hänen nousevan tuoliltansa.

Sattui yllättävää.

Olin avaamassa ulointa kadunvarsiovea Kuvan ja Sanan tiloihin.

Keski-ikäinen, lyhyehkö, suhteellisen korpulentti saappaisiin ja saapashousuihin, ylävartalolta hyvin epämääräiseen – likaiseenko? -puseroon pukeutunut minua viitisentoista senttiä lyhyempi mies kirjaimellisesti työntyi eteeni saatuani ulko-oven avattua ja ollessani astumassa sisätiloihin.

Mies vilkaisi minua ankarasti, murahteli jotakin epämääräistä, otti viisi, kuusi askelta eteiskäytävällä, jonka jälkeen oli avattava toinenkin ovi, josta oli välitön pääsy kirjanäyttelytilaan ja kassanhoitajan työpisteelle.

Ihmettelin tunkeutujaa ja varmaankin arvioin rajua ulkomuodon hoitamattomuutta.

Tulimme molemmat Kuvan ja Sanan sisätiloihin saman sisäoven avauksen kautta, nyt mies ensimmäisenä, minä heti perässä.

Kävellessäni Vanhasta kirkosta olin rehellisesti rukoillut Pyhää Henkeä antamaan minulle sekä sanat että käyttäytymismuodot osoittaakseni sekä vastuullisuutta että kiitollisuutta mahdollisuudesta päästä ihailemaani Jumalan valtakunnan työpaikkaan harjoittelemaan ja kasvamaan.

Viiden seuraavan minuutin aikana moni asia heittäytyi ylösalaisin tajunnassani.

ENSIO LEHTONEN oli oven tuntumassa samana hetkenä kun eteeni kiilannut – mielestäni kummallisen näköinen ja oloinen pussihousuinen hoitamaton mies – pisti saappaansa oviaukosta kustannusliikkeen näyttelytilan sisäpuolelle.

Olin hänen perässänsä.

Ensio Lehtonen näkyi olevan vastassa käsi ojennettuna.

Mutta hänen kätensä ei suuntautunutkaan minun puoleeni – vaan edessäni olevan kyseenalaiselta näyttävän miehen suuntaan.

Eikä siinä kaikki.

Ensio Lehtonen otti miehen veljelliseen syliotteeseen ja puristi ja läimäytti selkää. Ja puhui:

Meillä on keittiössä Eino veljelle perinteiset hopeateet valmiina. Saanko pyytää. 

Silmäystäkään ei Kuvan ja Sanan toimitusjohtaja – minun työnantajani tästä aamusta alkaen! – kohdistanut minun suuntaani.

Ja kassarouva Ilmi Seila liikkui jo kahviotilassa kaatamassa hopeateevettä isoon mukiin.

Kun kuppi nousi veljen kädessä, Lehtonen vielä totesi jotakin kohteliasta ja hengellistä vieraalle.

Sitten Lehtonen tuli tervehtimään minua. Vaan ei ollut selkään taputtamista eikä muutakaan erityisempää tervetulon tunnustetta.

Kun istuuduin Lehtosen osoittamaan tuoliin hänen työpöytäänsä vastapäätä, ja kun Lehtonen itse oli ottanut istumapaikan, alkoi kerronta, joka lienee ollut siihenastisen elämäni kaikkein yllätyksellisintä koskaan kuulemaani elämäkertaa.

Tosikertomus veli Einosta, sieltä Porvoon suunnalta.

Näin Ensio Lehtonen kertoi.

TUO veli Eino … uskoisitko Leo poikani, että sekä Kuvan ja Sanan ja monen toimintamme olemassaolo on tuon veljen käsissä.

Kun Suomen sodat olivat ohitse, ja sain Jumalan hyvyydestä ja armosta aloittaa työn, jonka seurauksia on sekä Kuva ja Sana ja osaltaan Kansan Raamattuseurankin olemassaolo, niin Jumala oli valinnut veli Einon olemaan väline, jonka kautta ei vain yhden kerran vaan useampaan kertaan ollessamme vaikeimmissa taloudellisissa ahdinkotilanteissa Jumala käytti tuota veljeä pelastuksen välineenä.

Ilman veli Einoa emme nyt istuisi tässä puhumassa sinun, veli Leo, työhön tulemisesta näihin tiloihin. Näitä tiloja ei olisi.

Joskus vuonna 1946 tapahtui, että veli Eino otti yhteyttä minuun. Muistaakseni oli tilaisuus Vanhassa kirkossa. Veli tuli tilaisuuteen ja tahtoi illan lopussa kertoa minulle asiansa ja sen jälkeen toivoi, että rukouksella siunaisin hänet siihen tehtävään, jota oli esitellyt itsellensä – ryhtymistä kirjojemme myyjäksi työkenttänä koko Suomi.

Veli oli valmistanut suuren vanerilaatikon ja istuttanut sen pyöränsä tavaratelineelle. Laatikko täytettäisiin Kuvan ja Sanan kirjoilla, ja veli Eino polkisi maata ristiin rastiin ja kaikkialla yrittäisi myydä kirjoja.

Muutamassa vuodessa veljestä tuli kuin osa kalustoa erilaisissa hengellisissä suurjuhlissa. Mutta ei vain suurissa juhlissa, vaan viikonloppuisin ja ennen kaikkea jumalanpalveluksissa hän oli tien varrella kauppaamassa Kuvan ja sanan edullisia evankelioivia kirjoja. Ja erityinen armolahja veljellä olikin. Vanerilaatikon sisältö tuli myydyksi yhtenä viikonloppuna, keskiviikoksi hän soittamalla jo pyysi lähettämään linja-autokyydissä toisen määrän kirjoja sinne ja sinne. Näin jatkui kuukaudesta toiseen, vuosi vuoden jälkeen.

Kukaan ei ole myynyt niin paljon – kymmeniä tuhansia! – kirjojamme kuin veli Eino alkaen heti sodan jälkeen.

Missä veli Eino on asunut matkoillansa? Ladoissa ja pelloilla ja joskus jonkun kristityn perheen talossa saaden puhdistautua saunassa.

Kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen, veli Eino on tilittänyt myyntinsä ja halunnut rahojen sijoittuvan erityisesti kirjalähetyksen ja maailman evankelioimisen tileille.

Liekö aikaa kulunut lähes parikymmentä vuotta siitä, kun jouduimme pyytämään ystävien lainaa kristityiltä. Lainaa ja lahjoitusta. Veli Eino tuli luokseni ja toi kirjekuoren, joka oli täynnä seteleitä. Hän halusi antaa rahat ystävälainana Kuvalle ja Sanalle. En voinut olla kysymättä, mistä rahat olivat peräisin. En koskaan voi unohtaa veljen vastausta. Näin hän selitti:

Myyn muitakin kuin pelkästään Kuvan ja Sanan kirjoja. Muista pyrin saamaan mahdollisimman hyvän prosentin. Sitten talletan rahat. Kun kuljen maata, eikä aina ole kirjan myynnin aikaa, niin teen rengin töitä, ja mitä nyt satun työtä saamaan, ja kaiken rahan taltioin. Sillä Jeesus on puhunut minulle siitä, että elämäni tarkoitus on tukea Kuvan ja Sanan työtä ja antaa sille kaiken, mitä suinkin pystyn kokoon saamaan.

Ensio Lehtonen vaikeni. Hänen työhuoneensa ovelle koputettiin. Veli Eino tuli sisään ja otti kohteeksi Ensio Lehtosen. Ojensi kätensä. Ensio tarttui käteen, mutta kaappasi heti koko miehen syliinsä.

Ensio Lehtonen esitteli minut; kertoi, mihin olisin tulossa Kuvan ja Sanan työväen joukossa ja pyysi veli Einoa totuttautumaan minuun Lehtosen joutuessa itse enemmän ja enemmän käyttämään aikaansa Keravan Ahjossa Päivölän lastenkodin maailmoissa.

Veli Eino astui eteeni. Katsoi minua ääneti pitkään. Puhui sitten:

Kuuntelin Herraa. Hän sanoi, että me tulemme monta kertaa kohtaamaan tämän päivän jälkeen. Jos johtaja Lehtonen suo, niin sinä, Leo, saat tästedes sitten hoitaa näitä minun lainaraha-asioita ja muuta. Tulen kaksi kertaa vuodessa ja tuon koossa olevat uudet rahat työn tukemiseksi. Annan sekä lahjaksi että ystävien lainaksi. Muista Leo, että hoidat minulle hopeateet ja ranskanleipää ja muistathan aina pitkään siunata minua sitten. Tee se jo nyt.

Muistan, miten purskahdin itkuun.

Yritin pidättää kyyneleitä, mutta ei se onnistunut.

Lopulta me kolme miestä kaikki itkimme, ja sitten veli Eino kirjaimellisesti putosi polville ja Ensio ja minä hänen perässänsä. Kolme erilaista miestä Jumalan edessä kiittämässä armosta ja mahdollisuudesta tehdä Jumalan työtä painetun sanan levittämisen pelloilla.

ELÄMÄSSÄ tapahtui yhtä ja toista.

Työyhteys Ensio Lehtosen ja minun välilläni katkesikin joksikin ajaksi.

Veli Eino sieltä Porvoon suunnalta pysyi uskollisena koko loppuelämänsä ajan näylle, jonka todisti saaneensa itseltänsä Herralta Jeesukselta Kristukselta kohteena Kuvan ja Sanan – ja sittemmin myös Patmos ry:n –  työ.

Ensio Lehtonen sai taivaskutsun 1971.

Veli Einon suunnalla elettiin hitaasti kohti hetkeä, jolloin eivät enää kolportöörimatkat kautta Suomen olleet mahdollisia. Eivät jalat kantaneet. Veljelle oli tärkeätä se, että hän kuitenkin kahdesti vuodessa saapui Kuvan ja Sanan silloisiin toimitiloihin Pitäjänmäen Valimotiellä nostamaan silloisen käytännön mukaiset ystävälainojen korot – vain lahjoittaakseen ne heti samalla Patmos ry:n työn tueksi.

Hopeateetä tarjottiin, ranskanleipää siveltiin voilla – ja sitten silloisessa työhuoneessani polvistuttiin ja kannettiin kaikki tutut ja tuntemattomat esirukouksessa Jumalan syliin.

Veljen ulkomuoto ja hänen vaatetuksensa eivät olleet vuosien aikana lainkaan muuttuneet. Pusakka taisi olla sama, joka oli toistakymmentä vuotta sitten päällä.

Jeesuksen Kristuksen tuoksu vain vahvistui kerta toisensa jälkeen – jokaisena uutena kertana, kun veli Eino tuli Kuvan ja Sanan / Patmoksen toimistotiloihin, hän tuoksui – aina joka kerta vain vahvemmin –  taivaalliselta!

Eräänä päivänä puhelinvaihdetta hoitava rouva riensi luokseni työhuoneeseeni. Olin pyytänyt puhelinhiljaisuutta, koska tarvitsin saada pitkähkön tekstin valmiiksi kirjapainoon ennen päivän päättymistä.

Keskusrouva kertoi, että minun olisi syytä avata puhelinlinja. Veli Eino on linjalla – ei yksin, hänen rinnallansa on lääkäri, joka tahtoisi puhua Einon seurassa minun kanssani.

Keskustelussa selvisi, että veli Eino on kokenut lievän halvauksen. Puhe ei juuri suju, mutta lääkäri on jo pitkän aikaa ollut tietoinen siitä, että edessä olisi enemmin tai myöhemmin tilanne, josta nyt kanssani puhuttaisiin.

Totean lyhyesti: lääkäri ja veli Eino saapuivat paria päivää myöhemmin yksityisellä sairaankuljetusautolla Pitäjänmäelle. Paikalla oli Patmoksen luottojuristi. Veli Eino halusi lahjoittaa kaiken mitä hänellä oli Patmokselle. Pian hän siirtyisi taivaallisiin; hänellä oli sairaskotipaikka viimeistä matkan osuutta varten.

Näin tapahtui.

VELI EINO siunattiin siellä Porvoon suunnalla odottamaan vanhurskasten ylösnousemusta.

Veli Eino elää juuri nyt, tänään, paratiisissa.

Veli Eino elää tämän blogini jälkeen tuhansissa sydämissä.

Onko Patmos / Kuva ja Sana saanut olla siunaukseksi, elämäksi, jopa pelastukseksi juuri sinulle, joka tätä luet?

Lähetä kiitos Jumalalle veli Einosta, sillä hänellä on osansa taivaan kirjoissa siihen hyvään, mikä on kohdannut sinua.

Hänen tukensa työlle vuosikymmenien aikana kohosi markoissa laskettuna eräisiin satoihin tuhansiin.

Lukuisia kertoja hänen rahansa pelastivat taistelevan työmuodon vakavasta tuhoutumisen mahdollisuudesta. Taivas muistaa.

Puhumattakaan siitä, että kymmeniä tuhansia evankelioivia painotuotteita levitettiin suomalaisiin koteihin — vieläkin jossakin päin maata hyvinkin ovat evankelistoina ne kirjaset ja kirjat, jotka veli Eino aikoinaan kolportöörityönä levitti.

Pakanakenttiä myöten kulki pelastava rahalahjoitus, jonka veli Eino puolivuosikäynneillään Patmoksen tiloissa jätti erikoismerkittynä vainotun seurakunnan maailmaan.

EILEN kuljin nykyisissä Patmos lähetyssäätiön tiloissa.

Olin yksin Haagan talossa.

Valot vilkkuivat laitteissa automatiikan hoitaessa aamuyön radio-ohjelmien lähetyksen valvoville.

Jos pyhien yhteys on sitä, että ei ole rajoja eikä esteitä, että kirkkauden täydellisyydestä nähdään meidän, kamppailevan seurakunnan, tiloihin ja tilanteisiin, mitä veli Eino ajattelee, kun hän katsoo keskuuteemme?

Näkeekö hän kaltaistansa kristillisyyttä?

Mitä veli Eino täydellisyydessä puhuu, jos enkelit tahtovat keskustella kanssansa Patmoksesta ja nykyisestä työnäystä?

Lue Näitä minä muistelen -kirjoitussarjan aiemmat osat täältä.

Patmos-blogilla kirjoittavat sitoutuvat Apostoliseen uskontunnustukseen. Muilta osin blogistien esittämät näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä välttämättä edusta Patmos Lähetyssäätiön kantaa.

Lue ohjeet kommentoinnille

Kommentit (0)

Kommentoi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *